Kohti parempaa elämää
Maailmassa elää nykyisin YK-lähteiden mukaan noin 230 miljoonaa siirtolaista. Kolmisen prosenttia maailman väestöstä asuu siis muualla kuin synnyinmaassaan. Miksi?
Siirtolaiset ovat YK:n määritelmän mukaan ihmisiä, jotka ovat muuttaneet toiseen maahan vähintään 12 kuukaudeksi. Muuton taustalla on tyypillisesti halu kohentaa omaa tai perheen elintasoa sekä päästä esimerkiksi parempien terveys- ja koulutuspalvelujen piiriin.
Monen siirtolaisen tarkoituksena on lisäksi elättää työllään synnyinmaahan jääneitä sukulaisia. Globaalisti näiden rahalähetysten arvo on nykyisin nelinkertainen kehitysyhteistyöhön käytettyihin varoihin nähden.
Pieni osa maailman siirtolaisista, jokunen miljoona ihmistä, on lähtenyt liikkeelle pakon edessä – luonnonmullistuksen, sodan tai muun henkeä tai terveyttä uhkaavan vainon seurauksena. He hakeutuvat pakolaisleireille, esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallan vainottu muslimiväestö Tšadiin ja syyrialaiset Libanoniin tai Jordaniaan.
Osa vainotuista taas anoo turvapaikkaa toisesta maasta. Pohjoisnigerialaiset pakenevat ääri-islamistista terrorismia eri puolille Eurooppaa. Syyrialaiset pyrkivät sodan jaloista vaikkapa Saksaan tai Ruotsiin. Venäjän ihmisoikeusaktivisteja ja etnisten vähemmistöjen edustajia pelastautuu länteen.
Valtaosa siirtolaisista on kuitenkin liikkeellä vapaaehtoisesti.
– Muuttajia kiinnostavat erityisesti kohdemaiden työmarkkinat, sanoo Helsingin yliopiston väestötieteen dosentti Arno Tanner.
Lähtijöiden ammatillinen profiili on kaksijakoinen: pieni osa heistä on alansa asiantuntijoita, loput pääasiassa niukasti koulutettuja.
Yhdysvaltoihin, joka vastaanottaa viidenneksen maailman siirtolaisista, saapuu huippuinsinöörejä muun muassa muassa Euroopasta, Intiasta ja Kiinasta. Toisaalta Yhdysvaltojen matalapalkka-aloille virtaa jatkuvasti heikosti koulutettua työvoimaa Latinalaisesta Amerikasta, erityisesti Meksikosta.
– Noin 10 prosenttia meksikolaisista asuu jossakin elämänsä vaiheessa Yhdysvalloissa. He työskentelevät vaikkapa rakennuksilla tai ravintolan keittiössä, Tanner kuvaa.
Maanosista siirtolaiset hakeutuvat useimmin Eurooppaan. Kaikkiaan heitä on Euroopassa noin 70 miljoonaa eli kymmenesosa väestöstä. Suhteellisesti maahanmuuttajia on eniten Luxemburgissa ja Sveitsissä. Absoluuttisesti tarkasteltuna suosituin kohdemaa on kuitenkin Saksa, jossa maahanmuuttajien määrä yltää kymmeneen miljoonaan. Saksaan tullaan töihin etenkin Turkista ja Itä-Euroopan maista.
Myös Britannia houkuttelee, etenkin Britti-imperiumiin kuuluneiden maiden lähtijöitä.
– Entiset siirtomaasuhteet ja yhteinen kieli määrittävät muuttoliikettä yleisemminkin, Tanner toteaa.
Ranska vastaanottaa pohjoisafrikkalaisia, Espanja ja Portugali eteläamerikkalaisia siirtolaisia.
Pohjois-Amerikan ja Euroopan lisäksi Arabian niemimaa on tärkeä työperäisen muuton määränpää.
Siirtolaisten suhteellinen osuus on rikkaissa öljymaissa omaa luokkaansa. Esimerkiksi Intiasta, Pakistanista ja Bangladeshista saapuvia siirtotyöläisiä on Qatarissa yli 80 prosenttia, Yhdistyneissä Arabiemiraateissa yli 70 prosenttia ja Saudi-Arabiassakin lähes kolmannes asukkaista.
Kiina taas ei ole ennätyksellisestä talouskasvustaan huolimatta toistaiseksi houkutellut merkittäviä siirtolaisvirtoja ulkomailta.
– Maan sisäinen siirtolaisuus on toistaiseksi kattanut työvoiman tarpeen. Toisaalta kiinalaiset, kuten japanilaiset ja venäläisetkin, ovat nähdäkseni siinä määrin rasistisia, ettei maa houkuttele ulkomaalaisia asettumaan, Tanner pohtii.
Valtaosa siirtolaisista saapuu kohdemaihinsa laillisesti. Heillä on hallussaan tarvittava asiakirja, esimerkiksi työsopimus, joka oikeuttaa heidät oleskelulupaan, tai he anovat maasta turvapaikkaa. Laittomastikin monissa kohdemaissa kuitenkin oleskellaan. Paperittomia liikkuu runsaasti esimerkiksi Meksikon ja Yhdysvaltain välisellä rajalla. Euroopassa laittomien siirtolaisten osuus on korkea esimerkiksi Britanniassa.
– Briteiltä puuttuu järkevä maahanmuuttostrategia, eikä valvonta toimi. Tilanne juontaa juurensa Commonwealth-ajalta, jolloin ihmiset liikkuivat imperiumin alueella varsin vapaasti.
Tietoa mahdollisista kohdemaista niin laillisesti kuin laittomastikin muuttamaan pyrkivät ihmiset ammentavat aiemmin muuttaneilta maanmiehiltään. Kokeneet ekspatriaatit välittävät siirtolaisuutta harkitseville tietoa maahantuloreiteistä sekä kohdemaan työmarkkinoista, elintasosta, palveluista ja kulttuurisista tekijöistä.
Modernin viestintäteknologian ansiosta tieto siirtyy lähtömaihin parhaimmillaan lähes reaaliajassa. Siirtolaiset ovat yhä paremmin selvillä myös kunkin maan tukijärjestelmistä.
– Kun turvapaikkapäätöstä odottavan päiväraha jokunen vuosi sitten kaksinkertaistui Saksassa, romanien jättämien turvapaikkahakemusten määrä kasvoi välittömästi räjähdysmäisesti, Tanner kuvaa.
Aina oikea informaatio ei kuitenkaan tavoita siirtolaisia.
– Esimerkiksi Eurooppaan Lampedusan saaren kautta yrittäneille afrikkalaisille on levitetty harhaanjohtavaa tietoa maahanmuuttajien mahdollisuuksista EU-alueella, Tanner toteaa.
Muuttajien asema uudessa kotimaassa sekä suhde kantaväestöön vaihtelevat vastaanottajamaan mukaan.
– Esimerkiksi Kanadassa kotouttamispolitiikka on aktiivista ja perustuu harkittuun strategiaan. Maan tulevaisuutta rakennetaan osittain maahanmuuttajien varaan. Maahanmuuttajista halutaan tehdä ”oikeita kanadalaisia”, syntyperäisten kanadalaisten vertaisia, Arno Tanner sanoo.
Siirtolaisstatus ei siis vastaa monenkaan pidempään Kanadassa eläneen ulkomaalaistaustaisen ihmisten kokemusmaailmaa.
Arabian niemimaalla taas siirtotyöläiset tienaavat palkkaansa kehnoissa oloissa ihmisoikeuksiensa ja -arvonsa kustannuksella.
– Bangladeshilaiset, pakistanilaiset, intialaiset ja sudanilaiset siirtolaiset ovat pysyvästi toisen luokan ihmisiä, resurssi, joka karkotetaan, kun työvoiman tarve lakkaa. Saudi-Arabian, Qatarin tai Yhdistyneiden Arabiemiraattien kansalaisuudesta heidän on turha uneksiakaan.
Yli kaksi kolmannesta maailman siirtolaisista on lähtöisin globaalista etelästä. Paitsi kohdemaiden vetotekijät myös lähtömaiden työntötekijät, kuten työttömyys ja alhainen elintaso, lisäävät ihmisten halua kokeilla siipiään toisaalla. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan valtava nuorisotyöttömyys työntää nuoria aikuisia kohti Etelä-Eurooppaa.
– Akuutti köyhyys ja suoranainen nälänhätä eivät kuitenkaan näyttäisi ajavan ihmisiä tien päälle. Rutiköyhät ihmiset toimivat jaksamisensa äärirajoilla ahtaassa elämänpiirissä, Tanner pohtii.
Vaikkapa Bangladeshin tai Nigerin maaseudulla asukkaiden voimavarat riittävät siis vain harvoin lähdön suunnitteluun, saati toteuttamiseen. Sen sijaan laukkujaan pakkaavat astetta varakkaammat, mutta turhautuneet kaupunkilaiset.
Globaalin etelän lähtijöistä noin puolet, 80 miljoonaa ihmistä, jää etelään, useimmiten lähialueiden rikkaampiin maihin. Zimbabwesta ja Mosambikista siirrytään kohti nopean talouskasvun Etelä-Afrikkaa. Bangladeshista, Pakistanista, Intiasta ja Sudanista hakeudutaan siirtotyöläisiksi Arabian niemimaan öljyvaltioihin. Etelä-Amerikan köyhistä maista suunnataan nouseviin talouksiin, kuten Brasiliaan – ja Meksikoon.
Kiinalaiset taas etsivät parempaa toimeentuloa paitsi maailmalta myös oman maansa suurista kaupungeista.
– Pohjois-Kiinan maaseudulta ja Tiibetistä muutetaan idän suuriin kaupunkeihin, Pekingiin, Shanghaihin ja Hongkongiin, Arno Tanner kertoo.
Siirtolaisten määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä nopeammin kuin maailman väestö, lähes 80 miljoonalla vuodesta 1990 lähtien.
Muuttoliikkeen voimistumista selittävät tiedonkulun ja liikenneyhteyksien parantuminen sekä matkakustannusten, etenkin lentolippujen hintojen, lasku. Valtavaa työperäisen siirtolaisuuden kasvua ei kuitenkaan liene näköpiirissä.
Useimmat ihmiset viihtyvät parhaiten kotimaassaan, oman sukunsa ja kulttuurinsa piirissä.
Sen sijaan ilmastopakolaisuus tulee pitkällä aikavälillä lisääntymään merkittävästi, eikä maailma näytä valmistautuneen siihen.
– Joitakin hyviä esimerkkejä siirtolaisvirtojen hallinnasta kuitenkin on. Vaikkapa Kanadan mallista voi ottaa oppia. Maa käsittelee muuttoliikettä strategisesti ja panostaa siirtolaisten kotouttamiseen, Arno Tanner pohtii.