Rodullistettujen naisten poliittinen kabaree puhkoo ennakkoluuloja ja haastaa katsojan taistelemaan patriarkaattia vastaan.

Hot Brown Honeyta on kutsuttu räppikeikaksi, burleskiesitykseksi ja sirkukseksi. Parhaiten sitä voisi kuitenkin kuvailla poliittiseksi kabareeshowksi. Harvoin mikään näin viihdyttävä esitys on saattanut katsojat ulos kylmään ulkoilmaan näin ristiriitaisin tuntein. Edinburghin Fringe-teatterifestivaaleilla elokuussa esitetty Hot Brown Honey itketti, nauratti ja suututti, muttei todella jättänyt ketään haaleaksi vaan pisti katsojan pään suhisemaan kuin mehiläispesän.

Hot Brown Honey on Lisa Fa’alafin ja Kim ”Busty Beatz” Bowersin luoma esitys, joka yhdistelee sujuvasti musiikkia, tanssia, stand uppia ja akrobatiaa. Erityisesti Tyynenmeren alueen alkuperäiskansojen naisoletettuihin liittyviä tabuja rikkovaa teosta on esitetty Edinburghin lisäksi muun muassa Sydneyn oopperatalossa. Esityksessä lavalle on rakennettu valoja täynnä oleva mehiläispesä, jonka kennoista esiintyjät ilmaantuvat erilaisten asusteiden kanssa. Hauskimpia tanssikohtauksia olivat ehdottomasti burleskitaiteen viuhkatanssiin viittaavat, höyhenistä tehdyt voikukat, joiden keskiössä oli vinyylilevyjä.

Esitys on kerännyt ristiriitaisia arvioita, täydestä ylistyslaulusta hyvinkin kriittisiin puheenvuoroihin. Esimerkiksi hularenkaita hyödyntävää kohtausta on pidetty liian naiivina poliittiseen esitykseen, mutta keltaiseen minimekkoon sonnustautunut ”honey” pitkine blondeine rastoineen kymmenen hularenkaan ja valtaisan energiajuomapullon kanssa oli ilahduttava ja raikas henkäys räppiesityksien välissä.

Se, mikä teki Hot Brown Honeystä niin erityisen oli yksinkertaisesti esiintyjistä huokunut vilpitön ilo olla lavalla. Hularenkaita pyörittänyt tanssija kiljahteli musiikin tahtiin ja hymyili yleisölle. Mikä loistava tapa rikkoa esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä – hymyillä katsojalle silmästä silmään.

Näytelmä purki sama pilke silmäkulmassa raa’asti ja armoa antamatta naisia koskevia yhteiskunnallisia ongelmia. Oli erittäin  yllättävää, että Hot Brown Honey sai äänivallinsa keskellä katsojan ajattelemaan ylilyöntien takana olevaa sanomaa jo näytelmän aikana. Miksi mieskatsojaa häiritsevät valtavat polyesteristä tehdyt pehmeät tekorinnat, jotka läiskivät rap-musiikin tahdissa hänen poskiaan? Siltähän minustakin tuntuu aina Lindexin joulunajan alusvaatemainoskampanjan aikaan ratikkapysäkillä. Miksi emme puutu naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, joka tapahtuu poissa silmistämme, mutta pelästymme henkeä haukkoen sitä, että koulutettu naisakrobaatti putoaisi nauhoistaan kivikovalle esiintymislavalle?

Hot Brown Honey sai katsojan ulvomaan naurusta ja seuraavassa hetkessä pidättämään henkeään järkytyksestä ja surusta. Kaunis nauha-akrobatia muuttui hetkessä surulliseksi kuvaukseksi lähisuhdeväkivallasta. Burleskiesitys, jossa ”alkuperäisasukas” rakentaa pelkästä lehdistä tehdystä lannevaatteesta itselleen jumalaisen R’n’B -tyylisen diivakostyymin oli upea ja sarkastinen taidonnäyte.

Valkoiselle yleisölle Hot Brown Honeyn näkeminen on etuoikeus. Harvoin ei-rodullistetut ihmiset pääsevät näin kasvokkain kaikkien tekopyhien kaksinaismoralististen stereotypioiden ja arkipäiväisen rasismin kanssa, jota niin monet joutuvat kokemaan. Esitys sai aika ajoin valkoisen katsojan kiemurtelemaan penkissään, ja hyvä niin. Samanlaista foorumia, jossa korottaa ääntä ja nostaa rasismia esille näin vallankumouksellisella ja riemastuttavalla tavalla, toivoisi myös Suomeen.

Hot Brown Honeytä on joissakin arvioissa kritisoitu liian vihaiseksi. Näistä arvioista huokuu valitettavan paljon ajatus siitä, etteivät kulttuuri-ihmiset jaksa mennä teatteriin ajattelemaan. Mielestäni produktiivista vihaa käsitellään taiteessa liian vähän. Sellaista vihaa, joka saa pyörät liikkeelle ja jonkun nousemaan ylös ja sanomaan: ”Ei käy.” Hot Brown Honey yllytti loppuun saakka katsojia ottamaan kadut takaisin, olemaan oman elämänsä mehiläiskuningattaria ja puhkomaan patriarkaatin hengiltä.

Kuvat: Dylan Evans.