Pääkirjoitus: Aatteen aukko

Kiitokset Aalto-yliopiston opiskelijat Iina, Luyi, Martina ja Simo!

Uskomme, että eri näkökulmien aktiivisella hakemisella ja uskalluksella kysyä uusia kysymyksiä totutuista asioista, Ydin-lehdellä on paikkansa kiinnostavana mielipidelehtenä. Samalla vahvistamme kansanvaltaa, mikä on hieno päämäärä.

Neljässä kuluvan vuoden numerossamme pengomme eriarvoisuutta eri näkökulmista. Tämän numeron teemamme on työhön liittyvien kysymysten ja eriarvoisuuden käsittely, niin kotimaassa kuin globaalistikin. Erityisesti käsittelemme muuttoliikkeitä, työtä ja niiden yhteyttä eriarvoisuuteen.

Maailmanlaajuiset muuttoliikkeet muuttavat kulttuureja, vaikuttavat globaaleihin rahavirtoihin, panevat koetukselle työvoiman suojelun ja testaavat työmarkkinakäytäntöjä. Ne, joilla on vähiten valtaa, joutuvat eniten alistetuiksi. Siksi alistetut tarvitsevat tukeamme kanssaihmisinä, mutta myös apua ammattiyhdistysliikkeeltä, järjestöiltä ja viranomaisilta.

Sananvapaus kuuluu demokratiaan, mutta mitään vapausoikeutta ei saa käyttää toisen ihmisen alistamiseen. Siksi vihapuhetta ei voi eikä saa perustella sananvapaudella. Vihapuheeseen puuttuminen ei liioin ole delegoitavissa jollekin muulle.

Maahanmuuttajan tie suomalaiseen yhteiskuntaan on kivistä tehty. Kyse ei aina ole erilaisuuden yllättämien kansalaisten reaktioista tai suoranaisesta rasismista, vaan usein myös viranomaistoiminnasta. Laki ei ole kaikille sama, tulkinnat vaihtelevat. Tästä keskustelin Nasima Razmyarin ja Petr Potchinchtchikovin kanssa.

Suomesta on muutettu ja Suomeen muutettu. Noin 1,3 miljoonaa suomalaista on lähtenyt viimeisen 150 vuoden aikana täältä muualle. Kun Riitta Oittinen kirjoittaa siivoojista, oli se myös suomalaisnaisten siirtolaiskokemusta. Edesmennyt kanadansuomalainen professori Varpu Lindström kirjoitti Sannista, joka maahanmuuttajana tunsi arvonsa ja kapinoi isäntäperhettään vastaan: I no dog, I Sanni.

Tänne tulleita on myös aina ollut. Mahtaako sellaista sukua löytyäkään, jossa ei olisi muualta tulleita? Läpi ihmiskunnan historian, yhteisöt ovat hakeneet tiiviyttä ja turvallisuutta suojautumalla vieraita vastaan. Silti juuri vierauden yhdistäminen tuttuun on ollut yhteisöille kehittymisen ehto.

Meillä on paljon tehtävää. Ulkomaisten yritysten, jotka toimivat Suomessa, tulee noudattaa suomalaisia työnantajavelvollisuuksia. Palkkoja ei saa polkea. Meidän on vapauduttava stereotypioista ja valittava johtajiksi, opettajiksi ja uutisankkureiksi maahanmuuttajia.

Euron kriisillä on myös yhteys muuttoliikkeisiin. Espanjaan on ennen tultu, nyt sieltä lähdetään. Euroalue on onnistunut kurjistamaan itse itseään, aiheuttamaan sosiaalisen sekasorron ja poliittisen epävakauden. Kiristyspolitiikan hinta on liian kova. Vaikka on vaikeaa selittää, että kansantalous ja kotitalous ovat eri asia, sitä on yritettävä.

Kansantalouden velka ei ole sama kuin kotitalouden velka. Espanja ja Irlanti eivät olleet velkaantuneita maita, silti ne joutuivat finanssikeinottelun kohteiksi ja vaikeuksiin. Belgian velka on aina ollut valtava ja silti se on euron sydänmaita. Lukemalla Keynesiä, ymmärtää paljon.

Velalla on peloteltu vetoamalla niin kutsuttiin Reinhart-Rogoff-tutkimukseen. Sen mukaan talouskasvu alkaa hiipua kun velka ylittää 90 prosenttia bruttokansantuotteesta. Pelkästään kansantalouksien tilastojen silmäily osoittaa väitteen paikkaansapitämättömyyden, mutta että se paljastuu excel-taulukointivirheeksi, on jo murheellista.

Ydin-lehti oli mukana euroalueen kiristyspolitiikkaa käsittelevässä seminaarissa huhtikuisessa Sosiaalifoorumissa. Monet haluaisivat nähdä ratkaisun yksinkertaisena valintana: eurosta ulos tai liittovaltio. Kun menneisyyttä ei voi elää uudestaan, euroalueen ongelmia pitää ratkoa monilla eri tavoin.

Kiristyspolitiikka vie hengen kaikilta eikä vain niiltä, joita halutaan kurittaa. Työkalupakissa on ainakin velkasaneeraus, rahan itseisarvoisesta vakausopista luopuminen ja pankkiunioni. Liittovaltiota puolestaan ei voi synnyttää, ellei läheisyysperiaatteen vakiinnuttamisessa edetä, ellei demokraattisia instituutioita vahvisteta, eikä ainakaan ilman kansalaisten tukea.

Veroparatiiseissa makaa enemmän tai vähemmän rikollisen rikkaimman prosentin varallisuus. On hyvä, että niiden kuriinpanemista puuhataan pontevasti. Mutta olisiko sittenkin jotakin älyllistä epärehellisyyttä ilmassa, kun Suomen talouden kasvua ja työllisyyttä haettiin verokilpailulla samaan aikaan, kun paratiisien alhaista verotasoa paheksutaan?

Kiitos Paavo Arhinmäen, yhteisöveron jättialennus ja siihen liittyvät osinkoverotuksen porsaanreiät tulivat tunnustetuiksi. Minun mielestäni tämä oli korjauksista huolimatta väärää politiikkaa. Oikeaa politiikkaa olisi ollut hakea kasvua ja työllisyyttä kiinnittämällä huomiota ihmisiin, jotka pätkätöissä ja yksinyrittäjinä joutuvat elämään riskillä.

Kun tietäisi, ettei putoa toimeentuloturvasta, ja että se joustaa elämäntilanteiden ja työpätkien mukaan, voi työllistyä ja työllistää. Pelon ja epävarmuuden sumussa ovat uudet ideat ja tuotteet, joita Suomi voisi viedä maailmalle.

Olivatko keväiset veroratkaisut oikeudenmukaisia? Eivät olleet. Platon jo sanoi: epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus. Tästä teeskentelystä syntyy myös se aatteellinen aukko, josta kirjailija Sirpa Kähkönen puhuu, ja jonka ihmiset haluaisivat täyttää.

Mutta silti politiikan katsomossa on osallisuutta vailla olevien joukko, joka ei viihdy järjestetyissä tilaisuuksissa, ja joissa heillä ei ole muuta kuin tuolintäytteen virka.