Asekaupan säännöt

Kansainvälinen asekauppasopimus, The Arms Trade Treaty tai tuttavallisesti ATT, on kansainvälinen asekauppaa säätelevä instrumentti, joka tuli voimaan jouluaattona 2014. Sillä pyritään asettamaan sääntöjä aseiden vientiin, tuontiin, kuljetukseen ja välittämiseen sekä ylipäätään lisäämään tietoja asekaupan virroista.

– Sopimuksessa on mukana 95 valtiollista osapuolta. Uusimpina ovat Kazakstan, Palestiina ja Chile. Kaikkien kolmen mukaantulo on hyvä uutinen, sanoo Klaus Korhonen, joka toimi ATT:n kolmantena puheenjohtajana vuosina 2016–2017.

– Viime vuosina asekaupan markkinoiden painopiste on siirtynyt Lähi-itään. Arabimaailman mukaan saamisen kannalta Palestiinan mukanaolo on siis poliittinen etu. Sama pätee myös Keski-Aasian Kazakstaniin, joka on alueella merkittävä toimija.

Korhonen toimii edelleen vetäjänä työryhmässä, joka pyrkii saamaan sopimuksen piiriin lisää valtioita. Se merkitsee matkustamista, neuvotteluja ja sopimuksesta kertomista: mitä se on ja mitä se ei ole.

– Asekauppasopimuksella on hyvä kate. Siihen kuuluvat kaikki aseet lentotukialuksesta pienempään. Sillä pyritään luomaan minimistandardit niin myyjille, tuojille kuin välittäjille.

Korhosen mielestä moni asia on loksahtanut hyvin paikalleen. Hän uskoo, että seuraava jäsenyyden aalto kattaa useita asekaupassa mukana olevia keskisuuria maita.

– Allekirjoittajamaita kertyi sopimuksen voimaantuloon mennessä 130 mukaan lukien Yhdysvallat, joka ei kuitenkaan ole ratifioinut sopimusta. Myöskään Kiina ja Venäjä eivät ole mukana. Merkittävää kuitenkin on, että YK:ssa vuosittain pidettävissä äänestyksissä kukaan ei ole enää äänestänyt sitä vastaan.

Asekauppasopimuksella on hyvä kate. Siihen kuuluvat kaikki aseet lentotukialuksesta pienempään.

Korhonen pitää hyvin tärkeänä ja myönteisenä asiana sitä, että sopimus on ylipäätään saatu aikaiseksi. Jonkin verran häntä pohdituttaa se, olisiko neuvotteluvaiheessa pitänyt käyttää enemmän aikaa täydellisen yksimielisyyden saavuttamiseksi. Vaarana olisi toisaalta ollut koko hankkeen jumiutuminen.

– Ne, jotka eivät sopimusta aikanaan allekirjoittaneet, ovat sen voimaantulon jälkeen voineet liittyä sopimukseen suoraan. Uusia jäseniä tulee jatkuvasti mutta ei niin nopeaan tahtiin kuin ensimmäisessä aallossa. Nyt ovat vuorossa maat, jotka raivaavat sopimuksen tiellä olleita oikeudellisia ja poliittisia hidasteita.

Kansainväliset sopimukset ovat siis kuin väkivallattoman maailman legoja: ne edellyttävät rakentajaltaan sinnikästä sitoutumista, yrittämistä ja erehtymistä, mutta tuovat myös jonkin osan valmistuttua iloa ja tyydytystä.

Korhonen toteaa, että julkinen keskustelu aseviennistä on joskus epätäsmällistä. Kun asevientipäätöksiä harkittaessa on otettava huomioon mahdollisuus, että aseita käytetään vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin ja humanitaarisen oikeuden vastaiseen toimintaan, tarkoituksena on ennaltaehkäistä ihmisoikeusten loukkauksia sen sijaan, että valtioita vain rangaistaisiin niistä jälkikäteen. Autoritaarisissa maissa toki loukataan ihmisoikeuksia todennäköisemmin kuin demokraattisissa maissa, mikä kansalaisjärjestöjen mielestä itsessään lisää niihin suuntautuvan asekaupan riskejä.

Asekauppasopimusta sekä YK:n pienasetoimintaohjelmaa, jolla pyritään vähentämään pienaseiden laitonta kauppaa ja väärinkäyttöä, yhdistää pyrkimys torjua diversiota eli laillisten aseiden muuttumista laittomiksi hämärässä asekaupassa. Tieto asevirtojen kulkemisesta ja erityisesti tämän tiedon analysointi on Korhosen mukaan pirstaloitunutta. Hänen mukaansa olisi tärkeätä luoda sellainen asevalvontaan ja aseriisuntaan liittyvä arkkitehtuuri, jossa järjestelmät kommunikoisivat keskenään samoin kuin isot toimijat.

Entäpä sitten asekaupan suurvallat: Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina? Korhosen mukaan Venäjä korostaa asekaupassa oman kansallisen järjestelmänsä merkitystä. Itse asekauppasopimukselle se on ollut nihkeä. Hyvää on kuitenkin, ettei se ole toiminut sopimusta vastaan.

Yhdysvalloissa Obaman kaudella republikaanisenaattorit julistivat laajasti, ettei asekauppasopimusta tulisi ratifioida. Asejärjestöillä, kuten Kansallisella kivääriyhdistyksellä NRA:lla, on maassa paljon vaikutusvaltaa. Tosin viime aikoina kouluampumisten järkyttämät nuoret ovat ajaneet nekin ahtaalle.

– Kun me puhumme amerikkalaisten tahojen kanssaan, korostamme, että kyseessä on kansainvälistä asekauppaa koskeva sopimus. Emme puutu sillä heidän omaan kansalliseen aseenkanto-oikeutta säätelevään lainsäädäntöönsä.

– Yhdysvallat osallistuu kyllä ATT-kokouksiin. Heidän oma kansallisen järjestelmänsä on yhteensopiva sopimuksen kanssa eikä liittymiselle siksi ole esteitä.

Kiina puolestaan on korostanut tekevänsä itsenäisiä ratkaisuja. Sen mukaantulo olisi Korhosen mielestä suuri voitto sopimukselle. Mutta siellä on hyvin monipolvinen ja osin raskas järjestelmä, joka ottaa kantaa sopimukseen – ja se vie aikaa.

Suomella on Korhosen mielestä hyvä kansainvälisen toiminnan profiili. Suomen ulkopolitiikka tunnetaan erityisesti jatkuvuudesta: eri taustaiset ministerit ja hallitukset vievät asioita eteenpäin, kuten asekauppasopimuksen kohdalla on käynyt Erkki Tuomiojasta Timo Soiniin.

Suomella on ollut tärkeä rooli myös ATT:n vapaaehtoisen rahaston perustamisessa ja rahoittamisessa. Rahastolla on merkitystä erityisesti sopimuksen toimeenpanon tukemisessa. Tarvitaan virkamiesten kouluttamista, jotta esimerkiksi kehitysmaissa olisi yhtä hyvät edellytykset lainsäädännön valmistelulle ja asekaupan säätelylle kuin vaikkapa EU:ssa.

Kukaan ei halua sellaista leimaa, ettei kykene hoitamaan velvoitteitaan riippumatta siitä, onko liittynyt sopimukseen vai ei.

– Asekauppasopimus on joustava, mutta silti pitää olla vastuulliset viranomaiset ja heidän yhteystietonsa. Näin voidaan myös jakaa hyviä käytäntöjä, raportoida asekauppaan liittyvistä kysymyksistä ja lisätä sen vastuullisuutta.

– Raportointi on tavallaan pehmeä tapa valvoa asekauppaa samalla kun se lisää asekaupan läpinäkyvyyttä. Kukaan ei halua sellaista leimaa, ettei kykene hoitamaan velvoitteitaan riippumatta siitä, onko liittynyt sopimukseen vai ei. Kansallisten järjestelmien pitää olla kunnossa.

YK:n pääsihteerin puheenvuoroissa korostuu ajatus aseriisunnan merkityksestä kestävälle turvallisuudelle – disarmament saves lives. Siinäpä linjausta Suomen tuleville hallituksille.