Pääkirjoitus 2/2016: Päiväunia
Liisa kysyy Ihmemaassa Irvikissalta neuvoa, minkä tien valitsisi. Irvikissa vastaa sen riippuvan siitä, mihin haluaa päätyä. Tätä kysytään nyt myös Suomessa.
Viime eduskuntavaaleista on vuosi. Hallitus lupasi ohjelmassaan, että ”Suomi vuonna 2025 on uudistuva, välittävä ja turvallinen maa, jossa jokainen meistä voi kokea olevansa tärkeä. Yhteiskunnassamme vallitsee luottamus.”
Mutta toisin on käynyt. Vuoden päivät on kipuiltu kilpailukykysopimuksen kanssa. Mikko Mäenpää kiteyttää epäluottamuksen ytimen: ei ole yhteistä näkemystä tulevaisuudesta.
Normien purku vaikutti järkevältä byrokratian kitkan vähentämiseltä. Mutta kun konkreettiset esitykset on ladottu pöytään, kyse onkin markkinavetoisesta mellastamisesta, jonka jalkoihin jäävät niin ihmiset kuin ympäristökin.
Yhteiskuntaa on ryhdytty siivoamaan pankkien ekonomistien neuvojen mukaisesti. Niiden instituutioiden neuvojen mukaan, jotka ovat vyöryttäneet riskinottonsa laskun ”vanhanaikaisille” valtioille ja viime kädessä veronmaksajille. Joissain muissa tehtävissä ei kehdattaisi tulla neuvomaan, mutta rahahan tunnetusti sokaisee. Tupatarkastuksessa kun kurkistetaan maton alle, sieltä löytyvätkin veroparatiisit, huono johtaminen sekä halu kuoria kerma julkisen rahoituksen palveluista ja into taputella kylläisenä vatsaa.
Pimeintä ovat asenteet. Köyhyys ja työttömyys eivät ole näille neuvonantajille yhteiskunnallisia kysymyksiä. Ne ovat yksilöiden omaa syytä. Irtisanottu professori ei vain nyt ollut riittävän työhaluinen. Luultavasti hän jopa nirsoilee: ei suostu siivoamaan toimistoja, vaikka töitä olisi tarjolla toisella paikkakunnalla. Kun hallituksen pitäisi lupauksensa mukaan nostaa työllisyyttä, se on itse ollut irtisanojien etujoukossa. Tämä on mahdollista vain silloin kun ei ymmärrä, että kansantaloustiede ja liiketaloustiede ovat eri asioita.
Yhteiskunta on moninainen. Se muodostuu julkisesta, yksityisestä ja kansalaisyhteiskunnasta. Jotkut laskevat siihen myös perheen. Markkinatalouskin on moninainen. Se on osin kilpailua ja vapaata hinnanmuodostusta, osin suunniteltuja ja päätettyjä pelisääntöjä. Kapitalismiin kuuluvat luonnolliset monopolit. Valtiokin on moninainen. Se ei ole vain ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden takaava väkivaltakoneisto, vaan edellytysten ja julkisten hyödykkeiden tarjoaja, kuten esimerkiksi infran tai koulutuksen.
Suomi on nyt oy. Yksityinen on viemässä elintilaa julkiselta ja kansalaisyhteiskunnalta. Yksityisen mittari on raha. Kun kaikki mitataan rahassa, ihmisten välisistä vuorovaikutussuhteista tulee kauppatavaraa ja elämästä kulutuspäätöksiä. Sairauksien hoito huutokaupataan, teille ja rautateille määritetään kilohinta, metsille kuutiohinta. Yhtiöittäminen vie keskeiset valtion ja yhteiskunnan toimet liikesalaisuuden taakse. Yhteiskunnallisen arvion hyvästä korvaavat liiketaloudelliset laskelmat.
Teatteriohjaaja Esa Leskisen huono uni on eriarvoistumisen ja kriisiytymisen maailma. Kun mikään sivilisaatio ei ole ikuinen, onko meidän sivilisaatiomme rappioitumisen syynä raha ja hyöty? Scifi-elokuvissa yhteistä hyvää ei ole osattu jakaa. Niissä ovat vastakkain omistava luokka ja sen hallitsemat koneet sekä maahan sidotut työläiset, joitten työpanosta joko tarvitaan tai ei pääoman liikkuessa sinne, mistä se saa suurimman lisäarvon.
Kun nuoret vihaiset miehet ja naiset perustivat 1966 Ydin-lehden, sukupolvikokemus oli toimia järjestöissä ja perustaa pieniä lehtiä, joissa kirjoitetaan suuria ajatuksia. Ajan henki siirtyi hyvinvointivaltion rakentamiseksi ja uskoksi politiikan mahdollisuuksiin. 1980-luvun sukupolvikokemus oli vapautua säännöistä ja pöytäkirjoista. Kasinolla onni odotti ottajaansa. Ajan henki siirtyi uusliberalistiseen ideologiaan mahdollisimman suuresta vapaudesta markkinoiden mallin mukaan. 1990-luvun sukupolvikokemus oli luultavasti vapautua ritualistisista osallistumistavoista. Kaikella tällä on yhteytensä poliittiseen järjestelmään. Jos demokratia kutistuu yhä edustuksellisemmaksi ja yksinvaltaisemmaksi, aktivismi kiertää demokratian.
Espanjan sisällissotaa on monessa mielessä tärkeää tutkia, koska historia on syklistä. Siitä kirjoittavat sekä Elina Liikanen että Hannu Reime. Esittelemme nuoren naisen, Ruka Toivosen. Hän puhuu vihasta, joka on todellisuutta. Siihen puuttuvat myös kolumnistimme Hanna Huumonen ja Suldaan Said Ahmed. Etninen profilointi ei kuulu avoimeen demokratiaan eikä monikulttuurisuuteen, jollainen Suomi on aina ollut. Silti sitä tapahtuu!
Kansainvälisyys on parasta rauhan työtä. Stefan Randström kirjoittaa Kanadasta, jota hän kehottaa pitämään silmällä. Yhtenäiskulttuurin puolustajien ja rasistien kannattaisi tehdä opintomatka sinne, kuten myös poliittisten puolueiden rakenteiden uudistajien. Ei Kanada mikään ongelmavapaa vyöhyke ole, mutta sen kyky toimia ja saada taas asioita aikaiseksi on inspiroivaa.
Peter Lodenius kirjoittaa Turkista. EU:n ja Turkin välinen sopimus pakolaisuudesta tuntuu todella pahalta. Yhä itsevaltaisemmaksi käyvä presidentti saa toimia entistä röyhkeämmin, koska EU:n jäsenvaltioilla on sisäisiä jännitteitä suhteessa pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon. Todellinen ongelma on kuitenkin EU:n jäsenmaiden lähiöissä, joissa syrjäytymisen ja eriarvoisuuden ongelmat tuottavat radikalisoitumista ja se taas terroritekoja pelon lietsomiseksi.
Liisa kysyy Ihmemaassa kanilta: Kuinka paljon on ikuisesti? Kani vastaa, että joskus vain yksi sekunti. Sen verran meiltä menee aikaa päättää. Annammeko tulevaisuuden valua entistä eriarvoisemmaksi, jolloin tila fasismiin liittyville ratkaisuille kasvaa? Vai ryhdymmekö toimimaan tasa-arvoisuuden puolesta, jolloin kasvatamme hyvää ja jaamme sitä kaikille?