Pääkirjoitus 3/2014: Kaiken maailman välillä raja, kahden rintaman välillä viha
Sodan tuulten mukana Eurooppaan leviävät sankaritarujen sijaan ihmisten kärsimys, hätä ja suru. Gazassa pommit ovat tuhonneet sairaaloita ja kouluja. Äärisunnalainen Isis-järjestö on hyökännyt Irakissa vähemmistöjä vastaan ja osoittanut sotatoimissaan käsittämätöntä julmuutta.
Toisen maailmansodan jälkeisen ajan pahin pakolaiskriisi on yhä Euroopan eteisessä. Yhdeksän miljoonaa syyrialaista on joutunut jättämään kotinsa. Kolmannes heistä yrittää epätoivoisesti päästä jonnekin muualle. Jordanian pakolaisleirit ovat täynnä. Ruotsista turvapaikkaa hakevat syyrialaiset tekevät hakemuksensa useimmiten Libyasta tai Egyptistä. Syynä on Euroopan unionin tiukentunut rajavalvonta Syyrian naapurimaissa. Ruotsiin arvioidaan tulevan 60–70 000 turvapaikanhakijaa tänä vuonna sodan jaloista. Heistä puolet on lapsia.
Suomi vastaanottaa joitakin satoja, lähinnä kiintiöpakolaisia. Meillä pakolaiskeskuksia jopa suljetaan. Emme jaa pakolaistaakkaa muitten kanssa, mutta haluamme heidän jakavan Venäjä-pakotetaakkaamme.
Ukrainan kriisin käänne rauhanomaiseen ratkaisuun antaa odottaa itseään. On käynyt päinvastoin. Kahdeksan kymmenestä suomalaisesta kokee sen uhkana Euroopan rauhalle. Venäjä ei halua – olipa se oikein tai väärin – Naton ja lännen tulevan liian lähelle, kuten ei länsikään idän. Tämän ymmärtäminen ei kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että Venäjä on toiminut Krimillä kansainvälisen oikeuden vastaisesti.
Suomen ulkopolitiikan johtamisessa presidentillä on perustuslain muuttamisen jälkeenkin roolinsa. Kahdenkeskisissä suhteissa voi tehdä paljon, kuten presidentti Sauli Niinistön toiminta osoittaa. Silti on muistettava, että toimimme myös EU:n kautta yhteisissä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä, ja näitten eri toimintalinjojen on tuettava toisiaan.
Ulkoministeri Erkki Tuomioja on alleviivannut aseiden vaientamisen kiireellisyyttä ja Ukrainan presidentti Petro Poroshenkon rauhansuunnitelman toteuttamista. Sen tarkoitus on turvata kieleen ja taustaan katsomatta kansalaisten turvallisuus valtiossa, joka ei ole riidoissa naapureittensa kanssa. Kotikutoinen keskustelu siitä, oletko Venäjän, Ukrainan vai EU:n puolella, on ajanhaaskausta ja tekee vain hallaa ulkopolitiikkamme pitkälle linjalle.
Miten tässä näin kävi? Elämme keskellä hämmentävää uhoa ja tuhoa. Kansainväliset toimijat ovat avuttomia, diplomatia junnaa, on pakotteita, vastapakotteita ja ei ole pakotteita. Everstiluutnantti Jyri Raitasalo kirjoittaa Ydin-lehdessä, kuinka unelma ydinaseettomasta maailmasta on pikemmin kaukana kuin lähellä. Vaikka ydinaseet ovat länsimaisessa sotateknologiassa marginaalia, muualla niitä kehitetään. Usein juuri vastavoimaksi Yhdysvaltojen mahdollisille iskuille.
Yhdysvallat tuntuu synnyttäneen erityisesti Lähi-idän politiikallaan – sallimalla Israelille mitä ei muille – ja terrorisminvastaisella sodallaan niin kyteviä ja tulehtuneita konfliktipesäkkeitä, joiden liekki eikä viha sammu. Sotilaalliset täsmäiskutkin ovat jättäneet jälkeensä siviilielämän kaaoksen: Nato pommittaa, EU rakentaa.
Israel sanoo pommittavansa vain Hamasin sotilaskohteita Gazassa. Jopa kanalat ovat sotilaskohteita! Todellisuudessa suuri osa Gazan vesi- ja sähköverkostosta on tuhoutunut, vajaa neljäsataa tehdasta ja työpajaa on raunioina, maatalous on vaikeuksissa, mistä seuraa elintarvikepula. Vihanpito ja katkeruus periytyvät taas uusille sukupolville. Sotimalla eivät Israelin ja Palestiinan väliset suhteet ratkea.
Tove Jansson osoitti poikkeuksellista rohkeutta ottamalla kantaa 1930-luvulla hirmuhallitsijoita vastaan. Muumimaailmassa ei ole väkivaltaa, vaikka sielläkin on pelottavia asioita ja vaarallisia tilanteita. Olisiko nyt aika meidän aika ottaa mallia Tovesta? Kuvataitelija Jani Leinonen on mukana kansalaisaloitteessa, jossa puuhataan asevientikieltoa Lähi-itään. Ydin järjestää Kirjamessujen yhteydessä keskustelutilaisuuden sotien a konfliktien aiheuttamista muuttoliikkeistä. Keskustelijoina ovat kirjailija Hassan Blasim ja Sirpa Kähkönen. Musiikkimessuilla puolestaan rauhanlaulujen kautta otetaan kantaa. Syksy on muutoinkin täynnä toimintaa.
Vasemmiston heikkoudella on ollut historiassa vaikutuksensa sotien ja konfliktien synnylle. Pohdimme Ydin-lehdessä eri kirjoitusten ja kolumnien kautta punavihreän mahdollisuutta ottaa mittaa markkinaliberalismista.
Filosofi Thomas Wallgren kirjoittaa kolmenlaisista innoituksen lähteistä, jotka saavat ihmiset toimimaan. Niitä ovat idealismi, oma ja läheisten etu mutta myös kauna. Ennen ne veivät meitä samaan, nyt eivät. Kauna kuljettaa uusoikeiston populismiin, itsekkyys perinteisen oikeiston omaksumaan markkinaliberalismiin, aate punavihreiden ekosolidaarisuuteen.
Andreas Fagerholm puolestaan tutki väitöskirjassaan (2013) länsieurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden valintoja suhteessa uusliberalismiin ja vihreään politiikkaan. Uusliberalistisimman agendan omaksuivat ranskalaiset, suomalaiset belgialaiset ja hollantilaiset sosialidemokraatit 1990-luvulla. 2000-luvulla kolmas tie puolestaan oli saksalaisten ja brittien linjana. Monet ovat virheensä korjanneet. Aatteellisuuden merkitys tunnustetaan samoin kuin avointen järjestörakenteiden voima. Kun vielä politiikka vapautuisi hallinnoimisesta!
Selfie- ja #-aikana joudumme miettimään, lepääkö tulevaisuus hyvien ja pätevien yksilöiden varassa? Vai kannattelemmeko toinen toisiamme niin, ettei yksikään hukkuisi ja olisiko ideologia sittenkin perusta? Kuulen mielessäni vastauksen tuulelta: the answer is blowing in the wind!