Mistä on pienet aktivistit tehty?
Somepersoonani tykkää ja jakaa kantaaottavia artikkeleja, kirjoittaa oikeudenmukaisuudesta ja julkaisee sitaatteja. Samalla minä istun kotonani yksin, hiljaa, liikutellen vain sormiani ja ihmettelen, miksei mitään tapahdu.
Kirjoittaminen ja toimiminen sosiaalisessa mediassa ovat tärkeä osa kansalaistoimintaa ja voivat olla tehokkaita keinoja synnyttää muutosta. Mutta jos me kaikki oikeudenmukaisempaa maailmaa kaipaavat yksilöt istumme liikkumattomina kotonamme postailemassa mielipidekirjoituksia ja kuvakaappauksia, kuka toimii puolestamme somen ulkopuolella?
Vaikka aktiivisuus somessa onkin nykyisin myös tuloksellista kansalaistoimintaa, kuten #metoo ja Tahdon2013 osoittavat, pahimmillaan se voi tuudittaa yksilön valheelliseen kuvitelmaan vaikuttamisesta. Miten rikkoa yhteisöjen ja yksilöiden liikkumattomuus? Miten nähdä aktivismi yksilöllisenä ja yhteisöllisenä normina? Aktiivinen kansalaistoiminta ja yhteen tuleminen voisivat olla luonnollisia identiteetin osia ja elämänmuotoja, joille arvomme ja yhteiskunnan kehitys perustuisivat. Miksi useille meistä näin ei ole?
Kun aloin ajatella itseäni rauhankasvattajana, minun oli silti vaikeaa nähdä itseäni aktivistina. Kysyin neuvoja kokeneilta: Mikä rauhankasvatuksessa on tärkeintä? Miten aktivistiksi tullaan? Toimintaani ohjaavaksi mantraksi sisäistin neuvon olla aina kaikessa toiminnassani heikoimman puolella.
Pian huomasin, että pelkkä halu olla heikoimman puolella ei kuitenkaan tehnyt minusta aktivistia. En pystynyt kutsumaan itseäni aktivistiksi, vaikka sekä arvoni että työni sisälsivät pyrkimyksen olla heikoimman puolella. Oli kuljettava vaikeampaa polkua.
Meillä kaikilla on käsityksemme oikeudenmukaisuudesta ja kyky nähdä yhteiskunnan epäkohtia, vaikka olisimmekin niistä keskenämme erimielisiä. Silti vain pieni osa meistä kutsuu itseään aktivistiksi tai toimii yhteiskunnassa aktiivisesti arvokkaana pitämiensä parannusten puolesta.
Perinteisesti aktivismi tarkoittaa suoraa, yhteiskunnallista vaikuttamiseen pyrkivää toimintaa esimerkiksi yhdistyksessä, järjestössä tai liikkeessä, siis yhdessä muiden kanssa. Jokin nykyisessä elämässämme jakaa meidät yksilöllisiin lokeroihin, joissa toimimme yksin, kaipaamme yhteyttä, toivomme suurempaa voimaa ja vaikutusta, jotakin käsin kosketeltavaa.
Moni meistä on hyväksynyt individualistisen uskon yksilön voimaan: riittää, kun minä itse.
Kosketuksen kadottaminen itseen, muihin, yhteiskunnalliseen todellisuuteen on automatisoitu valmiiseen hyvän kuluttajan sankaritarinaan, jota meille kerrotaan. Vaikka suhtaudun kriittisesti kulutusvoiman vaikutusmahdollisuuksiin, huomaan silti nielaisseeni tarinan moderneista aneista, yksilöllisten kulutusvalintojen voimasta, joilla voin vaikuttaa riittävästi ilmastonmuutokseen, työntekijöiden oloihin, syöpätutkimukseen, köyhyyteen, nälänhätään, sananvapauteen, sateenkaarioikeuksiin ja maailmanrauhaan. Vaikka tiedän, en toimi vaan ostan tai jätän ostamatta.
Jokin on mennyt rikki. Moni meistä on hyväksynyt individualistisen uskon yksilön voimaan: riittää, kun minä itse.
Halu muutokseen ja yhteiskuntaan vaikuttamiseen voi syntyä kivuliaasti ja kulkea vaikeiden tunteiden kautta. Yksilön pitäisi tunnustaa, etteivät hänen elämänsaavutuksensa ole oman työn tulosta vaan hyviin lähtökohtiin syntymisen seurausta. Voi tuntua epämukavalta myöntää, etteivät myöskään saavutetut etuoikeudet ole omaa ansiota. Joskus juuri etuoikeuksistaan luopuminen saattaa olla paras jäljellä olevista tavoista, joilla voimme yksilöinä vaikuttaa yhteisöön ja yhteiskuntaan.
Maailma ei siis muutu siten, että etuoikeutetut auttavat vähemmän etuoikeutettuja vaan niin, että etuoikeutetut luopuvat eduistaan. Myös kuvitelma sankarillisesta yksin vaikuttamisesta on etuoikeus, josta meidän on luovuttava.
Meidän kasvattajien tehtävä on luoda mahdollisuuksia tälle kivulle muuttua aktiiviseksi muutosvoimaksi käpertymisen, torjumisen tai kyynistymisen sijaan. Minun hyvät tekoni, jakamiseni, askeleeni, valintani eivät riitä. Tarvitsen muita, tarvitsen liikettä, yhteisön voimaa. Tarvitsen näitä ollakseni aktivisti, mutta myös ollakseni ihminen.
Yhteisessä liikkeessä muiden kanssa muutun oman elämäni kuluttajasta elämäni tekijäksi ja yhteisöni aktiiviseksi muuttajaksi. Jos yhteys itseen ja muihin puuttuu, ajatusten tasolla tapahtuva liikehdintä ei voi saavuttaa tavoitteitaan todellisuudessa.
Kirjoittaja on Rauhankasvatusinstituutin yhdenvertaisuustyön asiantuntija.