Journalismin itsetutkiskelun paikka

Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilla vuonna 2008 lauennut finanssikriisi vavisutti talouspolitiikan konsensusajattelua. Ajatus globaalin talousjärjestelmän romahduksesta hiipi nopeasti kosketusetäisyydelle.

Kauhukuva pakotti niin poliitikot kuin keskuspankkien ja valtiovarainministeriöiden teknokraatit tarttumaan työkaluihin, joiden luultiin jo museoituneen. Romahdusvaarassa olleita pankkeja otettiin valtion hoteisiin niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa: esimerkiksi Britanniassa hallitus kansallisti Northern Rock- sekä Bradford & Bingley -pankit ja hyppäsi pikavauhtia osaomistajaksi neljään muuhun pankkiin.

Yhdysvalloissa presidentiksi nousi syksyllä 2008 Barack Obama, jonka ensimmäisiä ponnistuksia oli pelastaa arvottomiksi käyneiden luottojohdannaisten tukahduttamia finanssilaitoksia. Valtiovarainministeri Tim Geithnerin ja presidentin talouspoliittisen neuvonantajan, arvostetun ekonomistin Larry Summersin laatima pelastussuunnitelma kaatoi pankkien kitaan biljoona (!) dollaria. (Historian ironiaa on, että toimiessaan valtiovarainministerinä Bill Clintonin hallituksessa vuosina 1999–2001 Summers puolusti ärhäkkäästi finanssialan sääntelyn purkamista.) Samalla keskuspankit laskivat korkoja ja poliitikot elvyttivät, jotta 1930-luvun laman virheet vältettäisiin.

Vielä viime vuosisadan alussa valloilla olleen liberaalin opin mukaan kriiseillä on taloutta tervehdyttävä vaikutus: ne puristavat mädän ulos kansantaloudesta ja uudistavat rakenteita. Vähitellen kannattamattomat alat ja yritykset tekisivät tilaa uusille innovaatioille ja talous elpyisi kuin itsestään. Julkisen vallan väliintulo vain hidastaisi uudistumista.

Syvä lama ja fasismi kuitenkin opettivat, minkälaisia talouskuripolitiikan seuraukset voivat pahimmillaan olla. Näin ollen toisen maailmansodan jälkeen elettiin joitakin vuosikymmeniä kompromissikapitalismissa.

Samalla itäisen kommunismin pelko ja järjestäytynyt työväenliike pakottivat pääoman myönnytyksiin: hyvinvointivaltioita rakennettiin, jotta työväki pysyisi tyynenä eikä liberaalin markkinayhteiskunnan perusperiaatteita enää kyseenalaistettaisi vuosisadan alun malliin. Kaikki henkilöityi liberaaliin taloustieteilijään John Maynard Keynesiin (1883–1946), joka vaikutusvaltaisilla teksteillään sommitteli valtiolle aktiivista roolia kapitalismin sääntelyssä.

1970-luvulle tultaessa kompromissi alkoi vähitellen purkautua, kun talouden ongelmat – eritoten korkeana laukannut inflaatio – luettiin keynesiläisen teorian ja liiaksi paisuneiden hyvinvointivaltioiden kontolle. Talouspolitiikassa alkoivat vilahdella nykykeskusteluista tutut iskusanat: menokuri, kilpailukyky, rakenteelliset uudistukset…

Finanssikriisin puskiessa päälle vuosina 2008–2009 Keynesin nimi oli kuitenkin hetkellisesti kaikkialla. Gurun elämäkerturi, brittiläinen taloushistorioitsija Robert Skidelsky kirjoitti jo ”mestarin paluusta”, kun talouteen kaadettiin rahaa kaikkialla keynesiläisyyteen vedoten.

Hetken aikaa vaikutti siltä, että finanssikriisi olisi kohtalokas isku vallitsevalle talouspoliittiselle ajattelulle.

Kiina elvytti summalla, joka vastasi 13 prosenttia maan bruttokansantuotteesta, Yhdysvallat panosti viiden ja puolen prosentin edestä. Jopa talouskurin oppimestarimaa Saksa taipui elvyttämään. Suomessa pääministeri Matti Vanhanen visioi kymmenien miljardien eurojen investointipakettia.

Innokkaimmat sosiologit ja politiikantutkijat puhuivat jo uusliberalismin kuolemasta. Hetken aikaa vaikutti siltä, että finanssikriisi olisi kohtalokas isku vallitsevalle talouspoliittiselle ajattelulle, jossa oli korostettu sääntelyn purkamisen autuaaksitekevyyttä ja talouskurin tärkeyttä.

Lopulta juuri mikään ei kuitenkaan muuttunut. Jo vuonna 2010 talouspoliittinen eliitti alkoi yksissä tuumin korostaa velkaantumisen vastaista taistelua ja talouskurin merkitystä. Offensiivin kärjessä teutaroivat eritoten Angela Merkelin hallitus Saksassa sekä Euroopan keskuspankin entinen puheenjohtaja Jean-Claude Trichet. Leikkaukset ja rakenteelliset uudistukset sementoitiin ensisijaiseksi tavaksi kamppailla eurokriisiä vastaan.

Eurooppalainen keskustavasemmisto pelkäsi näyttävänsä ”vastuuttomalta”, mikäli se ei syleilisi talouskuria ja vaatisi leikkauksia Kreikan kaltaisiin kriisimaihin. Sosialidemokraattiset puolueet olivat leikkaustalkoissa mukana jos eivät samalla innolla kuin oikeisto niin vähintään yhtä päättäväisesti. Suomessa SDP:n Jutta Urpilainen nousi Jyrki Kataisen hallituksen valtiovarainministeriksi vuonna 2011 ja piti Suomen tunnollisesti valtiovarainministeriön sanelemalla leikkausuralla.

Myös talousviisaat löysivät itseluottamuksensa, jonka luultiin jo hukkuneen finanssikriisin aiheuttamaan arvovaltatappioon. Ekonomistit alkoivat puhua kasvua tuovasta talouskurista: ajatuksena oli, että syvät leikkaukset julkisiin menoihin eivät suinkaan syvennä talouskurimusta – kuten keynesiläinen teoria opettaa – vaan innostavat yrityksiä ja kuluttajia investoimaan, kun nämä tietävät, että myös verotaakka on tulevaisuudessa pienempi. Näihin ajatuksiin tukeutui muiden muassa Euroopan komission entinen talouskomissaari ja sittemmin Suomen pankin pääjohtajan paikalla palkittu Olli Rehn.

Miltä kriisi ja sen eri vaiheet sitten näyttivät journalismissa? Goldsmithsin yliopistossa Lontoossa työskentelevä journalismintutkija Laura Basu dokumentoi laajaan aineistoon perustuvassa kirjassaan Media Amnesia: Rewriting the Economic Crisis brittiläistä finanssi- ja eurokriisijournalismia. Basun johtopäätös on hätkähdyttävä: hän puhuu journalismin muistinmenetyksestä, amnesiasta, jonka vuoksi journalistit päätyivät kääntämään kriisinarratiivin nurin niskoin.

Journalismi on ollut hämmästyttävän yksiäänistä antaessaan tilaa leikkauksia vaatineelle eliitille ja esittäessään talouskurin ainoana vastuullisena politiikan muotona.

Kun poliittinen eliitti oikealta vasemmalle alkoi korostaa talouskurin merkitystä, journalistit seurasivat perässä. Finanssikapitalismin kriisi muuttui hetkessä julkisen velan kriisiksi, joka edellytti ”kipeää mutta välttämätöntä” talouskuria eli käytännössä sosiaaliturvan ja palkkojen leikkauksia.

Edes vasemmistolainen lehdistö ei pystynyt kyseenalaistamaan leikkauspolitiikan välttämättömyyttä. Basu näyttää, miten liberaalin vasemmiston suosikkilehti Guardian voivotteli leikkausten kipeyttä mutta myönsi niiden väistämättömyyden.

Basun tulokset ovat samankaltaisia kuin muiden kriisijournalismia analysoineiden tutkijoiden. Journalismi on ollut hämmästyttävän yksiäänistä antaessaan tilaa leikkauksia vaatineelle eliitille ja esittäessään talouskurin ainoana vastuullisena politiikan muotona.

Miksi vaatimus talouskurista sitten sai vallitsevan aseman journalismissa? Journalismin tutkimuksessa kysymystä on lähestytty useammalta kantilta.

Osa tutkijoista korostaa jatkuvaa ”median kriisiä” ja resurssipulaa. Kriittiseen talousjournalismiin on vain niukalti aikaa ja varoja. Näin toimittaja käy riippuvaiseksi vakilähteistään, markkina-analyytikoista, valtavirtaekonomisteista ja muista puhuvista päistä, joilta saa juttuun napakan ytimen ja kommentit.

Vähintään yhtä oleellinen selitys on poliittisen kentän yksituumaisuus talouskurin edessä. Jos talouspoliittinen kysymys ei politisoidu esimerkiksi oikeisto- ja vasemmistopuolueen väliseksi nokkapokaksi, on journalistin hankala kaivaa aiheeseen poikkeavia näkökulmia. Journalismin tutkimuksen klassikko Daniel Hallin kirjoittaa ”legitiimin riidan” tilasta, joka jää pieneksi, jos eliitit ovat asiasta yksituumaisia. Tästä kertoo myös Laura Basun haastattelema BBC:n toimittaja, joka painottaa, että hänen tehtävänsä on vain kertoa eri puolueiden kannat talouskuriin. Jos eliitin keskuudessa ei synny kiistaa asiasta, ei toimittajan kuulu kaivaa kriittisiä kulmia väkisin esiin.

Liberaalin journalismin itseymmärrykseen on pitkään kuulunut tarve hakeutua politiikan yläpuolelle.

Lisäksi toimittajien voi olla vaikea käsitellä talouspoliittisia ideoita, jotka lankeavat liiaksi rationaalisena pidetyn konsensuksen ulkopuolelle. Basun haastattelemat toimittajat puhuvat ryhmämentaliteetista ja toimittajien tarpeesta säilyttää uskottavuutensa oikeiden ihmisten silmissä. Liian radikaaleiksi mielletyistä aloitteista kirjoittava toimittaja saa helposti friikin maineen muiden toimittajien ja talousviisaiden edessä.

Osin halu pitäytyä konsensuksen puitteissa selittyy ammattijournalismin objektiivisuusihanteella – liberaalin journalismin itseymmärrykseen on pitkään kuulunut tarve hakeutua politiikan yläpuolelle, kansan yhteistä hyvää edustavaksi tarkkailijaksi ja vahtikoiraksi. Viestinnän tutkijan Sean Phelanin mukaan objektiivisuusajatteluun nivoutuu talouspolitiikan kysymyksissä ”markkinarealismin” ajatus. Siinä talouden ilmiöt ovat viime kädessä teknokraattisia kysymyksiä, joita ei tulisi liata ideologialla tai kapealla eturyhmäpolitikoinnilla. Tällöin valta määritellä talouspolitiikan mahdollisuudet luovutetaan arkijärkeä edustaville valtiovarainministeriöille, keskuspankeille ja talousguruille.

Journalismin talouskriisiuutisointia voi perustellusti pitää osoituksena toimittajien epäonnistumisesta: journalismi ei täyttänyt sille annettua demokraattista tehtävää eikä toiminut ajatusten markkinapaikkana, jossa erilaisia ideoita koetellaan. Vielä hengästyttävämpi ajatus on, että journalismi toimi kriisin keskellä juuri niin kuin olettaa saattaa – eliittien agendaa heijastaen ja sivuuttaen massojen angstin, joka nyt purkautuu kauhisteltuna populismina sekä talouskuria tarjoilleiden puolueiden ja poliitikkojen luhistumisena.

Vaikka tämä ajatus on kivuliaampi, uskon, että siinä voi piillä avaimia journalismin maineenpalautukseen. Voisiko olla niin, että sinänsä perusteltu huoli valeuutisista ja totuudenjälkeisestä ajasta on ummistanut journalistien ja mediapomojen silmät hankalammilta kysymyksiltä: Mitä voisimme tehdä, jotta emme enää olisi niin kiinteä osa sitä eliittiä, johon ihmiset ovat finanssikriisin jälkimainingeissa kyllästyneet? Olemmeko suoriutuneet demokraattisesta tehtävästämme vallan vahtikoirana siten kuin juhlapuheissa mieluusti muistutamme? Onko median nykyisissä liiketoimintamalleissa tilaa uudistaa journalismia?

Jos journalistit eivät keskellä valtavaa poliittista myllerrystä pohdi vakavasti sitä, miksi journalismi on olemassa ja mitä sen pitäisi olla, ei mikään teknologinen innovaatio tule sitä pelastamaan.