Vapaus valita toisin

... on kieltämättä iskevän tuntuinen, mutta silti hieman mystinen otsikko kampanjan avaukseksi mainostetulle seminaarille viikon kuluttua kesäkuun 13. päivänä. Ydin ainoana lehtenä on yksi tilaisuuden kokoonkutsujista.

Mitä siis tarkoittaa 'vapaus valita toisin'? Valinnanvapaushan liitetään yleensä liberalismin retoriikkaan. Siinä sillä tarkoitetaan ennen kaikkea yksilön mahdollisuuksia mieltymystensä mukaisiin kulutusvalintoihin. Ne turvaa liberaalin retoriikan mukaan kilpailu ja markkinatalous.

'Vapaus valita toisin' seminaarin kokoonkutsujat eivät kuitenkaan ole tainneet tarkoittaa sitä. Heistä kilpailu ja markkinatalous lienevät pikemminkin ongelma – tai suoranainen este monien ihmisten mahdollisuudelle valita yleensä yhtään mitään. Tämähän pätee varsinkin globaalisti, mutta pätee se Suomessakin. Tässä perspektiivissä 'vapaus valita toisin' voi tarkoittaa vain ihmisten kollektiivista vapautta valita nykyisestä poikkeava tulevaisuus. Kutsun allekirjoittaneet tuntuvat siis uskovan iskulauseeseen 'Toisenlainen maailma on mahdollinen'.

Olen pyydettynä allekirjoittanut seminaarikutsun, mutta en ole ollut millään tavoin valmistelemassa seminaaria tai sen kutsumanifestia. Se antanee minulle tässä oikeuden vapaisiin assosiaatioihin.

Manifesti alkaa väitteellä, että ”suomalaista poliittista ilmapiiriä on pitkään vaivannut todellisia vaihtoehtoja tarjoavan demokraattisen keskustelukulttuurin puute”. Yhdyn kyllä väitteeseen, mutta huomautan, että se muistuttaa vaarallisella tavalla niitä usein kuultuja valituksia, että siitä tai tuosta asiasta 'ei saa meillä puhua'. Sanon siksi mahdollisimman selvästi: jos on asiaa ja kansalaisrohkeutta sanoa asiansa, niin meillä kyllä saa äänensä kuuluviin.

Meillä on siis aito sananvapaus, mutta manifesti taitaa silti olla lähellä totuutta: meillä ei ole sellaista poliittista kulttuuria, joka tarjoaisi todellisia vaihtoehtoja. Olen myös skeptinen sen suhteen, onko sellainen edes synnytettävissä. Syynä epätoivooni on osin poliittinen järjestelmämme, joka ei suosi politiikkavaihtoehtojen institutionalisoitumista. Kaikki poliittiset puolueemme ovat sattumanvaraisesti - pääasiassa politiikan ulkopuolisin syin - valikoituvien eduskuntaryhmiensä ja mainostoimistojen vankeja.

Puolueet eivät näissä oloissa kykene – tai edes tiedosta tarvetta kyetä – tuottamaan julkisuudessa selvästi tunnistettavia politiikkavaihtoehtoja. Sekä Ruotsin että Iso-Britannian poliittiset järjestelmät ovat tässä suhteessa meidän järjestelmäämme parempia.

Toinen syy epätoivooni on poliittisen kulttuurimme paradigmaattinen inertia eli vallitsevien hegemonisten ajatusmuotojen ja niitä ilmaisevien käsitteiden sitkeys ja vitkaisuus. Kolumnini Ydin 2/2009 lehdessä ja edellinen Ydin -blogini käsittelevät tätä asiaa. Ei ole ollenkaan yhdentekevää pidämmekö kapitalismia ja markkinataloutta samana asiana, vai teemmekö niiden välille selvän käsitteellisen eron.

Edistyksellisen ajattelun on tuskin myöskään mahdollista elää ilman sosialismin käsitettä. Niin kyllä uskottiin pitkään jo ennen Neuvostoliiton hajoamista ja on uskottu etenkin sen jälkeen, koska sosialismin käsitteen sisältö maailmanyleisön silmissä on ollut niin väkevästi Neuvostoliiton vastenmielisen yhteiskunnallisen ja poliittisen todellisuuden määrittämä. Tuosta määrittelystä poisoppimiselle tuskin kuitenkaan on vaihtoehtoa.

Meidän on siis opittava katsomaan yli 'reaalisosialismin' historian ja näkemään sosialismi pidemmässä perspektiivissä liberalismia historiallisesti seuraavana, siitä nousevana ja sen ylittävänä poliittisena filosofiana. Tämä tarkoittaa tiivistetysti, että yksilön universaalit ihmisoikeudet, demokratia ja markkinatalous säilyvät poliittisen filosofiamme ytimessä, mutta me hylkäämme liberalismin myytin talouden itsesäätöisyydestä. Opimme pitämään itsestään selvänä, että demokraattinen politiikka ei ainoastaan saa, vaan sen täytyy säätää yhteiskuntien ja koko maailman taloudelliselle toiminnalle sellaiset pelisäännöt, että ne toteuttavat arvojamme yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja kestävästä kehityksestä.

Sosialismi poliittisena filosofiana on johtopäätös historiallisesta kehityksestä, jonka tuloksena on syntynyt ihmisten tiivis keskinäinen riippuvuus. Sen luonne on ehdoton ja peruuttamaton. On ilman muuta totta, että ihmiskunta tarvitsi aikanaan liberalismin poliittisen filosofian edetäkseen keskiaikaisen yhteiskunnan feodaalisista muodoista. Liberalismi merkitsi edistystä, vaikka siitä maksettiin usein inhimillisesti katsoen hirvittävää hintaa eurooppalaisen kulttuurin sydänalueilla teollisen ja muun riiston muodossa ja maailman periferioissa imperialismin ja kolonialismin oloissa. Liberalismin viitoittama edistyksen tie on kuitenkin kuljettu loppuun. Jos halutaan, niin nykyisen uusliberalismin voi nähdä hukkuvan viimeisenä kouristuksen omaisena yrityksenä tarrautua elämään.

Me tarvitsemme uuden (uudistuneen) poliittisen filosofian suuntaamaan katsettamme, kun haluamme paikantaa uusien poliittisten innovaatioiden mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja vapautta valita toisin. Minun on vaikeata nähdä, että tämän poliittisen filosofian nimi voisi olla jotakin muuta kuin sosialismi. Se johtuu aatehistoriasta. Joku ehkä tarjoaisi mielellään vihreää ideologiaa tarvitsemamme uuden filosofian nimeksi. En tietenkään torju vihreää ideologiaa – kannatan vihreitä aatteita - mutta näen sen kuitenkin vain 'momenttina' uudistuvassa sosialistisessa ajattelussa.

Ympäristön ekologisen monimuotoisuuden, luonnon rikkauden ja maapallon asuttavuuden säilyttäminen edellyttävät nimittäin samaa filosofista 'perusratkaisua' kuin sosiaalisesti kestävän yhteisöllisen elämän luominen ja säilyttäminen: liberaali myytti talouden itsesäätöisyydestä on kumottava. 'Vapaus valita toisin' -manifesti päättyy huudahdukseen: ”Ajamme yksikertaisesti laajempaa demokratiaa”. Siitä onkin kysymys, demokraattisen politiikanteon oikeudesta – tai velvollisuudesta – säätää taloudelliselle toiminnalle reilut pelisäännöt.

On tärkeätä ymmärtää, että tämä demokratian laajennus ei ole samanlainen kuin aikaisemmat. Se ei koske uusien ihmisryhmien äänioikeutta tai vaalikelpoisuutta. Se ei koske parlamentin, presidentin ja hallituksen valtaoikeuksia. Se koskee yhteiskunnassa vallitsevaa hegemonista ajattelua. Tässä mielessä se siis koskee demokratian itse itselleen asettamia rajoituksia – ja niiden ylittämistä.

Sana 'radikalismi' viittaa useiden ihmisten mielikuvissa ikuiseen toisin ajatteluun ja ikuiseen vähemmistönä olemiseen. Se on tuhoisa mielikuva varsinkin 'radikaalin' omana identiteettinä. Vapaus valita toisin voi nimittäin demokratiassa toteutua vain hegemonisena poliittisena projektina: ajatuksina, ideoina, perusteluina ja tavoitteina, jotka saavat enemmistön hyväksynnän.

Hegemoninen vaihtoehto ei välttämättä edellytä puoluelaitokseemme tai eri puolueiden saamaan kannatukseenkaan suuria muutoksia. Se edellyttää vain ajattelutapojen yleistä muutosta, mutta se taas tuskin toteutuu ilman jonkinlaista projektia, joka toimii muutosagenttina. Jää nähtäväksi, käynnistääkö seminaari 'Vapaus valita toisin' sellaisen projektin.

Miksi Ydin on mukana tässä hankkeessa? Minusta vastaus on itsestään selvä. Kestävä kehitys sekä sosiaalisessa että ekologisessa merkityksessä on tärkein rauhanomaisen kehityksen edellytys. Ydin on siis liikkeellä omassa asiassaan.