Pääkirjoitus 3/09: Sanasotaa ja sotaa sanoista

Kun 60-luvun väittelyissä usein sanottiin, etteivät suomalaiset koskaan ole sotineet Suomen rajojen ulkopuolella, tapasi äitini hyräillä Porilaisten marssia: ”Pojat, kansan urhokkaan, mi Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan mailla vertaan vuoti, viel' on Suomi voimissaan, voi vainolaisten hurmehella peittää maan”.

No, silloin olimmekin tietenkin vielä Ruotsin vallan alamaisia. Mutta kysymys siitä, tuleeko suomalaisten sotia muunlaisissa sodissa kuin oman maan puolustukseksi, on herkkä teema – siitäkin huolimatta, että lakiin puolustusvoimien tehtäviin on lisätty maamme arvojen puolustaminen oman maan alueen puolustuksen rinnalle. Samalla tavoin Yhdysvallat ja Nato ovat liittäneet doktriineihinsa sen, että heidän intressejä ja arvoja voi – ja tulee – puolustaa myös omien rajojen ulkopuolella.

Suomessa sotalaitoksen legitimiteetti on kuitenkin aina vahvasti perustunut oman maan puolustuksen oikeutukseen eikä mihinkään muuhun. Sotilaallisen voimankäytön pandoran lipasta, eli sitä milloin se on oikeutettua, ei haluta avata.

Kokoomuksen “Hei me puhutaan ulkopolitiikkaa” -kiertue joutui huvittavaan valoon, kun sen kärkihahmot Stubb ja Häkämies panivat järeästi rajat sille mistä saa puhua sanoessaan, että on “vastuutonta” väittää Suomen oleva sotaa käyvä maa. Vastuuttomuus ulkopoliittisessa kielenkäytössä on tunnetusti lähes synonyymi maanpetturuudelle, tai ainakin hyvin epäisänmaallista.

Sanat voivat olla vaarallisia, jopa vaarallisempia kuin aseet. Toisaalta voi myös olla niin, että vika on kuulijan korvissa. Ehkä meidän olisi aika kasvaa pois alamaiskulttuurista ja välittää piut paut ministerien sanomisista. Kekkonenkin on ollut aika monta vuotta haudassa. Ehkä olisi aika nostaa kissa pöydälle ja puhua siitä onko sotiminen rauhan puolesta mahdollista. Sotaa ja tappamista on hyvin vaikea oikeuttaa edes kutsumalla sitä muilla nimillä. On monestakin syystä vaarallista, jos kriisinhallinta alkaa muistuttaa käytännössä sotimista. Konfliktien ennaltaehkäisy ja siviilien tekemä kriisinhallinta on halvempaa ja järkevämpää kun puuttuminen sotilaallisesti jälkikäteen. Niissä kriisinhallintatilanteissa jossa koetaan, että siviilejä suojamaan tarvitaan sotilaidenkin apua, pitää se nähdä poikkeuksellisena, lyhytaikaisena, ja vain siviilitoiminnan tavoitteille alisteisena aputoimintana.

* * *

Sanavapaus on kaiken kaikkiaan herkkä aihe. Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-Aho joutui käräjille kärjekkäistä ja loukkaavista blogiteksteistä. Samalla hän sai julkisuutta ainakin roppakaupalla ja kävijöitä blogissa.

Halla-Aho sai uskonrauhan rikkomisesta tuomion liittämällä islamin pedofiliaan. “Vihervasemmistolaisena” naisena sitä tietenkin miettii, miten jollakulla on oikeus ilmoittaa julki toivettaan, että lisääntyvien raiskausten toivotaan kohdistuvan meihin maailmanparantajiin, jolloin “monikulttuuri osuu omaan nilkkaan”. Tästä ei kuitenkaan tuomiota tullut. Kiihotus kansanryhmää vastaan on niin raskas syyte, että sitä kannattaa käyttää hyvin, hyvin harkiten, silloin kun on tosi kyseessä, eikä silloin kun kärpänen surisee korvissa. Tätä rajankäyntiä joudumme kuitenkin varmaan tässä tulevien vuosien aikana käymään, koska mielipideilmapiiri maahanmuuttajiin näyttää sen verran kiristyvän.

* * *

Kesän ja syksyn hulvattomin jatkokertomus on vaalirahoitusjupakka. Ilmeisesti lopputulemiseksi jää, että kyse on ollut vain "maan tavasta", josta meidän kaikkien on kollektiivisesti kannettava vastuuta. En kuitenkaan saa verkkokalvoiltani pois kuvaa, kun Kehittyvien Maakuntien Suomen ja Nova Groupin äijien porukat kokoontuivat, yhdessä kokoomuksen edustajien kanssa Santahaminan saunalle ministerin kutsumina syömään, juomaan ja “ammuskelemaan” ilmeisesti sen kunniaksi, että Suomeen syntyi porvarihallitus. Tähän mielikuvaan kiteytyy niin paljon.

Ymmärrän ettei kaveria jätetä, kuten valtiovarainministerin slogan on, mutta kavereista voi tulla rasitteita. Haluaisin toki uskoa, että nämä rahoittaja-herrat niin oikealla kun vasemmallakin, ovat aidosti tehneet poliittista vaikuttamistyötä jonkun itselleen tärkeän asian takia. Mutta ikävä kyllä uskon, että kyse on pikemminkin siitä että on olemassa pieniä ihmisiä, useimmitten miehiä, jotka haluavat osoittaa heillä olevan varaa ja valtaa “jelppiä kaveria”, jotka myös useimmiten, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, ovat hekin miehiä.

Ja kun jelppijät ja jelpittävät sitten mielellään kokoontuvat yhteen saunomaan ja syömään, tuskin siellä oikeasti niin paljon yhteiskunnasta puhutaan. Mutta pitääkö niille antaa pistoolitkin käteen, valtion varastosta? Joku kuvailikin osuvasti tilaisuutta “siellähän sitten kokoontui varsinaiset työväen ampujat”.

Laura Lodenius on Rauhanliiton pääsihteeri ja Ytimen vt. päätoimittaja.