Pääkirjoitus 3/2016: Ydinasiaa
Ydin-lehden menneisiin vuosikymmeniin liittyy olennaisesti vapaaehtoinen, yhdistysmuotoiseen toimintaan solmiutunut sodanvastainen työ rauhan ja aseistariisunnan – erityisesti ydinaseista vapaan maailman – puolesta. Samalla maailman ja yhteiskunnan monimutkaisuutta haluttiin tutkia ja tulkita kaivamalla esiin ydinasioita. Tämä siksi, että toiminnalla ja vaikuttamisella olisi täsmäkohteensa.
Ydinaseeton maailma on unelma. Ei kuitenkaan mahdoton sellainen, vaan hyvinkin toteutettavissa oleva. Ellei näin olisi, koko maapallon tulevaisuus olisi kiinni satunnaisesta napinpainalluksesta. Onnesta ja epäonnesta. Siksi Astanassa pidetyssä ydinkoekieltokonferenssissa toivottiin kansalaisyhteiskunnan vahvaa tukea, jotta junnaavissa neuvotteluissa niin ydinkoekiellon kuin ydinaseriisunnankin suhteen voitaisiin saada aikaan läpimurtoja.
Onko toive mahdollinen? Kyllähän kaikki ihmiset ymmärtävät, että rauha on tärkeintä, eikö niin? Mutta jos edes Suomen hallitus ei ymmärrä rauhan ja rauhantyön merkitystä, kuinka me globaalin markkinauskon lannistamat ihmiset voisimme?
Ymmärrämme siksi, että ajautuminen kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa merkitsee kärjistymistä, hallitsemattomuutta ja ehkä väkivaltaa. Siksi, että ajautumisen vastavoimaa ovat eri taustoista tulevat ihmiset, jotka kykenevät vielä kokoontumaan yhteen, antamaan äänen asioille ja ilmiöille sekä tekemään poliittisia valintoja.
On poliittisten toimijoiden vastuulla, että sellaisia on tarjolla. Pieni mutta tärkeä teko on turvata ihmisoikeus- ja rauhanjärjestöjen rahoitus.
Sosiologian klassikkoajattelija George Simmel korosti luottamuksen merkitystä yhteiskunnan koossapitävänä voimana. Se on myös sosiaalisen pääoman ydinasia. Sosiaalinen pääoma näyttäisi tuottavan kaikenlaista hyvää. Mutta se on myös luokka-aseman tunnusmerkki, josta erityisesti Pierre Bourdieu on kirjoittanut. Hyvällä on varjonsa.
Ihmisten sosiaalinen pääoma muodostuu omista verkostoista, luottamuksesta ja niiden vastavuoroisuudesta. Arvokkaimpia verkostoja ovat sellaiset, jotka yhdistävät ihmisiä hyvin erilaisista taustoista. Sellaisia ovat vaikkapa monikulttuuriset verkostot.
Luottamuksen ja epäluottamuksen kehät eivät ole toisilleen käänteisiä, koska niiden lähtökohdat ovat erilaiset. Luottamus purkautuu usein nopeasti, yhtäkkiä ja kertakaikkisesti. Epäluottamus on toisenlainen. Se syntyy osapuolten välille nopeasti, mutta purkautuu hyvin hitaasti.
Kummallakin on puolensa. Organisaatioissa luottamusta tarvitaan yhtenäisyyden luomiseen ja monimutkaisen toiminnan pitämiseen selkeänä. Mutta kun luottamus menee liian pitkälle, kriittiset näkökulmat jäävät esittämättä. Epäluottamuksen etu onkin, että se ehkäisee niin yksioikoista ajattelua kuin vaihtoehdotonta päätöksentekoakin. Mutta kun epäluottamuksen seuralainen, pelko, kasvaa liikaa, kaikki lamaantuu.
Parhaiten luottamuksen ja epäluottamuksen oikeaa suhdetta voi hakea avoimessa ja keskustelevassa yhteiskunnassa.
Suomi ja suomalaisten sosiaaliset suhteet ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana. Samalla ovat muuttuneet myös yhdistystoiminnan ja vapaaehtoistyön perusteet, sosiaalisen pääoman verkostot. Muutoksella on yhteytensä siihen, miksi moni tuntee Suomen nyt vain ajautuvan.
Tutkimusten mukaan, mutta myös arkikokemusten, niin poliittiset puolueet kuin ammattiyhdistyksetkin ovat menettäneet jatkuvasti jäseniään. Rauhan- ja luonnonsuojelun järjestöjen jäsenet eivät näytä olevan kovin aktiivisia eivätkä etenkään avustusjärjestöjen jäsenet – tileille kilahtaa avustussumma kuin postilaatikosta lehti. Siis jos kilahtaa tai kolahtaa. Vanhemmat ihmiset valitsevat esimerkiksi ammatillisen järjestäytymisen velvollisuudesta, nuoremmat rationaalisen hyödyn perusteella.
Riitta Hanifin tutkimuksessa sosiaalisesta pääomasta ja osallistumisesta muutaman vuoden takaa voitiin vetää johtopäätöksenä, ettei hyvinvointivaltion peruspalveluita voi korvata vapaaehtoistoiminnalla tai lähiverkoston tuella (joka sekin muuten kasautuu niille, jotka sitä vähiten tarvitsevat). Samoin voitiin todeta, että laaja julkinen sektori kutistaa ihmisten välistä etäisyyttä.
Jotta meillä olisi vapaaehtoistyötä, sosiaalista pääomaa ja luottamusta, tarvitsemme siihen hyvinvointivaltion perustaa. Leikkauksilla ei ole vain yksityistetty palveluita vaan myös murennettu luottamusta, yhteiskunnan koossapitävää voimaa.
Hyvinvointivaltion ydin-asiaan liittyvät J.P. Roosin haastattelu, joka luotaa menneen kautta nykyiseen, mutta myös tuleva Kirjamessujen Ydin-keskustelu pohjoismaisesta hyvinvointivaltion unelmasta luottamuksena ja tasa-arvoa tuottavina julkisina palveluina.
Miksi ydinasiaa on luottamus, jossa pitää kuitenkin olla sijaa myös kriittisille näkökulmille? Hannu Reimen raportti Palestiinasta ja Eero Suorannan artikkeli Kiinan kulttuurivallankumouksesta piirtävät tästä välttämättömyydestä erilaisuudessaan kirkkaan kuvan. Lähikuvaa on turvaa hakevien ihmisten kohtelu Euroopassa ja myös Suomessa. Oikeusvaltion periaatteet ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat osoittautumassa suhdannekysymykseksi.
Myös Mark Wallerin tai Janne Rantalan eteläiseen Afrikkaan liittyvät tekstit osoittavat, ettei mitään – ei etenkään luottamusta – voida pitää itsestäänselvyytenä. Nyt on käytävä käsiksi siihen ”voimaan”, josta Maryan Abdulkarim kirjoittaa, ja pilkottava se hallittavissa oleviksi asioiksi, kuten Pertti Haaparanta ja Eetu Viren tekevät tämän numeron talousjutuissa.
Merkitseekö pilkonta ja sitä kautta toimintamahdollisuuksien arviointi kasvojen peittämistä? Kun muutoksen hakemisen väylät yhdistystoiminnasta vetoomuksiin ja mielenosoituksiin eivät johda mihinkään, seurauksena on tietenkin voimattomuudesta pusertuva nyrkki. Avautuuko pelon kautta muutoksen mahdollisuus? Pelolla on liikkeellepaneva mutta myös lamauttava voima.
Maailmanrauha, yhteiskuntarauha ja mielenrauha: ydinasiaa. Aina.