”Synnyin Itävalta-Unkarissa, kävin koulua Tšekkoslovakiassa, menin naimisiin Unkarissa, minusta tuli leski Neuvostoliitossa ja nyt vanhenen täällä Ukrainassa.”  Tarinan kertoja on ilmeisesti nähnyt maailmaa. ”Ei sentään, en ole koskaan astunut jalallanikaan kotikyläni Mukatjevon ulkopuolelle.”

Juuri, kun voisi kuvitella, että kylmän sodan aika on mennyttä, että Venäjä harppoo kohti demokratiaa ja ymmärtää ihmisoikeudet samoin kuin me,  ja että Ukraina jakaa paitsi eurooppalaiset arvot  ja on myös yhteiskuntana vakiintumassa, mennyt sanelee nykyisyyttä.

Luontoaiheinen keskustelu Venäjän karhun ärsyttämisestä osoittaa, ettei Suomessakaan puolueettomuuden eikä sotilaallisen liittoutumattomuuden linjan suomettumiskuorrute ole vielä kokonaan nuoltu pois. Linjassa itsessään ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Toisen maan suvereniteetti ei voi olla vain puolinaisesti kunnioitettua ja se on voitava sanoa ääneen.

Venäläiset separatistit toimivat luultavasti omapäisesti, mutta tulkintaa ei helpota Venäjän kalistelu sotaharjoituksin. Nils Torvalds korostaa Ukraina-arviossaan kansalaisyhteiskunnan merkitystä todellisen demokratian perustana ja muistuttaa Ukrainan talouden vanhoista rakenteista ja korruptiosta. Peter Lodenius puolestaan osoittaa kirjassaan Ukraina i Europas mitt, kuinka Ukraina on sitä vähemmän eurooppalainen, mitä idemmäksi mennään.  Tämän kirjoituksen alun lainaus on Lodeniuksen kirjasta.

Sosiologi Ludmila Sjangina tietää miksi Ukrainan eri alueet ovat niin kovin erilaiset. ”Meillä ei ole yhteistä historiaa, uskontoa saati kulttuuria. Olemme aivan liian kauan eläneet erillisesti, käyneet eri kirkoissa, puhuneet eri kieltä ja jakautuneet arvostuksissamme.”

Ukraina ei ole kaukana idässä. Ukraina on keskellä Eurooppaa.  Maantiede ja kulttuuri eivät kuitenkaan ole sama asia. Siksi ratkaisun avaimet ovat eri osapuolten kyvyssä kuunnella ja ymmärtää toisiaan. Kansainvälinen yhteisö voi omilla toimillaan tätä vahvistaa, mutta valitettavasti myös heikentää.

Eurooppalaisen talouden kiristyspolitiikan virheiden tunnustaminen on korvautunut itseään vahvistavalla puheella kriisitietoisuudesta. Jotkut jopa pelkäävät Suomen suistuvan hallitsemattomuuden tilaan maan hallituksen vaihtuessa kesällä. Politiikan yksilöllistyminen luo harhakuvan korvaamattomista ihmisistä, mutta paljastaa samalla demokratiaan luottamisen ohuuden. Kamppailemme edelleen vahvojen johtajien kaipuun kanssa.

Yksityisen kulutuskysynnän leikkaamisen näkee nyt jo kuka tahansa parturikampaamojen lopettamisina, taksitolpalla seisoskelevien autojen jonon pitenemisinä, teatterin katsomojen tyhjinä paikkoina, mutta myös ruokakauppojen valikoiman muutoksina. Hinnalla on merkitystä. Käytettävissä olevilla euroilla on merkitystä.

Suuri enemmistö suomalaisista on pieni- ja keskituloisia.  Sosiaaliset tulonsiirrot oikeuksina eri vaiheissa elämänkaarta tuovat turvaa. Julkiset palvelut tulevat vastaan elämän odottamattomissa käänteissä. Tämä on hyvinvointivaltiota, joka on kaikille.

Jos tämä yhteinen vakuutus otetaan ihmisiltä pois ja korvataan joillekin köyhäinavulla, ylipäätään vastikkeellisuudella ja harkinnanvaraisuudella, yksityisillä vakuutuksilla ja rahalla saa -palveluilla, palaamme luokkayhteiskuntaan.  Voi olla, että sillä ei ole valtion menojen kattamisen kannalta kestävyysvajetta, mutta vakaan yhteiskunnan vaje on. Vakaus ja kestävyys kulkevat käsi kädessä.

1990-luvun lamasta jäi jäljelle vaikea pitkäaikaistyöttömyys ja sukupolvelta toiselle peritty köyhyys. Ennen muuta jäljelle jäi ajattelutapa, että yksityinen on hyvä ja julkinen paha. Sillä ei kuulemma ollut väliä, kuka palvelut järjestää.  Nyt tiedämme, että sillä oli väliä, ja että kalliiksi tuli.

Nyt palvelut pitää ehdottomasti järjestää keskittämällä, ikään kuin leikkaamalla luonnollinen yhteys sinne missä ihmiset ovat. Yhteisöllisyys ei synny niin, että Martat tai Leijonat järjestävät pari kertaa vuodessa tempauksia. Yhteisöllisyys tarvitsee paikallisia rakenteita, kuntaa ja valtiota. Se on paitsi hoitavia, tekeviä ja asiakkaansa tuntevia käsipareja, mutta myös päättäjiä, jotka tuntevat kuntalaisensa.  Tämä perusta kasvattaa järjestöjen ja muiden yhteisöjen luoman yhteisöllisyyden, mutta myös kyvyn ottaa itse vastuuta.

Ydin käsittelee maailman muuttoliikkeitä.  Julkisesta keskustelusta voisi luulla, että Suomeen kohdistuvat kovat maahanmuuton paineet. Totuus on kovin toisenlainen. Silti kannattaa pysähtyä pohtimaan politiikan merkitystä maahanmuutossa, maastamuutossa, integroitumisessa ja erilaisuuteen sopeutumisessa.

Ruotsalaisen yhteiskunnan vakaus ja pohjoismaisen hyvinvoinnin perinteiset rakenteet ovat horjuneet pahemman kerran kun lähiöissä kasvanut maahanmuuttajien toinen sukupolvi kohtaa tasa-arvon sijaan eriarvoisen ja eri tavoin kohtelevan yhteiskunnan.

Ruotsalaisuuden brändi on rakentunut sosialidemokraattien rakentamaan hyvinvointivaltioon. Kristiina Koivusen raportti panee miettimään. Politiikalla on väliä myös Ruotsissa.

Vastaus muuttoliikkeiden aiheuttamiin yhteiskunnallisiin muutoksiin ei kuitenkaan löydy sulkeutumalla. Kuten Osama Alaloulou sanoo, kyse on siitä, kuinka paljon muuttajat haluavat integroitua ja kuinka paljon paikalliset sopeutua. Jos lähdetään siitä, että kummallakin on annettavaa, olemme yhdessä enemmän kuin yksin.