Kauan sitten kaukaisessa tasavallassa…

On käynnissä sisällissota, jossa vapautta puolustavat kapinalliset taistelevat julmaa diktaattoria vastaan. Syrjäisellä planeetalla asuva Luke Skywalker (Mark Hamill) on haluton sekaantumaan konfliktiin, mutta sattuma johdattaa diktaattorin sotilaat suoraan hänen kotiovelleen. Tragedian jälkeen nuorukainen liittyy vastarintaan ja auttaa tuhoamaan vastapuolen kehittämän joukkotuhoaseen, luoden samalla uutta toivoa rauhan palaamisesta galaksiin.

George Lucasin luomaa Tähtien sota -elokuvasarjaa pidetään usein suorastaan arkkityypillisenä esimerkkinä kirkasotsaisesta, hyvän ja pahan väliseen taisteluun keskittyvästä nykypäivän mytologiasta. Sarjan samanniminen ensimmäinen elokuva, joka sai myöhemmin lisänimen Episodi IV: Uusi toivo (1977, ohj. ja käs. Lucas), sai kuitenkin alkunsa 1970-luvun Amerikassa vallinneesta poliittisesta ja kulttuurisesta pessimismistä. THX 1138 ja Svengijengi ’62 -elokuvillaan kannuksensa ansainnut Lucas halusi sekä tehdä kunniaa vanhoille romanttisille tieteis- ja seikkailuleffoille että kommentoida omaa aikaansa, jota varjostivat Vietnamin sota ja Watergate-skandaali.

– Se oli sitä aikaa, jolloin Nixon pyrki toiselle kaudelle, mikä sai minut pohtimaan: kuinka demokratiat historiallisesti ottaen muuttuvat diktatuureiksi? Sillä demokratioita ei syöstä vallasta, niistä luovutaan, hän kertoi vuonna 2005 Chicago Tribunelle.

Vietnamin konfliktin innoittamana Lucas, jonka oli alun perin ollut tarkoitus ohjata ystävänsä John Miliuksen käsikirjoittama Ilmestyskirja. Nyt -elokuva, asetti Tähtien sodassa vastakkain teknologisesti ylivoimaisen sotilasmahdin sekä epätavanomaisia taktiikoita hyödyntävät sissit. Presidentti Nixon itse toimi puolestaan esikuvana Imperiumin vastaiskussa (1980, ohj. Irvin Kershner, käs. Leigh Brackett ja Lawrence Kasdan) ensimmäistä kertaa esiintyvälle keisari Palpatinelle (alun perin Clive Revill, myöhemmin Ian McDiarmid).

Ensimmäinen Tähtien sota -trilogia heijasteli amerikkalaisen yhteiskunnan muutoksia myös tavassaan käsitellä niitä hahmoja, jotka eivät olleet valkoisia miehiä tai avaruusolentoja. Itsevarma prinsessa Leia (Carrie Fisher) oli aikakauteensa nähden poikkeuksellisen aktiivinen naishahmo, joka paljastaviin vaatteisiin pakotettunakin odotti tilaisuutta kostaa vangitsijalleen, kun taas musta Lando Calrissian (Billy Dee Williams) oli sekä kokonaisen kaupungin johtaja että toimittaja Jamil Smithin sanoin ”monimutkainen ihminen, joka kuitenkin teki lopulta oikein”. Kestäisi kuitenkin vielä pitkään ennen kuin monitahoiset rodullistetut ja naispuoliset hahmot olisivat Tähtien sodassa poikkeuksen sijaan sääntö.

Huippusuosittuna elokuvasarjana Tähtien sota alkoi inspiroida myös poliittista retoriikkaa, varsinkin sen jälkeen, kun Ronald Reagan kutsui maaliskuussa 1983 pitämässään puheessa Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi” (evil empire). Vaikka puheen kirjoittaneen Anthony R. Dolanin mukaan kyseessä ei ollut viittaus elokuvien Imperiumiin, alettiin presidentin muutamaa viikkoa myöhemmin lanseeraamaa ajatusta avaruuteen sijoitettavasta ohjuspuolustusjärjestelmästä kuitenkin kutsua Tähtien sota -ohjelmaksi. Vuosien saatossa viittauksista elokuvasarjaan onkin tullut amerikkalaisen politiikan peruskauraa.

Reaganin ohjuspuolustusohjelma ei jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun Tähtien sota inspiroi amerikkalaisesta asevarustelusta käytyä keskustelua: vuonna 2012 USA:ssa nimittäin käynnistettiin yli 34 000 nimeä kerännyt kansalaisaddressi, joka vaati maata rakentamaan oman Kuolemantähden. Barack Obaman hallinto hylkäsi aloitteen vedoten hankkeen epäkäytännöllisyyteen sekä planeettojen räjäyttämisen vastaiseen linjaansa. (Kuva: ©2016 Lucasfilm Ltd.)

Vertaukset Tähtien sodan ja USA:n poliittisen tilanteen välillä saivat vain lisää tuulta siipiensä alle, kun Lucas 16 vuoden tauon jälkeen lunasti lupauksensa alkuperäisten elokuvien taustatarinan kertomisesta valkokankaalla. Vuonna 1999 ilmestynyt Pimeä uhka (1999, ohj. ja käs. Lucas) sekä sitä seuranneet Kloonien hyökkäys (2002, ohj. Lucas, käs. Lucas ja Jonathan Hales) ja Sithin kosto (2005, ohj. ja käs. Lucas) kertoivat tarinan viattoman pojan muuttumisesta galaksin pelätyimmäksi mieheksi – sekä rauhaan uskovan tasavallan sortumisesta autoritaarisuuteen.

Etko-osien poliittinen draama heijastelee selkeästi Lucasin aikaisempaa kiinnostusta historiallisiin esimerkkeihin diktatuurien synnystä. Vallan siirtyminen korruption, byrokratian ja voitontavoittelun vaivaamalta senaatilta keisarille muistuttaa jo nimiä myöten Rooman tasavallan loppua, kun taas Anakinin (Hayden Christiansen) vahvan johtajan kaipuu tuo mieleen tavallisten kansalaisten ilmaiseman tuen 1900-luvun tyranneille. Historian opetukset tiivistyvät senaattori Padmé Amidalan (Natalie Portman) sanoihin Sithin kostossa: ”Näin vapaus siis kuolee. Valtavien suosionosoitusten myötä.”

Elokuvien ilmestymisen aikoihin monet näkivät ne kuitenkin pikemminkin kommentaareina silloisesta poliittisesta tilanteesta: Palpatinen tapa käyttää sotaa ja sisäisiä turvallisuusuhkia valtansa vahvistamiseen sekä erityisesti Anakin repliikki ”jos et ole puolellani, olet viholliseni” toivat monien mieleen George W. Bushin ja tämän terrorismin vastaisen sodan. Lucasin ja tuottaja Rick McCallumin mukaan nämä osat elokuvien juonesta oli kuitenkin lyöty lukkoon jo ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja ja yhtäläisyydet 2000-luvun politiikkaan olivat vain esimerkkejä historian toistumisesta.

Elokuvantekijöiden mahdollinen kaukonäköisyys ei kuitenkaan tehnyt Tähtien sodan esiosista sen suositumpia, vaan pääosanesittäjien vaisut roolisuoritukset ja turhan monimutkaiset juonikuviot jättivät yleisön suurelta osin kylmäksi. Kritiikkiä herätti myös se, että useat uuden trilogian avaruusolennoista (kuten afrikkalais-amerikkalaisen Ahmed Bestin näyttelemä Jar Jar Binks) muistuttivat epäilyttävän paljon karikatyyrejä eri etnisistä vähemmistöistä.

Vuonna 2012 Lucas, joka oli useaan otteeseen kieltänyt aikovansa tehdä jatkoa alkuperäisille Tähtien sota -elokuville, myi sarjan oikeudet sekä Lucasfilm-yhtiönsä Disneylle. Tuloksena oli 30 vuotta alkuperäisten elokuvien jälkeen alkava uusi trilogia, jonka ensimmäinen osa oli vuonna 2015 päivänvalon nähnyt The Force Awakens (ohj. J.J. Abrams, käs. Kasdan, Abrams ja Michael Arndt). Vaikka Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger väitti, ettei uusi elokuva ollut ”millään tavalla poliittinen”, niin se kuin sen jatko-osa The Last Jedi (2017, ohj. ja käs. Rian Johnson) ovat edeltäjiensä tapaan olleet monipuolisen yhteiskunnallisen analyysin kohteena.

The Force Awakens on pohjimmiltaan kertomus vanhan konfliktin jatkumisesta uudessa muodossa. Tasavalta on perustettu uudelleen, mutta myös Imperiumin jäänteet ovat muodostaneet omaa vastaiskuaan suunnittelevan Ensimmäisen ritarikunnan. Romunkerääjä Rey (Daisy Ridley), entinen iskusotilas Finn (John Boyega) ja lentäjä Poe (Oscar Isaac) ovat osa uutta sankarisukupolvea, jonka tehtäväksi jää taistella vapauden ja rauhan puolesta.

Ehkä näkyvin muutos, jonka muuten vahvasti sarjan aikaisempia elokuvia muistuttava The Force Awakens toi Tähtien sotaan, oli naispuolisten ja ei-valkoisten hahmojen asettaminen tarinan keskiöön. Elokuvan keskeisin sankari Rey on tarpeeksi monitahoinen hahmo, että The Atlanticin Megan Garber on kuvannut häntä sarjan ”ensimmäiseksi feministiseksi päähenkilöksi”, ja sekä hän että Finn saavat loistaa niin dramaattisissa kuin koomisissakin tilanteissa. Maininnan arvoinen on myös prinsessa Leian arvokas paluu uutta vastarintaa komentavana kenraalina ja kokemuksen äänenä.

Myös pahistensa osalta uusi trilogia on velkaa aikaisemmalle, mutta vie niitä silti uusiin suuntiin. Reyn vastinkappale Kylo Ren (Adam Driver) haluaisi olla Darth Vaderin veroinen uhkaava hahmo, mutta hänen epävarmuudesta kumpuava raivonsa tekee hänestä tyyppiesimerkin toksisesta maskuliinisuudesta, kun taas esimerkiksi fanaattinen kenraali Hux (Domhnall Gleeson) viettää suurimman osan ajastaan valkokankaalla tulemalla nöyryytetyksi. Tosimaailman autoritaaristen liikkeiden tapaan uusimpien Tähtien sota -elokuvien vastustajat ovat usein naurettavia, mutta eivät yhtään sen vaarattomampia kuin muut sarjan pahikset.

Tavoilleen uskollisena Disney on myös ottanut intellektuaalisesta omaisuudestaan kaiken irti julkaisemalla uudesta trilogiasta itsenäisiä Tähtien sota -elokuvia, joista ensimmäinen oli Sithin koston sekä Uuden toivon väliseen aikaan sijoittuva Rogue One (2016, ohj. Gareth Edwards, käs. Chris Weitz ja Tony Gilroy). Synkkäsävyinen sotatarina kertoo, kuinka pikkurikollinen Jyn (Felicity Jones) sekä joukko Kapinaliiton rivijäseniä onnistuvat varastamaan Kuolemantähden pohjapiirrustukset ja luomaan pohjan sen tuhoamiselle.

Rogue One on mielenkiintoinen yritys tuoda lisää harmaasävyjä sarjan universumiin: Kapinaliiton agentit näytetään elokuvassa jalojen vapaustaistelijoiden sijaan vakoojina ja salamurhaajina, siitä eronneen Saw Gerreran (Forest Whitaker) taistelu miehittäjiä vastaan Jedhan aavikkoplaneetalla tuo mieleen Lähi-idän ääriliikkeet ja kyyninen Jyn julistaa aluksi, että hänellä ”ei ole varaa poliittisiin mielipiteisiin”. Kun hän lopulta asettuu Imperiumia vastaan, hän ja muut elokuvan päähenkilöt joutuvat maksamaan kauhistuttavan hinnan rohkeudestaan. Rogue One onkin samanaikaisesti kertomus toivon tärkeydestä sekä siitä, kuinka suuria uhrauksia vaaditaan sen pitämiseksi elossa.

Tähtien sodan sankarit joutuvat kerta toisensa jälkeen valitsemaan sivustakatsojaksi jäämisen ja kapinaan liittymisen välillä. The Last Jedi -elokuvan kohtauksessa Rose (Kelly Marie Tran) yrittää selittää Finnille (John Boyega), minkä puolesta sarjan kapinalliset taistelevat. (Kuva: ©2017 Lucasfilm Ltd.)

Rogue Onea seurannut The Last Jedi jatkaa osittain samaa tematiikkaa, mutta kyseenalaistaa ehkä vielä vahvemmin sarjan edellisten osien kaavoja. Elokuvassa vastarinnan joukot yrittävät päästä pakoon vihollisen voimia Reyn etsiessä johdatusta Luke Skywalkerilta, joka on vetäytynyt erakoksi epäonnistuttuaan Kylo Renin ohjaamisessa oikealle tielle. Vanhat oletukset sankaruuden luonteesta saavat kyytiä, kun uhkarohkea Poe joutuu kohtaamaan rämäpäisyytensä seuraukset ja katkeroitunut Luke paljastaa, miksi hylkäsi aikaisemman idealisminsa.

Kuten kulttuuritoimittaja David Sims on todennut, The Last Jedi on ehkä ensimmäinen Tähtien sota -elokuva, joka todella tarkastelee sitä systemaattista sortoa, jota vastaan sen päähenkilöt taistelevat. Tällä kertaa pahisten rikoslistalta ei löydy vain planeettojen tuhoaminen, vaan myös tosimaailman kolonialismia muistuttava resurssien ja ihmisten hyväksikäyttö. Erityisen selvästi The Last Jedi ottaa kantaa (ja tekee samalla kunniaa Lucasin alkuperäiselle visiolle) kohtauksessa, jossa vietnamilais-amerikkalaisen Kelly Marie Tranin esittämä Rose tuomitsee asekauppiaat ja muut oman edun tavoittelijat, jotka pyrkivät hyötymään konfliktista. Kuten sama hahmo myös tekee selväksi, todellisille sankareille tärkeintä ei kuitenkaan ole sortajien vahingoittaminen, vaan sorrettujen auttaminen.

Sorron lisäksi The Last Jedi kääntää katseen siihen, miten symbolisetkin eleet voivat muuttaa historiaa. Fantasiakirjailija Jeannette Ng on huomioinut, että elokuvassa vastarinta ei saavuta suurinta voittoaan väkivallan, vaan inspiraation avulla: yksittäinen ihminen valtavaa sotakonetta vastaan, valaen uskoa voittoon pelkän läsnäolonsa kautta. Tuloksena on hänen arvionsa mukaan täydellinen elokuva vuodelle 2017:

– Sota on vain vertauskuva, jonka kautta vastarinnan tarina kerrotaan. Taistelu riistoa harjoittavaa hallintoa, fasismia ja opportunistista maltillisuutta vastaan – kaikki tämä tuntuu tuskallisen todelliselta.

Sodan ymmärtäminen vertauskuvana onkin ehkä tärkein avain Lucasin luoman maailman ymmärtämiseen, sillä nimestään huolimatta Tähtien sota on aina kertonut politiikasta siinä missä sodastakin. Toisin kuin monissa muissa tieteis- ja fantasiatarinoissa, elokuvasarjan galaksia eivät uhkaa ulkopuolelta saapuvat valloittajat, vaan sen sisäiset demokratian vastaiset voimat. Kuten Tähtien sodan hahmot elokuva toisensa jälkeen oppivat, vapauden ja rauhan ollessa uhattuna sivussa pysytteleminen ei ole hyväksyttävä vaihtoehto.