Pääkirjoitus: Minä olen muistanut

Martin Luther Kingin kuuluisa I have a dream -puhe antoi mustien kansalaisoikeusliikehdinnälle sielun. Siitäkin on kulunut jo yhtä kauan kuin sadankomitealaisten ensimmäisestä kokouksesta. Liike ei lamaantunut Kingin murhan myötä, vaan vahvistui. Väkeviä sanoja ei voi tappaa.

Eikä unelmaa oikeudenmukaisemmasta maailmasta onnistuttu murhaamaan Chilessä, kun Salvador Allende ammuttiin CIA:n ylijäämävaraston aseella 40 vuotta sitten. Napalmilla ei lannistettu liioin vietnamilaisia. Simo Ortamo kirjoittaa lehdessämme Vietnamin sodasta sukupolvikokemuksena.

Omiin muistikuviini menneestä liittyy vahvasti rauhanliikkeen merkkikieli: graafinen ydinaseriisuntaan kehottava peace-merkki ja ilmaan kohotettu käsi, jossa kaksi etusormea ovat ojennettuina kämmen katsojaan päin.

On helppo ulkoistaa globaaleja ongelmia muiden ratkaistavaksi. Eero Suoranta muistuttaa terävästi, että Kiinan valtavat ympäristöongelmat ovat myös meidän vastuullamme. Kiinassa tehdään suomalaiseen kulutukseen halpatavaraa hikipajoissa ja energiasyöpöissä tuotantolaitoksissa suomalaisessa omistuksessa. Antti Tuuri toteaa häpeilemättömästi, että olemme siirtomaavalta. Eikä vain metsäpolitiikassa.

Pilapiirroksia käsikirjoittava Pekka Seppänen arvelee, ettei maailma sittenkään muutu. Asiat ja ilmiöt vain saavat uuden kaavun. Siltä tuntuu – mutta ei suinkaan toivottamalta – kun keskustelin ruokaturvasta Kaisa Karttusen ja Klaus Talvelan kanssa. Nälkä ja köyhyys liittyvät yhteen.

Köyhyydestä tuskin päästään koskaan, koska aika ja paikka synnyttävät aina uudet köyhänsä. Tämä pätee niin maailmanlaajuisesti kuin omassa kotimaassamme. Luonnonlaista ei kuitenkaan ole kyse vaan politiikkavalinnoista.

En voi mitenkään liittyä siihen voivottelijoiden kuoroon, jotka väittävät, ettei ole vaihtoehtoja. Kun yritysjohtajilla ja poliittisilla päättäjillä on selkeä näkemys päämäärästä. Kun arvot ovat alati muuttuvassa toimintaympäristössä kompassina, perille voi päästä. Ongelmat syntyvät siitä, ettei ole päämäärää, arvoja saati toimintaympäristön, kartan, hallintaa ja tuntemusta.

Nämä ongelmat ovat myös pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ongelmat. Päämäärä on levittäytynyt niin leveälle, ettei sinne toistensa kanssa ristiriidassa olevien arvojen avulla yksinkertaisesti voi päästä. Etenkin, kun maailmanmeno sulkee yhden jos toisenkin reittivalinnan.

Jos vieläkin yksipuolisen suomalaisen vientiteollisuuden keskeiset ongelmat ovat teknologiaosaamisen ja puunjalostamisen sakkaaminen, voisi ajatella, että kotimaisella kulutuskysynnällä haetaan aikalisää innovaatiopuheen vääntämiselle tavaroiksi ja palveluiksi. Mutta ei.

Sovittu työmarkkinaratkaisu pitää ostovoiman pakkaselle. Kun kunnat hätäpäissään nostavat vielä veroprosenttejaan, kysyntä onnistutaan nuijimaan hengiltä. Euroalueen virhe syventää kriisiä omilla päätöksillä on otettu meillä vakavasti: tehkäämme samoin.

Myös kestävyysvajeella on peloteltu enemmän kuin puoli Suomea uskomaan, että kaikki on menetetty. Pilapiirtäjä luultavasti näkee kuvan vaippaikäisestä raatamassa suolakaivoksessa. Silti kestävyysvaje on vain ajatusväline ja politiikan mahdollisuuksia kirittävä kellokalle.

Kun menokehitys suurin piirtein tiedetään, tulokehitys pitää ennustaa. Ennustaminen on hankalaa, koska oletuksilla voidaan päästä yhteen tai sitten toiseen lukuun. Oletukset ovat staattisia, ne eivät tunnista käyttäytymismuutoksia.

Kuitenkin esimerkiksi Jukka Pirttilän haastattelusta käy ilmi, miten yrittäjät optimoivat verokohtelunsa, siis muuttavat käyttäytymistään, kulloisenkin valitun veromallin mukaan. Oletuksia muuttamalla kestävyysvaje pienenee tai suurenee. Toki myös niin kutsutuilla rakennepäätöksillä.

Mikään fakta ei puolla sitä, että ikääntymisen seurausvaikutus olisi entistä raihnaisemmat ja sairaaloita kuormittavat seniorikansalaiset. Ja miksi oppivelvollisuutta pidennetään sen sijaan, että sitä varhennettaisiin? Työmarkkinoillekin halutaan teoriassa vahvoja vastavalmistuneita sen sijaan, että iloittaisiin satunnaisen työssäkäymisen ja opiskelun koulimista, jo työelämää ymmärtävistä nuorista.

Työelämän – hyvinvointivaltion perustan – ulkopuolelle lyödään jatkuvasti nuoria, uupuneita, naisia, pienipalkkaisia, osa-aikaisia, pätkä- ja kausityöläisiä ja ikäihmisiä eri syistä – ellei sosiaaliturvaa uudisteta. Nyt työvoiman tarjontaan vaikutetaan kepillä, vaikka porkkanallakin voisi. Kannustus työhön – jollainen ilmeisesti hallituksen päätös työttömyysturvan ohessa ansaitusta työtulosta on – ei nykyjärjestelmällä ikinä osu köyhimpiin.

Vaikuttaa siltä, että valitun politiikan tarkoituksena on pussittaa köyhät pienten tulojen loukkuun. Tämän vaalikauden suurin saavutus saattaa sittenkin olla hallituksen istuminen neljä vuotta. Ja oppositiossa meluavien persujen se, että kahden todellisuuden bluffi toimii: sisäsiisteys päivänvalossa ja pitelemätön kirjoittelu yön tunteina näyttöpäätteen kalpeassa valossa .

Kirjoittaja on Ydin-lehden päätoimittaja.