Propagandan lumo

Samankaltaista oli tapahtunut myös 1900-luvulla. Propagandan keinoissa nimittäin hyödynnytetään historiaa: jokainen propagandisti seisoo menneisyyden jättiläisten harteilla. He oppivat edeltäjiltään, vievät tekniikoita pitkälle ja hyödyntävät myös uusia välineitä, kuten sosiaalista mediaa.

Arja: Kun mielessäsi yhdistit nämä kaksi samankaltaista tapahtumasarjaa, mikä herätti epäluulosi?

Joonas: Molemmissa tapahtumasarjoissa tuntui, että asiat ovat hullusti. Ne esitettiin sellaisessa valossa, joka ei voinut pitää paikkaansa. Tosiasiat piiloutuivat ja hämärtyivät.

Ennen Irakin sotaa vuosina 2002–2003 informaatiovaikuttaminen meni läpi amerikkalaiselle ja brittiläiselle yleisölle ja osin globaalisti. Sama tapahtui 2014 Krimin miehityksen aikana, jolloin ensisijaisena kohderyhmänä oli venäläinen yleisö ja toissijaisena koko maailma. Vaikuttamisella onnistuttiin hämärtämään tosiasioita niin, että saatiin ihmisiä mukaan.

Propagandistit oppivat edeltäjiltään, vievät tekniikoita pitkälle ja hyödyntävät myös uusia välineitä kuten sosiaalista mediaa.

Arja: Propagandasta tulee ensimmäiseksi mieleen Hitler ja hänen karjuntansa kansanjoukoille. Pelkkä propaganda ei Hitlerille riittänyt, vaan tarvittiin myös vahvaa väkivaltakoneistoa. Informaatiovaikuttaminen kuulostaa paljon hienostuneemmalta kuin propaganda. Se alkaa jo lähentyä markkinointia. Miten määrittelet propagandan?

Joonas: Seuraan sellaista ajattelua, joka on jo 1900-luvulta peräisin. Propagandassa on kyse vapaan keskustelun rajoittamisesta, se on demokratian vastaista ja siinä suljetaan ulos keskustelusta näkökulmia ja ryhmiä.

Demokraattisissa tai niitä imitoivissa yhteiskunnissa, kuten Venäjällä, voimakeinoja käytetään vähemmän kuin totalitaarisissa yhteiskunnissa. Periaate on kuitenkin sama, vaikka informaatiolla onkin ollut suurempi merkitys erityisesti 2000-luvulla.

Arja: Yhdysvaltoja pidetään vapauden ja myös sananvapauden kannalta ihanteellisena. Kuinka on mahdollista, että juuri siellä onnistuttiin viemään sotapropaganda läpi?

Joonas: Se onkin kaikkein ällistyttävintä ja hurjinta kirjani aineistossa!

Irakin sodasta on kirjoitettu todella paljon. Halusin kuitenkin tuoda esille suomalaiselle yleisölle sen, että kun yleensä on seurattu propagandistista tulkintaa tapahtumista – tiedustelupalvelu teki virheitä ja harhautti – kyse tosiasioiden ja tutkimusten perusteella oli poliittisen päättäjän määrätietoisesta ja tarkoitushakuisesta halusta hyökätä Irakiin.

Arja: Päätettiin siis ensin hyökätä Irakiin ja sitten sille piti löytää perustelut.

Joonas: Kyllä. Tämän ympärille rakennettiin kampanja. Siinä hyödynnettiin markkina- ja mediaosaamista. Se naamioitiin myös hyvin demokraattiseksi.

Propagandassa voidaan ottaa demokraattinen ilmiasu: mennään vapauttamaan, aikaansaadaan parempi yhteiskunta, viedään sananvapautta. Demokratiaa kuitenkin viedään voimakeinoin. Nähdään, että tarkoitus pyhittää keinot.

Sodan puolesta käydyssä propagandakampanjassa käytettiin taitavasti hyväksi joitakin toimittajia kuten New York Timesin Judith Milleriä, joka teki isoja juttuja aiheesta. Valikoiduille toimittajille syötettiin irakilaisten loikkareiden avulla skuuppeja, joitten ansoihin kunnianhimoisten toimittajien oli helppo langeta.

Arja: YK:ssa kuitenkin päätettiin aikanaan toisesta maailmansodasta viisastuneena, että sodan propagoimisen tulee olla lainvastaista. Kuitenkin 2000-luvun esimerkit ovat selvästi sotatoimia ja niiden propagoimista.

Joonas: Sodan propagoiminen tosiaan kiellettiin. Mutta propagandan kiellosta sinänsä ei tuolloin löytynyt täyttä yksimielisyyttä. Sitä paitsi Irakin sota esitettiin puolustussotana hyökkäyssodan sijaan.

Sodan oikeutus kytkettiin New Yorkissa ja Pentagonissa tapahtuneisiin terrori-iskuihin. Taustalla oli myös Afganistanin operaatio, joka koettiin laajasti oikeutetuksi. Propagandalla onnistuttiin hämärtämään, että Afganistan ja Irak olivat toisistaan aivan erillisiä kokonaisuuksia.

Arja: Kirjoitat myös, kuinka Vladimir Putin puolusteli Krimin liittämistä Venäjään Yhdysvaltojen rikkomilla kansainvälisen oikeuden säännöillä. Propaganda tuotti lisää propagandaa.

Sota ja propaganda näyttävät esimerkkiesi pohjalta liittyvän aina yhteen. Onko propagandaa oikeastaan ilman yhteyttä väkivaltaisiin interventioihin?

Joonas: Sodissa propaganda tulee hyvin äkkiä kuvaan, myös Suomessa sotien aikaan. Mitä kokonaisvaltaisemmin yhteiskuntaa on mobilisoitava, sitä enemmän tarvitaan propagandaa.

Kuva: Pekka Elomaa.

Toki propagandaa käytetään muissakin yhteyksissä, esimerkiksi politiikan välineenä. Jos vaikka ajatellaan eliittejä, jotka haluavat ylläpitää hyvin eriarvoisia talouden rakenteita ja esittää ne demokratiaan kuuluvina, tähän tarvitaan propagandistista leimaamista ja esimerkiksi kielen tasolla kielteisten assosiaatioiden luomista. Mietitään vaikkapa Donald Trumpin puheita meksikolaisista, jotka tulevat, ryöstävät ja raiskaavat.

Arja: Esiintyyhän meilläkin samankaltaista puhetta! Ranskalainen yhteiskuntafilosofi René Girard puhuu Väkivalta ja pyhä -kirjassaan yhteisön tavasta tiivistyä nimeämällä ulkopuolisia vihollisia.

Kerrot kirjassasi esimerkiksi, että juutalaisuusvastaisuuden pitkän historian vuoksi natsit kykenivät syyllistämään heidät Saksan ongelmista. Tuntuu, että samaa on nyt menossa muslimivastaisuutena.

Joonas: Eurooppalaisuutta tosiaan rakennetaan monissa piireissä selvästi muslimivastaisuudelle. Epävarmuus ja jännitteet ovat aika otollista maaperää ei vain konflikteille vaan myös propagandalle. Kun on laajaa taloudellista epävarmuutta ja Euroopan suhteellisen aseman pelätään heikkenevän globaalisti, haetaan vihollista, jotta voitaisiin tuntea olo vahvemmaksi.

Arja: Propaganda on siis läsnä koko ajan meillä eikä vain jossain muualla. Onko sinulla käsitystä, miksi propagandan tutkimus on kuitenkin menettänyt kiinnostavuutensa?

Joonas: Näyttäisi siltä, että se on osittain aika tietoista. Professori Heikki Luostarinen Tampereen yliopistosta on kirjoittanut asiasta kiinnostavasti.

Propagandaan sanana liittyi paljon rasitteita ja siksi haluttiin luoda tilalle uusia käsitteitä. Mutta samalla yhteys vanhaan propagandatutkimukseen katkesi. Toki nyt tutkitaan informaatiovaikuttamista, psykologisia operaatioita tai puhutaan hybridiuhkista – koko ajan keksitään uusia käsitteitä. Minusta ne enemmän hämärtävät kuin valaisevat.

Siksi halusin kirjassani ihan tietoisesti palauttaa vanhoja käsitteitä käyttöön, jotta ilmiöt voidaan nähdä pitkässä kontekstissaan. Mutta myös, mistä niitä ammennetaan ja miten niitä voidaan ymmärtää ja verrata. 1900-luvulla tehtiin valtavasti propagandatutkimusta, jota pitäisi nyt hyödyntää.

Arja: Ongelma uusien käsitteiden luomisessa näyttää olevan, että vanhoista inhottavuuksista tehdään sisäsiistejä.

Joonas: Propagandasta puhutaan ehkä Pohjois-Korean tai korkeintaan Putinin Venäjän mutta ei koskaan länsimaitten yhteydessä. Meillä tehdään strategista viestintää.

Demokraattisissa yhteiskunnissa pitää olla huolissaan informaatiovaikuttamisen yrityksistä, kuten nyt Venäjän osalta, mutta samalla on kiinnitettävä huomiota myös siihen, millaista vaikuttamista omissa yhteiskunnissamme on.

Arja: Hitler määritteli propagandan taidon suurten massojen emotionaalisen virityksen ymmärtämiseksi. Mutta hyvässä agitaatiossa on kyse samasta, samoin kuin muutokseen motivoivassa poliittisessa puheessa. Missä määrin erot propagandaan tulevat totuudesta tai sen etsinnästä?

Joonas: Propaganda on hankala siksi, että se muuttaa ilmiasuaan ja rajanveto on vaikeaa. Propaganda on ensisijaisesti vapaan keskustelun rajoittamista ja totuuden hämärtämistä mutta ei välttämättä valhetta.

Propaganda hyödyntää sellaisia asioita, joita ei ole kyetty syystä tai toisesta käsittelemään avoimesti. Propagandan ideassa ei niinkään ole kyse faktoista, vaan siitä kuka kykenee tarjoamaan vaikuttavimman kertomuksen. Koko ajan kilpaillaan tarinoista ja ihmisiin vetoavista maailmankuvista ja selityksistä. Tietyssä mielessä kaikki kertomukset ovat rakennettuja.

Itse uskon kuitenkin, että jotkut tarinat ovat todempia kuin toiset. Siksi on tärkeätä, että annetaan monipuolinen ja rikas kuva maailmastamme. Silloin ollaan lähempänä totuutta. Kapea, yksinkertainen ja mustavalkoinen vetoaa valitettavasti ihmisiin helpommin.

Tämänhetkinen muotikäsite on populismi. Sitä käytetään yleiskäsitteenä kaikelle sille, mistä ei pidetä. Politiikan tehtävänä on kuitenkin vedota myös kansaan. Jos erkaannutaan liiaksi, ei enää ajeta niitä asioita, joita pitäisi.

Arja: Tarkkaan ottaen kaikkien poliitikkojen pitäisi olla lähtökohtaisesti populisteja. Se olisi demokratian idean mukaista. Mutta vaikuttavissa tarinoissa on usein kyse hyvän ja pahan taistelusta. Tuntuu, että se yritetään väkisin tuoda aivan kaikkeen.

Joonas: Hyvän ja pahan taistelu on vahva ja ikivanha myytti. Oma yhteisö on hyvä, vihollinen paha. Jacques Ellul viittaa tunteisiin ja ihmisten tarpeeseen olla osa suurta ja voimakasta kollektiivia. Samoin kuinka tarinoita halutaan kuulla myyttien kielellä.

Minun ankkurini on tarkastella asioita demokratian vinkkelistä: kaikki jäsenet tulevat edustetuksi ja kuulluiksi, myös huonompiosaiset. Demokratia ei ole enemmistön tyranniaa.

Arja: Demokratiassa tosiaan enemmistö turvaa vähemmistön oikeudet. Demokratiassa voi suojautua propagandalta faktantarkistuksella, mutta ennen muuta turvaamalla monipuolisen median ja kriittisen journalismin. Ahtaalla kuitenkin ollaan tarinoiden ja tiedon tulvassa. Millaisessa maailmassa elämme?

Demokratia ei ole enää tarpeeksi demokraattinen.

Joonas: Vahvasti tarinankerronnan maailmassa. Uutisointi tuntuu painottuvan konflikteihin ja on omiaan luomaan kaoottisuuden, epävarmuuden ja turvattomuuden tunnetta. Se on nyky-yhteiskunnan ominaispiirre, johon on helppo iskeä tarinankerronnalla.

Demokratian pitää rakentua uudestaan, jos ja kun se ei enää vetoa ihmisiin. Sitä ei voi rakentaa uudelleen strategisella viestinnällä tai kertomalla hyvä tarina. Olemme etääntyneet liian kauas alkuperäisistä ihanteista. Ongelma ei vain ole, että demokratiasta on kerrottu väärin. Itse tuote on väärä. Demokratia ei ole enää tarpeeksi demokraattinen.

Arja: Demokratiassa on liikaa harvainvallan piirteitä. Varallisuuden ja tuloerojen huikean kasvun ohella myös valta on keskittynyttä. Kun demokratiassa kaikki ovat toimijoita, meillä pitää olla valmiuksia tunnistaa propagandaa ja turvata avoin keskustelu, jossa ketään ei suljeta ulos.

Joonas: Varallisuus- ja tuloerojen osalta uusliberaalikertomus ei ole ollut totta. Yksien ja harvojen menestys ei ole valunut kaikille muille. Uusliberalismin liittyy uskonkappaleita sellaisesta markkinoiden toiminnasta, joka vastaa mustavalkoista kertomusta.

Yhdysvalloissa tuotettiin 1930-luvun lopussa kouluille aineistoa, joka oli tarkoitettu lisäämään propagandan tunnistamisen valmiuksia. Sen lähtöajatus oli, että opiskellaan omaa elämänhistoriaa. Tutustutaan omiin ennakkoluuluihin ja stereotypioihin ja mistä ne ovat tulleet.

Paras vastalääke propagandalle henkilökohtaisella tasolla on, että tunnemme itsemme mahdollisimman hyvin. Kun osaamme tutkia myös itseämme kriittisin silmin, onko joku käsityksemme koeteltu, testattu vai onko sittenkin uskomusta, emme altistu niin helposti propagandalle. Se on myös tärkeä koulutuksen elementti.

Koulutus nähdään huolestuttavasti nykyisin talouden ehdoilla. On aika hurjaa, että meillä on muutamia kymmeniä lukioita, joissa ei opiskella historiaa. Demokraattisen yhteiskunnan edellytys on, että se tuntee historiansa.

Arja: Kirjoitit myös, että yksi keino propagandaa vastaan demokratioissa on parodia. Mitä luulet, onko propagandan lumo silti voimissaan?

Joonas: Parodiasta hyvä esimerkki on venäläinen Pussy Riot -ryhmä. Millainen suhteeton raivo muutamasta kappaleesta syntyi! Niin, olenko propagandan lumon suhteen pessimisti vai optimisti? Taidan liikkua välitilassa.

Historia on aaltoliikettä. Olemme eläneet demokratian kannalta viimeiset kymmenen vuotta huonompaa aikaa verrattuna aiempaan. On vahvan johtajan kaipuuta. Myös äärioikeistolaisen liikehdinnän pitäisi panna herätyskellot soimaan.

Ollaan vedenjakajalla. Nyt pitää demokratiassa tehdä päätöksiä, että kaikki ovat mukana. Falskiutta ei saa olla.

Arja: Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ei siis olekaan mennyttä aikaa.