Tunnustan, etten oikein jaksanut katsella vaalikeskusteluja. Erityisen masentava oli Ylen puoluejohtajien viimeinen keskustelu, jossa jaksettiin jauhaa velasta ja kiistellä kuka leikkaa eniten. Kukaan ei – ellen juuri silloin käynyt jääkaapilla – puhunut yliopistojen rahoituksesta saati tiedon infrasta kasvun avaimina. Pienyrittäjät taitavat jäädä vastakin sosiaaliturvan ulkopuolelle eikä ihmisten arvokkuuden ja autonomian turvaavaa perustuloa taideta edes kokeilla. Mikä on, ettei hyvinvoinnin rakenteita voida päivittää työmarkkinoiden muutoksen myötä ja mikä on, ettei mene perille, ettei ihminen elä vain leivästä?
Nostan silti hattua Päivi Räsäsen kyvylle puhua selkokieltä ja Paavo Arhinmäelle, joka keskustelussa sanoi, ettei ihmisarvoa pidä mitata rahassa. Panin merkille, että Timo Soini sanoi työläisillä olevan oikeus saada tilinsä kun yritykset tahkoavat voittoja ja jakavat niitä omistajilleen. Samoin kuinka Carl Haglund kärkkäästi kasvatti lihaksiaan pullistelemalla sen suuntaan, jonka nimeä emme mainitse vasta kuin tämän kirjoituksen lopulla. Huokaisin syvään kun Antti Rinne kertoi matkustelleensa maailmalla ja kuinka Lapista voidaan tehdä suuri ulkoilualue.
Luulen, ettei suurin osa suomalaisista osaa määritellä – eikä se ole heidän vikansa – onko jokin puolue oikeistolainen, vasemmistolainen, konservatiivi, edistyksellinen, nationalistinen, kansainvälinen, radikaali, liberaali, uusliberaali, keynesiläinen, uuskeynesiläinen… Kun vielä jokaisessa puolueessa vaikuttaa olevan kaikkea edellä mainittua, eikä eroja ole kauniisti muotoilluissa vaalilauseissakaan, pitäisi jo ryhtyä lukemaan vaaliohjelmia.
Helpompaa on valita henkilö. Puolueetkin ajattelevat niin, sillä vaalikamppailu käydään puheenjohtajan kasvoilla. Ja kasvoja valittiin. Ilon aiheet löytyvätkin sieltä. Ensimmäiset maahan muuttaneet suomalaiset on valittu ja poikkeuksellisen monta nuorta kansan edustajiksi. Heillä on nuoruuden etuoikeus kyseenalaistaa ja ajatella toisin.
Toiminnan pesäkkeet ja ajatusten hautomot ovat vireän ja hengittävän
demokratian käyttövoima.
Teppo Eskelinen kiteyttää keskustelujutussamme ajan hengen timantisti. Uusliberalismi on vienyt politiikan kyvyn kuvitella vaihtoehtoisia todellisuuksia. Hegemonia on vyönkiristäjillä ja piiskaajilla.
Uskomattomin saavutus on kääntää käsitteitä päälaelleen. Esimerkiksi, suvaitsemattomia ovatkin nyt ne, jotka eivät suvaitse toisten ihmisarvon polkemista! Mistä lähtien pitää suvaita väärintekijöitä ja vihan lietsojia? Ennakkoluuloja voi ymmärtää mutta ei niitä tarvitse hyväksyä.
Muutaman viikon kärsimyksellä saimme valittua päättäjät. Entiset oppositiossa olleet tulevat istumaan hallituksessa ja luultavasti muutama hallituksessa ollut oppositiossa. Edustuksellisuus ja teoreettinen mahdollisuus vaihtaa päättäjät ovat kuitenkin vain demokratian raamia, johon kuuluvat olennaisena osana myös suoran vaikuttamisen erilaiset muodot.
Sisältö – raamin kehystämä kuvan valot ja varjot – tulee arkipäivän osallisuuden rakenteista, pääsystä tiedon, ymmärtämisen ja vaikuttamisen äärelle ja keskusteluista. Ja millaisista keskusteluista! Keskusteluista valinnoista ja vaihtoehdoista, teesistä, antiteesistä ja synteesistä, syklistä ja vastasyklistä, linjasta, tavoitteista ja välineistä, teoriasta ja käytännöstä, yleisestä ja yksityisestä, virrasta ja ajasta. Mutta kun työpaikkojen kahvihuoneissa ei tätä kuule, kouluissa ei saa puhua politiikkaa, kaduilla on kylmää, eikä twiittiin mahdu. Nuorisoseurojen- ja työväentaloillakin puhutaan enemmän lämmityskuluista kuin aatteen palosta. Mutta silti on niitä, jotka kokoontuvat, ideoivat, puhuvat ja kuuntelevat. On toiminnan pesäkkeitä ja ajatusten hautomoja!
Jonkinlainen edustuksellisen demokratian, ja varsin usein myös median, irti kytkeytyminen liikkeistä ja pesäkkeistä on ilmeinen. Ne ovat kuitenkin vireän ja hengittävän demokratian käyttövoimaa. Edustuksellinen demokratia alkaa yskiä. Siitä tulee staattinen dynaamisen sijaan. Liikkeessä oleva valta täydentyy ja muuttuu – sillä valtahan on suhde.
Mutta Ydintä kiinnostavat kaikenlaiset pesäkkeet ja elävät solut! Kerromme muslimiyhteisöjen omasta aloitteesta kerätä voimia yhteen vihaa ja väkivaltaa vastaan samoin kuin heidän halustaan olla osa suomalaista yhteiskuntaa. Kerromme Suomen Sosiaalifoorumista, jossa pohdittiin mm. jaettua johtajuutta. Saamme myös afrikkalaisen näkökulma, josta kirjoittaa Kirsi Koivuporras-Masuka uudessa työhuoneessaan Tansaniassa.
Huomaan Ytimen usein palaavan jo aiemmin esitettyihin kysymyksiin. Nyt yritämme taas ymmärtää Venäjää. Velipekka Makkonen käyttää elokuvaprojektoria ja avaa uuden ymmärtämisen ulottuvuuden.
Vuoden 2010 ensimmäisessä numerossa Nils Torvalds kirjoitti, kuinka Venäjää viedään globalisaation kyydissä. Uusliberalistinen käänne lännessä muutti hänen mielestään Venäjän historiallista kehityskulkua. Hän huomauttaa, ettei pitkään kaivattu demokratia synnyttänyt muuta kuin oligarkkeja, kaaosta ja pettymystä. ”Diktatuurit viihtyvät uusliberalismin luomassa kasvualustassa eikä mikään näytä muuttavan kehityksen suuntaa – paitsi paluu demokratiaan keskeisenä taloudellisen toiminnan arvona.”
Olemmeko sittenkään niin erilaisia? Missä on se valta, joka kuuluu kansalle!