Politiikka, tutkimustieto ja talouskriisi
Occupy Wall Street -mielenosoitus, jossa osoitettiin tukea kiristyspolitiikkaa vastustaville kreikkalaisille helmikuussa 2012. Michael Fleshman, CC BY-SA 2.0
Vuoden 2008 talouskriisin alettua taloustieteilijöiden enemmistö oli yksimielinen elvyttämisen tärkeydestä. Kreikan tilanne ja siihen liittyvä identiteettipolitiikka tarjosivat kuitenkin päättäjille uuden mahdollisuuden harjoittaa suurituloisia hyödyttävää kiristävää finanssipolitiikkaa.
Globaalin rahoitusmarkkinakriisin iskettyä vuonna 2008 maailman suurimmat taloudet harjoittivat elvyttävää finanssipolitiikkaa eli lisäsivät julkista kysyntää tai alensivat veroja vuosina 2009–2010. Kriisin jatkuessa politiikan suunta kuitenkin muuttui kaikkialla kiristäväksi, vaikka taloustieteilijöiden parissa oli suuri yksimielisyys elvyttävän politiikan tarpeesta. Miten jälkikäteen katsottuna selvästi tuhoisa muutos oli mahdollinen ja miksi esimerkiksi Suomessa poliitikan tekijät ja valmistelijat eivät selvästikään halua kuulla tästä tuhoisuudesta mitään?
Henry Farrell ja John Quiggin ovat kehittäneet politiikan muutokselle selityksen, jonka yksi osa pyrkii ymmärtämään politiikan tekijöiden ja tutkijoiden omia sosiaalisia ekologioita sekä niiden vuorovaikutusta. Sitä voidaan täydentää tarkastelemalla yleisemmin poliittisten ideoiden syntyä ja leviämistä.
Sosiologi Marion Fourcade on tehnyt pitkään taloustieteilijöiden yhteisöä käsittelevää tutkimusta, jota myös Farrell ja Quiggin ovat hyödyntäneet. Hänen mukaansa taloustieteilijöiden yhteisö on poikkeuksellisen globaali, mutta hierarkkinen, ja sen huipulla ovat yhdysvaltalaisten ”kärkiyliopistojen” tutkijat.
Näillä huippututkijoilla on vankat siteet talouspolitiikan suunnitteluun ja toteuttamiseen, ja heidän keskinäistä arvojärjestystään määrittelee juuri vaikuttavuus talouspolitiikassa, erityisesti kansainvälisessä politiikassa. Poliitikkojen on vaikea ohittaa hyvin yksimielistä taloustieteilijöiden kantaa, erityisesti jos se on levinnyt myös keskeisiin talouspolitiikasta vastaaviin instituutioihin, joiden kantoihin heidän ei ole juuri mahdollista suoraan vaikuttaa.
Kriisin synnyttyä vuonna 2008 Kansainvälisen valuuttarahaston eli IMF:n pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn sekä pääekonomisti Olivier Blanchard kannattivat globaalin elvytyksen aloittamista. Yhdysvalloissa taas presidentti Bushin hallinto rakensi elvytyspaketin, jonka demokraatit ja republikaanit suunnittelivat yhteistyössä. Siellä myös keskuspankki kannatti elvytystä sen ohella, että se itse elvytti rahapolitiikalla.
Suuri merkitys Yhdysvaltojen politiikan suunnalle oli keskuspankin pääjohtajalla Ben Bernankella (tuolloin republikaani), joka on yksi tunnetuimpia 1930-luvun laman tutkijoita. Hän myös tiesi, että (perinteisen) rahapolitiikan teho tilanteessa, jossa korot ovat laskeneet hyvin alas, on pienempi kuin finanssipoliittisen elvytyksen.
Myös Saksassa ”talousviisaiden neuvosto” painosti hallitusta elvyttämään voimakkaasti, ja samat paineet estivät Euroopan keskuspankkia vastustamasta elvytystä ainakaan äänekkäästi. Ehkä tähän vaikutti sekin, että EU:n komissio valmisteli koko EU:n tasoisen elvytyssuunnitelman.
Pyrkimyksiä elvytykseen siis edesauttoi tunnettujen tutkijoiden voimakas intellektuaalinen tuki. Osalla heistä oli jo hyvin vankka maine myös poliittisina neuvonantajina, ja myös heidän poliittiset taustansa olivat erilaisia. Intellektuaalinen elvytyspolitiikan vastustus oli puolestaan heikkoa: sitä tuli tahoilta, joiden uskottavuutta kriisin syntyminen oli heikentänyt.
Farrellin ja Quigginin mukaan Etelä-Euroopan maiden ja erityisesti Kreikan velkakriisi tarjosi vuonna 2010 elvytystä kaihtaville poliitikoille poliittisen mahdollisuuden hylätä elvytyspolitiikka. Kriisiä pidettiin oppikirjaesimerkkinä liiallisesta valtion tuhlaavaisuudesta ja sen seurauksista, siitä huolimatta, että esimerkiksi Espanjaa ei millään tasolla voinut tällaisesta syyttää.
Kohtuullisen yksimielisen taloustieteilijäkunnan edessä ainoa mahdollisuus oli väittää, että tieteellistä konsensusta ei ole. Paras tapa tehdä tämä oli tuoda näkyvästi esille tunnettu taloustieteilijä yhdysvaltalaisesta kärkiyliopistosta. Tehtävään sopi Alberto Alesina Harvardin yliopistosta, jonka tapaus vahvistaa Farrellin ja Quigginin päätelmiä.
Alesina kutsuttiin pitämään huhtikuussa 2010 esitelmä EU:n valtiovarainministerien kokouksessa säästäväisyyspolitiikan hyödyistä. Hänen esitelmänsä sai hyvin suuren painon EU:n politiikkapapereissa ja myös jäsenmaiden politiikassa. Näin hänen politiikkaohjeensa saatiin legitimoitua.
Alesina on niin sanotun ”luottamuskeiju”-teesin luoja: hänen ja hänen yhteistyökumppaniensa tutkimustulosten mukaan kiristävä finanssipolitiikka lisää markkinoiden luottamusta siihen, että tulevaisuudessa veroja lasketaan tai ei ainakaan nosteta, koska julkinen velka pienenee. Tämä alentaa myös korkoja ja lisää investointeja. Samalla se lisää yksityistä kulutusta, kun kuluttajien ei tarvitse varautua kasvavan julkisen velan tuomaan rasitukseen.
Mielenkiintoista on, että heti Alesinan tutkimuksen julkitulon jälkeen sitä arvosteltiin IMF:n piirissä rankalla kädellä. Arvostelussa painotettiin tutkimuksen menetelmien ja tietoaineiston heikkoutta. Mielenkiintoista on myös se, että itse asiassa tutkimus ei todistanut Alesinan väitteitä, kuten Iyanatul Islam ja Anis Chowdhury ovat kirjoittaneet: väite julkisten menojen karsimisen talouskasvua lisäävästä vaikutuksesta päti vain vähemmistöön tutkituista menojen karsimistapauksista, maatasolla yhdeksässä maassa 19 tutkitusta. Vastaava pätee myös, kun tarkastellaan kiristyspolitiikan vaikutuksia julkiseen velkaantumisasteeseen: kiristys oli vähentänyt velkaisuutta vain vähemmistössä tapauksia ja maita.
Kaikesta arvostelusta huolimatta Alesinan tulokset ovat jääneet kummittelemaan politiikan tekoon – Suomessakin ne ovat eläneet valtiovarainministeriön raporteissa ja politiikkapapereissa. Koska Alesinan tulokset on ”elvyttävän kiristyksen” osalta jo varhain osoitettu perusteellisesti virheellisiksi, on kysyttävä: miksi niistä on pidetty kiinni?
Ihmettelyyn on syytä siksi, että useimmissa euromaissa hyväksyttiin EKP:n rahapolitiikan muuttuminen elvyttäväksi. Elvyttävää rahapolitiikkaa voi perustella vain siksi, että talouden kokonaiskysyntä arvioidaan liian alhaiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että samat maat (poikkeuksena Saksa), jotka vastustivat finanssipoliittista elvytystä eli siis kysynnän kasvattamista samaan aikaan kannattivat kysyntää lisäävää rahapolitiikkaa. Tämä tapahtui korkojen ollessa lähellä nollaa, jolloin finanssipolitiikka on tutkimusten mukaan tehokkaampaa kuin rahapolitiikka.
On vaikea löytää mitään muita kuin ideologisia perusteita sille, että politiikka valittiin tietoisesti epärehellisesti ja kriisin erityisluonne unohtaen.
Politiikan tietoinen epärehellisyys on ollut siis monenkertaista, ja johdonmukaista. Tästä on seurannut se, että harjoitetun politiikan kustannuksista ei ole saatu aikaan kunnon keskustelua, koska silloin olisi jouduttu myöntämään tehdyt virheet.
Sen sijaan taloustieteessä 2008 alkanut kriisi on poikinut monia tutkimuksia, joilla kuvaa kriisin kustannuksista on voitu laajentaa. Lähtökohtana on ollut se, että ennen kriisiä yleisesti käytetyt mallit eivät olleet soveliaita analysoimaan rahoitusmarkkinoiden häiriöiden seurauksia – ei siksi, ettei teoriaa tähän olisi ollut, vaan siitä johtuen, ettei niitä kytketty kokonaistaloudellisiin malleihin. Tämäkin tietysti osoitti uskoa vapaiden pääomamarkkinoiden kykyyn säädellä itse itseään. Samalla on käynyt selväksi, että kysynnän heilahtelut ovat paljon merkityksellisimpiä talouden suhdanteiden syitä kuin tarjontapuolen tekijät, kuten tuottavuuden vaihtelut.
Pitkittynyt talouksien toipuminen ja inflaation pysyminen tavoitetta alhaisempana on johtanut pohtimaan, onko alhainen kysyntä vaikuttanut myös tähän pitkän ajan kehitykseen. Tutkimusten mukaan on: alhainen kysyntä on alentanut tuottavuutta, koska se on vähentänyt yritysten kannustimia innovoida vähentämällä niiden tuloja. Vastaavasti alhaisen kysynnän vuoksi kasvanut työttömyys on heikentänyt työssä karttuvia työntekijöiden taitoja. Tällaisessa hystereesi-ilmiössä väliaikaisella muutoksella (kuten kysynnän vähenemisellä) voi olla pysyviä vaikutuksia talouden kehitykseen.
Myös kriisin aikana ja jälkeen toteutetut työmarkkinauudistukset ovat saattaneet toimia vastoin odotuksia: nollakorkotilassa työvoiman tarjonnan kasvu voi lisätä vain työttömyyttä ja siten heikentää pitkän ajan kehitystä. Esimerkiksi eläkeiän kasvattaminen on voinut lisätä nuorempien ikäluokkien työttömyyttä.
Tilastoista näkyy, että 1990-luvun lamassa suomalaisten nuorten (20–54-vuotiaiden) miesten työttömyysaste nousi samanaikaisesti kuin vanhojen (55–69-vuotiaiden) työllisyysaste laski. Sen jälkeen vanhojen työllisyysaste nousi ja nuorien työttömyysaste laski vuoteen 2008 asti. Päinvastoin kuin 1990-luvun lamassa, vuoden 2008 jälkeen vanhojen miesten työllisyysaste jatkoi kasvuaan kun taas nuorten työttömyys kasvoi. Naisten osalta tämä oli jopa selvempää: erityisesti nuorempien naisten työttömyys nousi.
Vuoden 2008 jälkeinen kehitys on siis sopusoinnussa sen kanssa, mitä keynesiläiset mallit ennustavat tapahtuvan nollakorkolamassa: jonkin ryhmän työvoiman tarjonnan kasvu lisää muiden ryhmien työttömyyttä. Tämä ei tietenkään vielä todista, että vanhempien ikäluokkien työntarjonnan kasvu olisi syönyt nuorten työllistymismahdollisuuksia. Joka tapauksessa se on mahdollista ja sitä tulisi tutkia tarkemmin.
Työttömyyden ja työllisyyden kehitys on sekin yksi osoitus siitä, että Suomessa päättäjät ja politiikan valmistelukoneisto ovat koko 2008 alkaneen kriisin ajan toimineet ikään kuin nollakorko-tilalla ei olisi mitään merkitystä Suomelle. Samalla he halusivat hintakilpailukykyä parantavia toimia, vaikka ne erityisesti tällaisen kokonaiskysynnän vähyydestä johtuvan kriisin oloissa nostavat oman maan tuotantoa täysin muiden samaan rahaliittoon kuuluvien maiden tuotannon kustannuksella.
On vaikea löytää mitään muita kuin ideologisia perusteita sille, että politiikka valittiin tietoisesti epärehellisesti ja kriisin erityisluonne unohtaen. Etelä-Euroopan kriisi antoi mahdollisuuden tehdä politiikkaa, joka hyödyttää viime kädessä suurituloisia ja iskee pienituloisiin. Tälle saatiin kuitenkin koko kansan tuki, kun se naamioitiin tuhlauksen torjumiseksi ja kansalaisten identiteettiä rakennettiin Sharun Mukandin ja Dani Rodrikin kuvaamalla tavalla ”ei-kreikkalaiseksi”, jolloin köyhän ja rikkaan edut näyttivät yhtäläisiltä.
Tällaisessa tilanteessa mikään puolue Suomessa ei uskalla esittää toimia, jotka nostavat julkisia menoja esittämättä samalla keinoa rahoittaa niitä ilman julkisen velan kasvua. Tälle ei ole mitään kunnollista perustetta. Esimerkiksi julkiset investoinnit pitäisi Englannin mallin mukaan ottaa pois kaikista kestävyysvajelaskelmista, koska ne tuottavat huomattavan paljon nettona koko taloudelle. Identiteettipolitiikan seurauksena laskelmista on kuitenkin sen sijaan jätetty pois hävittäjähankinnat, jotka tuottavat ainoastaan taloudellista vahinkoa.
Kiristynyt maahanmuuttopolitiikka voidaan myös nähdä tästä näkökulmasta: velkapeikko kummittelee taustalla, kun korostetaan pakolaisten tuottamia kustannuksia. Näin voidaan edelleen voimistaa omaa kansallista identiteettiä alentamalla muiden arvoa. Tällaisessa ilmapiirissä on helpompi rakastaa hävittäjiä kuin lähimmäistä.