Euroopan uudet puoluekuviot

Miltei kaikissa länsieurooppalaisissa puoluejärjestelmissä tapahtui muutoksia, jotka näkyvät vaalituloksissa. Sosialidemokraattien kannatuksen vähentyminen on ollut merkittävää perinteisen vahvoissa sosialidemokraattien kannatuksen maissa kuten Skandinaviassa (Norja, Ruotsi, Tanska), Saksassa ja itävallassa.

Niiden kannatuksen lasku ei ole hyödyttänyt perinteisiä keskustaoikeistolaisia puolueita, kuten Heikki Paloheimo huomauttaa tuoreessa artikkelissaan. Myös ne ovat kärsineet merkittävästä kannatuksen jäätymisestä. Vain Ruotsissa, Portugalissa ja Espanjassa keskustaoikeisto on onnistunut etenemään merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana.

Perinteisten valtapuolueiden kannatuksen laskun jättämän tyhjän tilan ovat suurelta osin vallanneet kaksi uutta puolueperhettä: vihreät ja populistinen radikaalioikeisto. Populistinen radikaalioikeisto korostaa enemmän tai vähemmän kansallismielisiä, ulkomaalaiskammoisia ja autoritaarisia periaatteita. Vihreälle liikkeelle taas on ominaista täysin vastakkaiset arvostukset kuten globaali vastuu, monikulttuurisuus ja tasavertaisuus.

Nämä uudet poliittiset ryhmittymät haastavat vakiintuneita puolueasetelmia uusilla käsitteillä ja näkökulmilla sekä ottamalla etäisyyttä niiden mielestä vanhentuneeseen sosioekonomiseen vasemmisto-oikeistojakoon. Erityisesti ne haastavat heikentyneitä ja ideologisesti yhä hukassa olevia sosialidemokraattisia puolueita.

Runsas vertaileva tutkimus osoittaa, että monet aikaisemmin uusliberaalit populistiset puolueet ovat liikkuneet kohti keskustaa. Myös täysin uudet populistiset puolueet, mukaan lukien perussuomalaiset, sijoittuvat lähelle vasemmisto–oikeistoasteikon keskiviivaa. Ne houkuttelevat lähinnä työväenluokkaan kuuluvia ja vähemmän koulutusta saaneita äänestäjiä. Nämä piirteet tekevät populismista todellisen uhan sosialidemokraattien valta-asetelmille.

Tim Bale, William Downs ja Joost van Spanje sekä Sonia Alonso ja Sara Claro de Fonseca ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että  kilpailu populististen puolueiden esille nostamista teemoista  on lisääntynyt  puolueiden kesken. Useat sosialidemokraattiset puolueet ovat omaksuneet entistä kriittisempiä näkökohtia maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen.

Neil Carter on taas osoittanut, että myös vihreät puolueet asettavat vaikean haasteen sosialidemokratialle. Vihreiden puolueominaisuuksiin kuuluvat litteä järjestörakenne, edistyksellinen perusnäkemys yhteiskunnasta ja liberaali ideologia houkuttavat keskustavasemmistolaisia äänestäjiä, joista myös sosialidemokraatit kilpailevat. Kilpailua käydään kasvavasta ja entistä tärkeämmäksi tulevasta joukosta nuoria, jotka ovat hyvin koulutettuja, kaupunkilaisia ja vasemmiston kannattajia.

Vihreiden vaikutusta eri puolueisiin ja puolueryhmittymiin on tutkittu vähemmän kuin populististen puolueryhmittymien. Vihreitä puolueita koskevaa tutkimusta on tehty varsin säästeliäästi ja vähiten vertailevasta lähtökohdasta. Seuraavaksi esitän lyhyen yhteenvedon joistakin omista empiirisistä havainnoistani länsieurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden asennoitumisesta politiikkaan ja ideologiaan, jota juuri vihreä puolueryhmittymä edustaa.

Puolueiden politiikkaa voidaan tutkia usealla eri tavalla. Eräs tapa on tutkia vaaliohjelmissa esitettyjä puolueiden yhteiskunnallisia tavoitteita. Puolueiden vaaliohjelmien tutkiminen osoittaa, että vaatimukset tuottavuuden lisäämisestä ja taloudellisesta kasvusta ovat hitaasti väistyneet keskeisistä tavoitteista, kun taas ympäristönsuojelu ja kasvukritiikki ovat vahvistuneet.

Tämä trendi on havaittavissa lähes kaikissa vakiintuneissa länsieurooppalaisissa puolueryhmittymissä, joista sosialidemokraatit eivät ole mikään poikkeus. Esimerkkinä voidaan mainita, että sosialidemokraattisten puolueiden ympäristöä sivuavat tavoiteosuudet ovat kasvaneet huomiota herättävän alhaisesta 0,5 prosentin osuudesta ajanjaksosta 1945–1969 viiteen prosenttiin seuraavan kolmen vuosikymmenen jakson aikana 1970–1999.

Kehitys voi näyttäytyä luonnolliselta lisääntyneen yleisen ympäristötietoisuuden vuoksi. Ympäristöpolitiikka on vahvasti läsnä politiikassa. Kaksi yksityiskohtaa on kuitenkin syytä havaita. Ensinnäkin sosialidemokratia ei ole esittänyt vain yksipuolisia teknosentrisiä ratkaisuja kasvaviin ympäristöongelmiin.  Päinvastoin, suunta on kohti perinteiselle sosialidemokratialle vieraampaa ekosentrisyyttä. Siinä hitaampi kasvu  ja radikaalisti muuttuva elämänkuvio nähdään täysin toimivana ja jopa toivottavana ratkaisuna ympäristöongelmiin.

Toinen huomio liittyy lisääntyneisiin eroihin yksittäisten sosialidemokraattisten puolueiden asennoitumistavoissa.  Jotkut sosiaalidemokraattiset puolueet oivat omaksuneet merkittävästi vihreitä arvoja, kun taas toiset ovat olleet paljon vastentahtoisempia. Tarkempi tutkimus osoittaa, että Etelä-Euroopan sosiaalidemokraattiset (tai sosialistiset) puolueet ovat olleet hyvin varovaisia vihreille arvoille vaaliohjelmissaan. Samaa voidaan sanoa Ison-Britannian ja Irlannin työväenpuolueista.

Vahvimmin vihreät arvot on omaksuttu Luxemburgissa, Alankomaissa, Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa.  Myös pohjoismaissa – Islanti pois lukien – sosialidemokraatit ovat lähentyneet vihreää ideologiaa. Tämä suuntaus on kuitenkin ollut, erityisesti Ruotsissa mutta myös Suomessa, väliaikaista ja näkynyt lähinnä 1980-luvulla.

Mitkä ovat sitten ne tekijät, jotka ovat innoittaneet sosialidemokraattisia puolueita omaksumaan vihreitä arvoja tai vaihtoehtoisesti ottamaan niistä etäisyyttä? Mitään yksittäisiä välttämättömiä edellytyksiä ei voida löytää. On kuitenkin syytä nostaa lyhyesti tekijöitä, jotka usein on mainittu ratkaisevan merkityksellisiksi puolueiden välistä kilpailua ja puoluemuutoksia käsittelevässä tieteellisissä julkaisuissa.

Aluksi voidaan todeta, että ympäristöajattelun vahvistuminen yleensä ei sellaisenaan riitä ideologiseksi muutokseksi, ellei se näy merkittävänä muutoksena myös poliittisella areenalla. Tällainen muutos on ollut vihreiden puolueiden syntyminen.

Useimmissa maissa, joissa vihreä kilpailija on saavuttanut menestystä, on sosialidemokratia viipymättä sopeuttanut ohjelmajulistustaan vihreämpään suuntaan. Poikkeuksen muodostavat Portugali ja Ruotsi, jossa sosialidemokraattiset puolueet vastasivat vihreiden läpimurtoon vähentämällä vihreää ohjelmaosuutta vaalimanifesteissaan.

Toinen vaikuttava tekijä on aiempi vaalimenestys.  Mitä parempi menestys tai vahvempi asema puolueella on hallituksessa, sitä vähemmän sillä on kannustimia lisätä uusia elementtejä puolueen ideologiaan. Ja päinvastoin: Jos vaalitulos on huono ja jos oppositioaika pidentynyt, lisääntyy yleensä taipumus tarkistaa perusperiaatteita. Pitkäaikainen poliittisen kannatuksen jäätyminen oli hyvin merkittävä tekijä, kun sosialidemokraatit Alankomaissa, Sveitsissä ja Saksassa avasivat enemmän tilaa vihreille tavoitteille vaalimanifesteissaan.

Lisäksi kahdella tekijällä on merkitystä.  Esimerkiksi Skandinaviassa sekä Saksassa ja Sveitsissä sosialidemokraatit ovat omaksuneet vahvemman ympäristöprofiilin vasta, kun johtavat keskustaoikeistolaiset kilpailijat sekä naapurimaiden sosialidemokraattiset veljespuolueet ovat tehneet samanlaisen arvion.  Sosialidemokraattiset puolueet ovat yleensä hyvin varovaisia uudistamaan periaatteitaan.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että uudet arvostukset ja uusi politiikka ovat johtaneet sosioekonomisen konfliktilinjan jäämiseen taka-alalle. Ne ovat viime vuosikymmeninä saaneet läntisissä maissa lisääntyvää jalansijaa, kun vakiintuneiden puolueiden ideologiat ovat samankaltaistuneet.

Samaan aikaan yhteiskunnalliskulttuurinen konfliktilinja monikulttuurisen ja liberaalin sekä nativismin ja kansalliskonservatiivisen välisenä on saanut näkyvämmän roolin. Tämä suhteellisen uusi konflikti esittäytyy etupäässä vihreiden ja populististen puolueryhmittymien välisenä. Ne asemoituvat tavallisesti jakolinjan äärinavoille. Kuitenkin myös vanhat puolueryhmittymät ovat pakotettuja ottamaan paikkansa tässä asetelmassa.

Asemoituminen ei ole mitenkään yksinkertaista tai ongelmatonta.  Ongelmallinen se on erityisesti keskustavasemmistolaisille puolueille.  Nykyinen puoluetutkimus osoittaa, että monet sosialidemokraattiset puolueet ovat omaksuneet kaksinaisen strategian suhteessaan uusiin puolueryhmittymiin. Ne ovat sisällyttäneet ohjelmaansa sekä populististen puolueiden esille nostamia kysymyksiä että vihreiden korostamia ongelmia.

Tämä strategia on ongelmallinen. Voiko vasemmistoa kannattavien uusien sukupolvien joukossa niiden arvostama vihreä ja kasvukriittinen politiikka olla esillä ilman, että sosialidemokraateille tärkeät ydinkannattajat, usein työväenluokkaan kuuluvat, pakenevat populistisiin liikkeisiin?

Onko, toisinpäin ja yleisemmin ilmaistuna, mahdollista pitää kiinni usein materialistisista ja jopa perinteisistä arvostuksista ja vaatimuksista, jotka luonnehtivat työväenliikettä suurelta osin 1900-luvulla, ilman, että nuoremmat kannattajat pakenevat kilpaileviin vasemmisto- ja keskiryhmittymiin, joissa vaatimus jälkimaterialistisesta, arvoliberaalista ja antiautoritaarisesta politiikasta saa enemmän tilaa?

Vastaus näihin kysymyksiin sosialidemokraattisten puolueiden kohtalon valossa viimeisten vuosikymmenten aikana on luultavasti kielteinen. Se alleviivaa tarvetta selvempään sosialidemokraattiseen linjavalintaan. Tarvitaan itsenäisempää ja rohkeampaa vasemmistolaista politiikkaa, joka nostaa perinteisen vasemmisto–oikeistojaon keskiöön. mutta myös ideologian laajentamista niin, että linjavalinnat uusiin kysymyksiin ovat selkeät.