Rauhaa rakentavat kestävimmin siviilit, arvioi kansanedustaja Johanna Sumuvuori. Hänelle kriisinhallinta merkitsee ennen muuta konfliktien ennaltaehkäisyä.
Vihreä kansanedustaja Johanna Sumuvuori profiloituu eduskunnassa ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijana.
Viime vuosina hän on valmistellut poliittisen historian alaan kuuluvaa väitöskirjaa suomalaisesta rauhanturvaamisesta ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä. Asiantuntemusta hän on kartuttanut parin vuosikymmenen ajan myös rauhanjärjestöissä.
– 1990-luvulla toimin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Rauhanpiippu-järjestössä. Sieltä tie vei muun muassa Sadankomiteaan, Sumuvuori kertoo eduskunnan Kansalaisinfon kahvilassa.
Vuonna 1963 perustettu Sadankomitea on levittänyt ”rationaalisen pasifismin sanomaa” ennen kaikkea tutkimuksen, keskustelun ja kirjoittamisen keinoin. Monet järjestön keulahahmoista ovat Sumuvuoren tapaan jäsentäneet näkemyksiään myös Ydin-lehden sivuilla.
Sumuvuoren mukaan Sadankomitean uskottavuus on rakentunut sitoutumattomuuden ja punnitun argumentaation varaan. Kylmän sodankin aikana järjestön edustajat kritisoivat yhtä hyvin idän kuin lännen asevarustelua, mikä ei ollut itsestäänselvää ajan ilmapiirissä.
Sumuvuori sanoo hakeutuvansa yleisesti ottaen asemiin ja yhteisöihin, joissa oma ajattelu tulee haastetuksi.
– En viihdy rautahäkissä enkä ota annettuna mitään valmista maailmankatsomusta. Näkemyksiä on voitava tarkistaa, kun ympärillä vallitseva todellisuus muuttuu, hän sanoo.
Asenne lienee palvellut Sumuvuorta myös Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto KATU:n pääsihteerin tehtävässä, jota hän hoiti viime vuodenvaihteeseen asti. KATU-verkoston keskustelutilaisuuksiin ja seminaareihin osallistuvat kriisinhallinnan toimijat ja vaikuttajat niin järjestöjen, valtionhallinnon kuin akateemisen maailmankin piiristä.
Suomi lähti mukaan kansainväliseen rauhanturvaamistoimintaan liityttyään vuonna 1955 Yhdistyneisiin kansakuntiin.
– Kyse oli merkittävästä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta valinnasta. Nähtiin, että kauempana tapahtuvia kriisejä torjumalla voitiin edistää myös Suomen turvallisuutta ja valmiuksia, Sumuvuori sanoo.
Johanna Sumuvuoren tullessa mukaan rauhanliikkeeseen maailman kriisien luonne oli kuitenkin alkanut muuttua. 1990-luvun alkuun mennessä perinteisten valtioiden välisten sotien rinnalle ja ohi olivat kiilanneet valtioiden sisäiset ja alueelliset konfliktit sekä terrorismi. Alettiin puhua ”uusista uhista”.
Jugoslavian hajoamissotien myötä YK laajensi toimenkuvaansa niin sanottuihin humanitaarisiin interventioihin. Suvereenien valtioiden tilanteisiin voitiin puuttua ääriolosuhteissa ilman kohdevaltioiden johdon suostumusta.
– Suomessa tähän kehitykseen suhtauduttiin aluksi melko varauksellisesti.
EU-jäsenyyden myötä, 1990-luvun lopulta alkaen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta tuli osa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
– Unionin jäsenenä Suomi vähensi selvästi osallistumistaan YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Sen sijaan maamme teki merkittäviä aloitteita eurooppalaisen kriisinhallintatoiminnan kehittämiseksi.
Paljolti Suomen ja Ruotsin aloitteellisuuden ansioista Euroopan unionin kriisinhallinnan painopistettä siirrettiin 2000-luvulla. Sotilaallisten operaatioiden ohessa kehitettiin siviilikriisinhallintaa. Perustettiin niin sanottu EU:n siviilikriisinhallinnan kokonaisuus.
– Nykyinen ulkoministeri, sadankomitealainen Erkki Tuomioja oli yksi tämän kehityksen visionääreistä, Sumuvuori mainitsee.
Suomen puheenjohtajuuskaudella vuonna 1999 unioni laati siviilikriisinhallinnan ensimmäinen toimintasuunnitelman.
– Nykyisin Suomi lähettää EU:n siviilikriisinhallintaoperaatioihin EU-maista eniten asiantuntijoita suhteessa väkilukuun. 40 prosenttia suomalaisista asiantuntijoista on naisia.
Mitä siviilikriisinhallinnalla oikeastaan tarkoitetaan? Julkisessa keskustelussa se samastetaan usein pelastustoimeen.
– EU:n virallisen määritelmän mukaan siviilikriisinhallinnan alaan kuuluu kuitenkin viisi painopistealuetta: pelastustoimi, tarkkailutehtävät, oikeusvaltion kehittäminen, siviilihallinnon kehittäminen ja poliisitoimi.
Suomalainen rauhanliike on puoltanut tätäkin peittävämpää määritelmää. Käsite voisi kattaa laajasti siviilien suorittamat toimet konfliktien ehkäisemiseksi ja hallitsemiseksi sekä konfliktien jälkihoidon.
– Siviilitoiminta on ensisijainen kriisinhallinnan muoto, ei marginaalista tukitoimintaa sotilaallisille operaatioille. Parhaimmillaan kyse on konfliktien ennaltaehkäisystä, Sumuvuori korostaa.
Euroopan unionissa siviilikriisinhallinta jää kuitenkin edelleen esimerkiksi budjetoinnissa sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittämisen jalkoihin.
– Siviilikriisinhallinnan käsitteen monitulkintaisuus hidastaa ulottuvuuden kehittämistä unionissa, Sumuvuori pohtii.
– Myös yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa olisi syytä koordinoida paremmin. Sen sijaan ei ole tarpeen kiinnittää juurikaan huomiota siihen, minkä järjestön lippu missäkin heiluu, hän sanoo.
Kehitysyhteistyö kuuluu Sumuvuoren mielestä tärkeimpiin konfliktinehkäisyn muotoihin. Köyhyys, varallisuuserot, epätasa-arvo ja epäreilut maanomistusolot ruokkivat konflikteja.
Sumuvuori puoltaa hauraiden valtioiden strategiaa: apua on suunnattava entistä enemmän vähiten kehittyneisiin maihin.
– Suomalaisista järjestöistä esimerkiksi Kirkon Ulkomaanapu on toiminut aktiivisesti Etelä-Sudanin ja Keski-Afrikan tasavallan kaltaisissa kriisimaissa.
Toisaalta Suomen pitkäjänteinen sitoutuminen vaikkapa Sambiaan ja Tansaniaan on ollut Sumuvuoren mukaan viisasta.
Miten Sumuvuori suhtautuu kehitysyhteistyön kohdistuvaan kritiikkiin, kuten entisen Mosambikin- ja Kenian-suurlähettilään Matti Kääriäisen tuoreeseen teokseen Kehitysavun kirous?
– Kehitysyhteistyön valvonta ja sen menetelmät ovat kehittyneet viime vuosina paljon. Työtä läheltä seuranneena olen vakuuttunut siitä, että apu menee pääosin perille ja että kohdemaiden ”omistajuutta” kunnioitetaan.
Sumuvuoren mielestä esimerkiksi veronkantojärjestelmien ja verotarkastuksen kehittäminen pitkäaikaisissa kumppanimaissa on hyvä esimerkki onnistuneesta kehitysyhteistyöstä.
– Toimiva, oikeudenmukainen veronkantojärjestelmä tuottaa välillisesti myös vakautta ja turvallisuutta luonnonvaroiltaan rikkaisiin maihin.
Etenkin Pekka Haaviston ministerikaudella myös suoranainen rauhanvälitys on noussut kehitysyhteistyön tärkeäksi teemaksi. Sumuvuori ei halua kommentoida eri tahoja edustavien rauhanvälittäjien työtapoja tai asemaa. Sen sijaan hän korostaa tässäkin yhteydessä kansalaisjärjestöjen roolia. ”Mahonkipöytien ääressä” käydyillä neuvotteluilla on paikkansa, mutta tehokkainta rauhantyötä on kriisien ennaltaehkäisy.
– Kansalaisjärjestöjen kenttätyöntekijät tuntevat paikalliset yhteisöt. Usein he havaitsevat yhteisöjen välisiä jännitteitä jo silloin, kun ongelmat ovat vasta kehkeytymässä, rakentavat siltoja yhteisöjen välille ja estävät siten eripuraa leimahtamasta konfliktiksi.
Kuvat Pekka Elomaa, teksti Aino Haavio