Punk räyhäsi mutta ei kapinoinut

Kun punkliike syntyi 1970-luvun alkupuolella New Yorkissa ja Lontoossa, huomiota herätti alusta asti punkkarin räyhäkäs ulkoinen olemus. Punkrokkia pidettiin kapinallisena mielenilmauksena, joka varsinkin Englannissa ja Saksassa sisälsi jyrkkää poliittista sanomaa. Työttömyys ja sosiaaliset erot synnyttivät tuskaa, joka musiikissa purkautui suoranaisena vihana.

Suomessa nuortenlehti suositteli punkkareiksi aikoville trikoita, tekokuituja, kaulapantoja, kettinkejä, laskuvarjon pusseja, piikkikorkoja sekä lyhyttä harjamaista tukkaa. Hakaneulat, niitit, tatuoinnit ja nahkatakit olivat muita tuntomerkkejä.

Rockin alalajien joukossa punkkia pidetään yhtenä vihaisimmista ja tunteikkaimmista suuntauksista. Punkrokin tyylistä vallitsi alusta asti erilaisia käsityksiä, koska musiikki ei rakentunut taitavan jäljittelyn tai teknisen taituruuden varaan.

Rajun räminän ja hassuttelun kannattajat nimittivät intellektuelleiksi niitä, joille punk näytti olevan jotain muuta kuin musiikillinen ilmiö ja hyvä tekosyy pitää hauskaa. Intellektuelleille todellisuutta oli huoli maapallon tilanteesta.

Ainakin alkuvaiheessa suomalaiset punkkarit olivat usein tavallisten porvariperheitten lapsia. Heidän elämänasenteensa heijasti pyrkimystä täydelliseen itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen yhteiskunnan tai vanhempien holhouksesta.

Vasemmistolaisille aktivisteille punk näyttäytyi alkujaan epäaatteellisena toimintana. Kuitenkin jo vuonna 1978 kommunistinuorten lehti julkaisi Pelle Miljoonasta myötämielisen haastattelun, minkä jälkeen punk sai jatkuvasti palstatilaa. Punkin suosio taistolaisnuorten keskuudessa kertoi osaltaan turhautumisesta poliittiseen toimintaan.

Joissakin maissa punkkareiden eristäytyminen yhteiskunnasta on johtanut konflikteihin virkavallan kanssa. Huomiota ovat herättäneet monet talonvaltaukset sekä pahennusta herättäneet ja kadulla eläneet punkkarijoukot.

Suomessa punkin kapinan ääri-ilmentymiä lienevät joidenkin bändien keikkojen peruuntumiset joko niiden itsensä tai järjestäjien päätösten vuoksi. Tunnetuin tapaus oli tammikuussa 1978, kun Sex Pistolsin tulo Suomeen estettiin.

Punksanoitusten ideologian historiallisessa tulkinnassa lienee merkittävää, että alkuajan punkkareiden hätkähdyttävän ulkokuoren taustalla oli vakavia ajatuksia kasvissyönnistä tai huolta globaalista kehityksestä. Niin ikään vastustettiin ydinvoimaa ja kannatettiin vihreitä arvoja.

Huumausaineiden käyttöön punkkarit ainakin Suomessa suhtautuivat julkisuudessa jyrkän kielteisesti, vaikka päinvastaistakin käytöstä on ilmennyt. Kaikenlainen syrjinnän, yhteiskunnan velvoitteiden ja holhouksen sekä fasismin vastustaminen kuuluivat punkaatteeseen.

Kymmenistä, sadoistakaan protestilauluista huolimatta ei silti kannata liioitella punkin yhteiskunnallisen vakaumuksen syvyyttä. Tärkeintä oli, että musiikki oli rajua. Toisella sijalla olivat tunnustukselliset asusteet. Tekstien merkitys tuli vasta näiden jälkeen.

Eppu Normaalin Martti Syrjä kuului niihin, jotka julkisesti kammoksuivat punkkiin liitettyä vakavaa osallistumista ja sosiaalista vastuuntuntoa. Hänen mielestään The Clash ja muut brittijulistajat tekivät ainoastaan huonoa musiikkia.

Musiikilliselta olemukseltaan punk muistuttaa jossain määrin heviä tai eräitä sen alalajeja. Sen sisällä tosin on monenlaisia suuntauksia.

Ylipäänsä voidaan sanoa, että punkille ominaista ovat ylinopeat tempot, vahvasti yliohjatut, säröiset kitarasoundit sekä yksinkertaiset bassoriffit. Ne saavat aikaan hypnoottisen vaikutuksen, jonka tahdissa punkkari pogoilevat paikallaan hyppien.

Laulajan suoraa huutoa lähentelevä esitystapa on pelkistettyä energian purkausta. Se vetoaa kuulijoiden sisimpiin vietteihin. Kaikkiaan punkkonserttien kokonaisuudessa oli ja on jotain, joka muistuttaa alkukantaisia riittejä hurmoksineen.

Bändien esiintymisestä mainittakoon Ismo Alanko, joka tosin ei ole varsinainen punkkari. Hänellä kuitenkin yhä on esiintymisessään pelkistettyä energiaa, maagista menoa.

Jotta punkkapinan laadusta saataisiin täsmällisempi käsitys, on syytä tutkailla eräiden esimerkkien avulla, millaisia ideologisia merkityksiä sisältyy kotimaiseen punkkiin. Tällöin tarkastelun voi aloittaa Pelle Miljoonasta, jota monet pitävät Suomi-punkin vaikuttavimpana hahmona.

Pelle Miljoona & N.U.S. syntyi vuonna 1977 Savonlinnassa. Tuolloin punk ja uusi aalto tekivät tuloaan Suomeen. Ryhmä aloitti ajankohtana, jolloin työttömyys vaivasi Suomea niin, että jopa Tapani Kansa levytti nuoresta työttömästä kertovan iskelmän Veikko Nieminen.

N.U.S.-kokoonpanonsa kanssa Pelle Miljoona levytti yhden uransa tunnetuimmista kappaleista Väkivalta ja päihdeongelma. Ehkä jälkiviisaasti on helppo huomata, miten Pelle Miljoonan tekstittämään sanoitukseen kirjoittautuu myös hänen henkilökohtainen taustansa luokanopettajana, joka tarkkailee nuorten toimintaa koulun ulkopuolella.

N.U.S.-kokoonpanon soitto tukee täysin Pellen sanoituksen suorasukaista sanomaa. Lauluesityksen tavoin se on hyvin suoraviivaista. Pellen rumpujen soitto on oikeastaan humppabändin rumpalin työskentelyä tempon ja tekniikan suhteen. Kun siihen liitetään raaka kitarointi ja suoraviivainen bassottelu, syntyy mielenkiintoinen kokonaisuus, johon yhdistyy Pellen kantaaottava laulaminen.

Pellen kapina kohdistuu sellaista tekosiveyttä kohtaan, joka sulkee silmänsä elämän raadollisilta puolilta. Valheellisessa todellisuudessa elävät muiden muassa opettajat. He eivät ymmärrä oppijan ongelmien palautuvan kodin väkivaltaan.

Pellen ohella varhaisimpiin punkklassikoihin luetaan Eppu Normaali. Tätä nykyä kaikki eivät ehkä muista, että tamperelainen Eppu Normaali todella aloitti punkbändinä vuonna 1976. Yhtye kuitenkin siirtyi nopeasti popmusiikkiin ja edelleen melodisiin tunnelmalauluihin.

Eput poikkeavat Pellestä ennen muuta sikäli, että heidän sanoituksissaan korostuu huumori. Se ei kuitenkaan vähennä yhtyeen sanoitusten kriittistä ulottuvuutta ja kapinahenkeä.

Eppujen kriittisyydessä tunnetuimpiin kuuluvat ydinvoimaa vastustava Suomi-ilmiö sekä asuinlähiöitten oloja rienaava Puhtoinen lähiöni. Vaikka nämä kaksi laulua ovat perusilmeeltään humoristisia, ne ovat myös perin poliittisia.

Kolmantena punkklassikkona voidaan ottaa esille Pihtiputaalla vuonna 1977 aloittanut Ratsia. Yhtyeen kenties tunnetuin biisi Lontoon skidit ilmestyi singlenä vuonna 1979.

Ratsian kappaleen on sanoittanut yhtyeen keulakuva ja laulaja Jyri Honkavaara. Teksti on ironian verhoon puettua salaivaa suurkaupungin nuorten valittelua kohtaan. Se on hätähuuto pienehkön paikkakunnan nuorison harrastemahdollisuuksien puolesta.

Huomattava on, että ainakaan Ratsian edustamaan punkkapinaan ei kuulu minkäänlaisen vaihtoehdon esittäminen. Ratsia toteaa Pihtiputaalla vallitsevan tilanteen, mutta ei tuo julki mitään sellaista, mikä voisi parantaa nuorison viihtyvyyttä.

Ehkä onkin niin, että ei ainoastaan punkkapina, vaan nuorisokulttuurin esittämä protesti ylipäätään motivoituu sillä, että epäkohdat tuodaan julki. Nuoren kapinallisen ei itse tarvitse keksiä, miten maailmaa voisi muuttaa ja parantaa. Pääasia on, että ongelmista puhutaan.

Jälkiviisaasti kuunneltuna monet kapinalliset punkbiisit paljastuvat vain näennäiseksi uhoksi. Esimerkiksi helsinkiläinen Problems? levytti jo vuonna 1980 kappaleen Ei tämä lama päähän käy, jossa kaivataan vapautta toimia omin päin.

Problemsin esitys muistuttaa asenteellaan muita nuorisokulttuurin taidetuotteita, joissa keskiössä on kompromisseihin taipumaton henkilö. Tällaisia henkilöitä edustavat James Deanin Nuori kapinallinen tai jossain määrin myös rockgenren alkuvaiheen Elvis Presley, jota markkinoitiin oman tiensä kulkijana.

Mikäli Problemsin rinnastaa Deanin tai nuoren Elviksen kapinaan, punkin protesti joutuu outoon valoon: ehkei kyse olekaan kauhean omaperäisestä mielenilmauksesta. Sen sijaan Problemsin sanoma liittyy siihen, mihin nuorten toiminta kautta aikain on tähdännyt: pyrkimykseen kasvaa itsenäiseksi toimijaksi.

Problemsin tekstien kertoja todella haluaa olla yhteisöstä riippumaton yksilö. Kapinan siis voi todeta peräävän täydellistä individualismia, eksistentialismin ihannetta.

Riippumattomuuden tavoittelu on toki yksi kapinan muoto. Siihen puolestaan kuuluu irrottautuminen muodollisesta musiikkikoulutuksesta ja pyrkimys opetella soittotaidot omin päin autotallin suojissa.

Punkrockin esittäminen ei ole päättynyt edellä käsiteltyjen klassikoiden jälkeen. Sen sijaan punk on vaihtunut monen artistin kohdalla erilaiseen musiikkiin.

Esimerkiksi Pelle Miljoonan kohdalla ovat korostuneet reggaevaikutteet. Hänen laulutapansa on muuttunut entistäkin arkaaisemmaksi, melodia on kadonnut miltei kokonaan eikä sanoituksistakaan oikein enää saa selvää.

Eppu Normaali on muuttunut puhtaasti poprock-bändiksi. Ryhmä tunnetaan nykyisin siitä, että jokaista albumia ja julkaisua hiotaan lähes loputtoman pitkään ja täydellisyyteen pyrkien.

Internetistä löytyy tätä nykyä sivustoja, joihin on rekisteröity lukuisia aktiivisia punkkokoonpanoja. Monet niistä julkaisevat musiikkiaan levitykseen juuri verkon välityksellä. Tällaisia bändejä edustaa muun muassa outokumpulainen Tonfiski Olja, jonka tuorein viiden sävellyksen EP tuli julki keväällä 2013.

Monet uuspunkin esittäjät ovat miehiä – naisbändejä punkpiireissä ei juuri tapaa. Poikkeuksena kuitenkin mainittakoon helsinkiläinen Melusaaste, jonka show’t tunnetaan erittäin korkeaäänisestä laulusta, joka pikemminkin on kirkumista kuin laulamista.

Omien internetsivujensa mukaan Melusaaste haluaa tuhota kaikki auktoriteetit. Melusaasteen päämäärä on vakava, mutta kovin uusi ja omaperäinen se ei ole. Ehkä lopulta pääasia on, että uuspunkkarit pitävät mieluummin meteliä kuin vaikenevat iäksi.

Artikkeli on suomenkielinen tiivistelmä laajemmasta englanninkielisestä tekstistä, joka ilmestyy lokakuussa liettualaisen Šiauliain yliopiston julkaisussa Kūrybos erdvės / The Spaces of Creation.