Amanda Gorman presidentti Joe Bidenin virkaanastujaisissa tammikuussa. (Carlos M. Vazquez II/USA:n puolustusministeriö, CC BY 2.0)
Amanda Gormanin runo ”The Hill We Climb” presidentti Joe Bidenin virkaanastujaisissa on saanut paljon kiitosta. Mutta mitä se kertoo amerikkalaisen kulttuurin tilasta?
Salaliittoteorioita esittelevä liitutaulu New Yorkissa vuonna 2016. (Harald Groven, CC BY-SA 2.0)
Salaliittomyytti ei ole helppo ratkaisu, sillä sille on annettava koko elämä. Niin tekivät myös Donald Trumpin puheisiin uskoneet.
Viime kuukausina on lainattu tiheään poliorokotteen yhdysvaltalaista kehittäjää Jonas Salkia. Kun Salkilta kysyttiin, kuka omistaa poliorokotteen patentin, hän vastasi rokotteen kuuluvan kansalle. Voiko auringon patentoida, hän kysyi.
Mielenosoittaja pitelee kullanväristä vessaharjaa Moskovassa 23. tammikuuta. Harjoja on käytetty mielenosoituksissa viittauksena Aleksei Navalnyin työryhmän tekemään elokuvaan, joka käsittelee niin sanottua ”Putinin palatsia” Mustanmeren rannalla. (Sergey Korneev, CC BY-SA 4.0)
Duumassa ei ole Putinille todellista vastusta, mutta kaduilla tilanne on toinen. Alkaako Venäjän uusi tulevaisuus sittenkin parkkipaikalta?
Julkisuus muuttui jo aikaa sitten ja räjähti uuteen ulottuvuuteen internetin myötä. Se on globaalia ja medioitunutta, mutta myös keskittynyttä. Muutokset näkyvät niin Venäjällä Navalnyin perusteetonta vangitsemista protestoivissa mielenosoituksissa kuin Yhdysvalloissa Capitol-kukkulalle loppiaisena rynnineissä rettelöitsijöissä sekä heihin liittyvässä tarinankerronnassa ja uutiskuvissa.
Kummassakin on kyse demokratiasta. Ensimmäisessä sen puutteesta ja toisessa sen kipuilusta, jopa hauraudesta. Kummassakin on kyse riippumattoman ja luotettavan tiedonvälityksen puutteesta tai sen ongelmista, mutta myös julkisuuden näkyvän ja näkymättömän ristiriidoista – toisin sanoen julkisen ja yksityisen sfääreistä, jotka ovat uuden näkyvyyden paineissa.
Ydin 1/2021 pureutuu ajankohtaisiin maailmanpolitiikan ja tiedonvälityksen kysymyksiin. Minna Knus-Galán arvioi Panaman paperien ja muiden tietovuotojen merkitystä sekä tutkivan journalismin tilaa Suomessa. Jarmo Koponen kirjoittaa Putinista, Navalnyista ja Venäjän mielenosoituksista, kun taas Ilkka Kauppinen analysoi USA:n demokraattien vaalivoittoja Georgian osavaltiossa. Miina Leppänen puolestaan selvittää, millaisista aineksista koostuu salaliittoteoreetikkojen maailmankuva, jota myös Donald Trumpin kaltaiset opportunistit käyttävät hyväkseen.
Lehden muissa jutuissa Laura Fornell kirjoittaa Intian kolmannesta sukupuolesta, Juhis Ranta eläintuotannosta ja kestävästä kehityksestä ja Juhani Similä runoilija Federico García Lorcan nuoruudesta. Bo Petterson pohtii amerikkalaisen nykyrunouden ja politiikan suhdetta ja Eero Suoranta tarkastelee kiinalaista nationalismia ja perinteisen pukeutumisen uutta nousua. Kolumnisteista Silvia Modig muistuttaa globaalista solidaarisuudesta koropandemian aikana, Mikko Pyhälä Amazonian sademetsien uhatusta asemasta ja Johan Kvarnström Suomen moraalisesta velvollisuudesta toimia ydinasekiellon edistämiseksi.
Marc Ribot esiintymässä Espoossa tammikuussa 2020. (Kuva: Pasi Kostiainen)
Vanha partisaanilaulu on tullut muotiin muun muassa Donald Trumpin vastustajien protesteissa ja Rahapaja-sarjan myötä.
Kun ajattelet Arktista, mieleesi nousee todennäköisesti kuva rauhallisesta lumen, jään ja luonnon alueesta. Arktis on kuitenkin uhattuna. Sitä uhkaavat sekä ilmastonmuutos, sotilaalliset toimet että ihmisen ahneus.
Varusmiehiä tauolla marssin aikana vuonna 1953. Kuva: Thomas Backa/Flickr.
Asevelvollisuus tulee kalliiksi niin yhteiskunnalle kuin yksilöllekin. Normaalin palkan maksaminen varusmiehille, palvelusajan lyhentäminen ja varusmiesten määrän vähentäminen voisivat auttaa korjaamaan tilannetta.
Rauhanjärjestöillä ja -aatteilla on näkyvimmin kannatusta silloin, kun ihmiset kokevat huolta turvallisuudesta – tuntevat, että rauhaa pitää puolustaa. Sellaisissa tilanteissa ehkä jopa suomalainen voi marssia kaduilla, joskus.