Minne menet Afganistan?

Lokakuun lopussa Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen liput laskivat kaikessa hiljaisuudessa Afganistanin eteläisessä Helmandin maakunnassa. Samalla päättyi myös Ison-Britannian osallistuminen Naton johtamaan monikansalliseen ISAF-operaatioon. Vaikka Afganistanin valtion valmius yhteiskunnan ylläpitoon on hyvin kyseenalainen, länsimaat ovat väsyneet pitkittyneeseen operaatioon ja sen kustannuksiin. Pelkästään Yhdysvallat on käyttänyt jälleenrakennukseen 109 miljardia dollaria.

Ensi vuodesta alkaen maahan jää vain 12 000 kansainvälisen yhteisön sotilasta. Vastuu maasta on tulevaisuudessa Afganistanin omissa käsissä. Yhteiskunnan rakenteita värittävät kuitenkin läpitunkeva ja laajamittainen korruptio sekä heimoidentiteetit. Kabulin keskushallinnolla ei ole todellista valtaa maakuntien lähes itsenäisiin kuvernööreihin ja sotapäällikköihin.

Hyvä esimerkki kansalaisyhteiskunnan tilasta olivat keväällä pidetyt presidentinvaalit. Itse vaalit järjestettiin Talibanin uhasta huolimatta onnistuneesti. Arviolta 58 prosenttia afganistanilaisista käytti äänioikeuttaan. Tulos onnistuttiin kuitenkin ratkaisemaan vasta kolmen kuukauden jälkeen kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan Ashraf Ghanin ja Abdullah Abdullahin sopiessa asiasta keskenään. Ghan nousi presidentiksi ja Abdullah sai eräänlaisen pääministerin paikan.

Abdullah oli ehtinyt heinäkuun tulosepäselvyyksien aikaan jo uhata hyökkäävänsä Kabuliin, mikäli häntä ei tunnusteta voittajaksi. Viime talvea hallinneet pelot vaalien eskaloitumisesta sisällissodaksi eivät onneksi toteutuneet, mutta kansalaisten odotukset demokratiasta päättyivät silti pettymykseen.

– Aika näyttää miten Ghani sekä Abdullah pystyvät maata johtamaan ja uudistamaan, Johanna Valenius toteaa.

Valenius on työskennellyt Afganistanissa vuodesta 2009 lähtien ensin Euroopan unionin poliisiohjelman ihmisoikeus- ja tasa-arvoyksikössä ja nykyisin International Development Law Organizationin -järjestön ohjelmajohtajana. Hänen mukaansa pitkällä aikavälillä tilanne on parantunut.

– Mutta esimerkiksi naisten oikeuksien saralla on tapahtunut sahausta eteen- ja taaksepäin. Vaikka yhä useampi lapsi pääsee koulutuksen piiriin, nousevan koulutetun keskiluokan ja kansalaisyhteiskunnan piirissä pelko tulevaisuudesta kasvaa.

Turvallisuus kortilla

Viime vuonna operatiivisen vastuun ottaneet Afganistanin turvallisuusjoukot painivat uskottavuusongelmien kanssa. Sotilaista kolmasosa vaihtuu vuosittain. Joukkojen ylläpito vaatii lähes koko valtion budjetin. Lisäksi tappiot ovat jokapäiväisiä varusteiden ja koulutuksen puutteiden takia.

Erityinen ongelma on poliisi, jolla on suuria ongelmia toteuttaa oikeusvaltiossa sille asetettuja tehtäviä. Varsinkin ISAF:in aloitteesta perustetun paikallispoliisin maine on kyseenalainen. Human Rights Watch katsoo sen jatkavan paikallisten sotapäälliköiden vallanpitoa kansainvälisen yhteisön mandaatilla. Afganistanilaisten keskuudessa usko omien turvallisuusjoukkojen kykyihin on alhainen.

Turvallisuuskysymykset aiheuttavat myös kehitysohjelmille yhä suurempia vaikeuksia. Ohjelmajohtajana Valenius joutuu jatkuvasti punnitsemaan alaistensa turvallisuutta.

– Mietin hyvin tarkkaan, onko välttämätöntä, että juuri minä tai ulkomaalainen yleensä käy ministeriöissä vai voinko lähettää paikallisen kollegan. Kabulin ulkopuolella liikkuminen taas on iso logistinen operaatio.

Työtehtävien lisäksi myös tavallinen sosiaalinen elämä on vaikeutunut. Tammikuinen tuhoisa itsemurhaisku länsimaisten suosimaan Taverna du Liban -ravintolaan Kabulissa muutti yhdessä yössä ulkomaalaisten elämän. Liikkumisrajoituksia tiukennettiin.

– Jo aiemmin esimerkiksi liikkuminen paikasta toiseen kadulla kävellen oli kiellettyä, sillä turvallisuutta ei voitu taata. Liikun vierastalomme ulkopuolella aina panssaroidussa autossa. Kansalaisjärjestöillä ei ole varaa samanlaisiin turvatoimiin kuin lähetystöillä ja isoilla järjestöillä.

Pelko ja syyllisyys

Pelko väritti länsimaiden lähtöä Afganistaniin 13 vuotta sitten. Se oli pelkoa 1990-luvun sisällissotien jälkeisen valtatyhjiön muuttumisesta ääri-islamin tukialueeksi. Epävarmuus uhkasi levitä Afganistanin riiteleviin naapurimaihin Pakistaniin ja Intiaan, joiden kädenvääntö vaikeuttaa tänä päivänäkin Afganistanin tilanteen ratkaisua. Pakistanin puolella koulutetut Taliban-taistelijat ottavat yhteen Afganistanin poliisivoimien kanssa, joiden koulutukseen Intia panostaa merkittävästi.

Ehkä eniten kyse oli kuitenkin pelosta länsimaisen arvomaailman tulevaisuuden puolesta. Globaalina aikana Afganistan ei ollut enää vain kaukainen maa vaan alue, jonka kehitys väärään suuntaan kyseenalaisti länsimaisen yhteiskunnan universaaleiksi koettuja perusarvoja. Niiden puolustamisesta intervention perusteluna käytetyssä ”globaalissa turvallisuudessa” oli lopulta kysymys.

Afganistanin sodan jatkuessa pelon on hiljalleen syrjäyttänyt syyllisyys: miten näytämme, että tavoiteltu yhteiskunta on kaikkien uhrauksien arvoinen?  Ongelmaksi muodostui heti alussa todellisen strategian puute. Taliban-hallinnon kaatumisen jälkeen aloite menetettiin, kun kansainvälinen yhteisö keskittyi hoitamaan asioita suurten kaupunkien kautta. Taliban sai järjestäytyä rauhassa maaseudulla ja erämaassa.

Lisäksi länsiliittoumaa johtaneella Yhdysvalloilla ei ollut vuonna 2001 kunnollista käsitystä siitä, mistä maan korjaaminen tulisi aloittaa ja mikä merkitys vanhoilla perinteillä oli. Taliban saattoi edustaa lopulta enemmän nationalistista ja konservatiivista islamilaista hallintotapaa kuin Al-Qaidan globaalia terrorismia.

Kansalaisiaan ja erityisesti naisia sortava Taliban-hallinto näyttäytyi kuitenkin George W. Bushin Yhdysvalloille ennemmin pahuuden ruumiillistumana kuin avaimena ymmärtää, miten maan hallintoa voisi uudistaa. Onkin paradoksi, että rakenteilla oleva oikeusvaltio toimii yhä niin hitaasti, että moni afganistanilainen kaipaisi esimerkiksi maakysymyksissä Talibanin ajan tehokkaaksi koettua oikeudellista järjestelmää.

– Oikeuslaitoksen tila on valitettavan huono, Valenius toteaa. Hänen johtamansa ohjelma pyrkii kehittämään Afganistania oikeusvaltiona.

– Syyttäjät, puolustusasianajajat ja tuomarit eivät välttämättä tunne lakeja ja prosesseja. Mitään arkistointisysteemiä ei yleensä ole. Kabulin syyttäjävirastossa kansioita säilytetään ikkunalaudoilla ja kaapeissa, joihin hiirillä on pääsy tai jotka ovat niin kosteita, että paperit tuhoutuvat.

Afganistanin konservatiivisissa piireissä esiintyy vastustusta oikeusjärjestelmää kohtaan varsinkin naisten oikeuksien saralla. Vuonna 2009 hyväksytty laki naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä on iso askel eteenpäin, mutta sen täytäntöönpano takkuaa. Lisäksi ulkopuolisten sekaantuminen oikeusjärjestelmään on yleistä.

Mustat liput

Kukaan ei halua myöntää epäonnistumistaan, vähiten annettua tehtävää suorittavat sotilaat ja byrokraatit. Silti Afganistanista uhkaa tulla sellainen. Länsimaisten arvojen juurruttamista Afganistaniin Valenius puolustaa kuitenkin tiukasti.

– En missään nimessä ole kulttuurirelativisti. Lähtökohtani on, että jokaisella ihmisellä on uskonnosta, kulttuuritaustasta ja muista tekijöistä riippumatta oikeus universaaleihin ihmisoikeuksiin. Jokaisen länsimaalaisen, joka millään tavalla puolustaa Sharian käyttöä, pitäisi kysyä itseltään, haluaisiko tulla tuomituksi vanhan testamentin lakien mukaan.

Lokakuussa Kabulin yliopiston opiskelijat järjestivät mielenosoituksen sananvapautta vastaan. Jotkut mielenosoittajat heiluttivat Syyriassa ja Irakissa toimivan Isisin lippuja. On yhä mahdollista, että ääri-islam saa Afganistanissa jalansijan.

Maa on lopulta kohtauspaikka. Aikojen saatossa monet arvomaailmat ovat ottaneet Afganistanissa yhteen siitä, minkälaiselle pohjalle yhteiskunta rakentuu. Nyt on länsimaiden vuoro. Ne haluavat uskoa, että tavallisille ihmisille on annettu virheistään huolimatta paras mahdollinen tilaisuus parempaan tulevaisuuteen. Tie on pitkä, ja saavutettu edistys uhkaa valua hukkaan länsimaiden sitoutumisen heiketessä.

– Se on jatkuvaa taistelua eikä tapahdu hetkessä, ehkä ei koskaan. Olemme afgaaneille silti ainakin yrityksen velkaa, Valenius summaa.

 Artikkelia varten on haastateltu toistakin Afganistanissa työskennellyttä suomalaista.

Kirjoittaja on kansainvälisiä asioita seuraava poliittisen historian maisteriopiskelija.

Kuva: John Jackson / Isaf Media.