Orientin pelosta myönteiseen
Tunisialainen vihanneskauppias sai joulukuussa 2010 tarpeekseen korruptiosta, rikkaiden rikastumisesta, työttömyydestä ja ainaisesta toimeentulon huolesta. Hän päätyi äärimmäiseen ratkaisuun ja poltti itsensä.
Teko puhutteli järkyttävyydessään arabimaiden yksinvaltaisten hallintojen alamaisia, kaltaisiamme tavallisia ihmisiä. Arabikevät pyyhkäisi kuin myrsky. Muutoksen toiveita huudettiin tuuleen.
Totalitaariset rakenteet taipuivat, mutta eivät vielä taittuneet. Myrskyä seurasi miltei kaikkialla pahin mahdollinen: veriset sisällissodat, sotilasdiktatuurit ja hirmuhallitsijat. Mutta paine muutoksiin on edelleen olemassa.
Orientin (idän) ja oksidentin (lännen) tunteminen ilman jommankumman asettamista paremmaksi voisi edesauttaa vastakkainasettelun sijaan yhteiseloa ja hyödyllistä vuorovaikutusta. Nyt ”sharia” tai ”kalifaatti” jo sanoina herättävät pelkoa. Sillä on ruokittu viholliskuvien luomista. Samalla on vahvistettu äärioikeistoa, mutta aiheutettu myös kyvyttömyyttä ratkaista globaaleja ongelmia, jotka edellyttäisivät yhteistyötä.
Muslimeille sharia on kuin elämänohjeet pelastuksen polulle. Shiialaisuuden ja sunnilaisuuden erot taas juontavat kauas historiaan profeetta Muhammedin ja hänen serkkunsa imaami Alin asemaan sääntöjen määrittämisessä. Sunnimuslimeilla ohjeisiin vaikuttavat oppineiden konsensus, shiioilla arvovaltaisen oppineen tulkinta.
Ottomaanien kalifaatti päättyi 1920-luvulla Mustafa Kemal Atatürkin uudistuksiin, jotka modernisoivat Turkin. Unelma uuden kalifaatin tulemisesta on kuitenkin elänyt erityisesti Muslimiveljeskunnan parissa. Arabinationalismin kirvelevän tappion jälkeen kuuden päivän sodassa 1967 Israelia, hepreankielisten juutalaisten valtiota, vastaan veljeskunta on levittäytynyt kuin varkain eri puolilla arabimaailmaa. Se on koonnut yhteen erityisesti sunneja.
Siihen tarttuivat Al Qaida samoin kuin myöhemmin Isis. Sharian luonne johtaa kuitenkin helposti uskonnon ja politiikan, yksityisen ja julkisen sekä moraalin ja lain rajojen häipymiseen. Tässä piilee totalitarismin uhka ja se on totisesti realisoitunut monessa arabimaassa.
Arabit ansaitsevat mieluummin solidaarisuuttamme kuin demonisointia.
Ydin-keskustelussa Turkista, Syyriasta, Irakista ja Iranista tammikuussa 2020 toimittajat Tom Kankkonen, Antti Kuronen ja Liisa Liimatainen analysoivat Lähi-idän poliittista tilannetta. Ydin jatkaa alueen kriisien syitten tutkimista Palestiina-Israel-asetelmasta keskustelulla toimittaja Hannu Reimen kanssa.
Yhteistä ja myönteistä kehitystä monessa alueen valtioissa on kansalaisyhteiskunnan sinnittely ja vahvistuminen äärimmäisissä paineissa. Recep Tayyip Erdoğanin Turkki ei ole ollut mikään demokratian mallimaa, mutta silti ihmiset eivät ole antaneet periksi: Erdoğan hävisi paikallisvaalit. Iranissa ja Irakissa osoitetaan edelleen mieltä hallintoja vastaan eikä Syyriassakaan sisällissodan kukistaneen Bašar al-Assadin asema ole entisellään. Arabit ansaitsevat mieluummin solidaarisuuttamme kuin demonisointia.
Holokaustin uhreja muistettiin Auschwitzin vapauttamisen muistopäivänä 27.1. Keskitysleirit edustavat äärimmäistä totalitarismin muotoa. Filosofi Hannah Arendt puolusti kirjoituksissaan juuri poliittista toimintaa ihmisen olemassaolon vapautena. Totalitarismissa ihmisten oma tahto ja kyky ajatella itse nujerretaan.
Totalitarismin suhteen Arendt avaa ideologian tärkeällä tavalla: monimutkainen todellisuus korvataan yhdellä idealla, joka selittää kaiken. Tämä avaa myös yhden idean ja totalitarismin välistä yhteyttä tässä ajassa hyvin: on vain yksi selkeä selitys kaikelle tai sitten muitten laatima salaliitto tätä selkeää selitystä vastaan. Demokratia ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Totalitaarisuus haastaa sitä koko ajan.
Teemu Vaarakallio kirjoittaa kiinnostavasti turvallistamisesta ja sen yhteydestä demokratiaan. Aihe sivuaa niin hävittäjähankintoja, pakolaisuutta kuin ympäristökriisin aiheuttamia toimintavaatimuksia. Kun turvallistaminen vaatii vihollisen, se helposti johtaa vastakkainasetteluun ja viholliskuviin. Se taas voi johtaa demokratian kaventamiseen. Myönteinen turvallistaminen korostaa yhteistyötä ja solidaarisuutta – ja antaa demokratialle mahdollisuuden.
Joistakin asioista tehdään myös liian vaikeita. Kysymys al-Holin suomalaisista orvoista lapsista tai nyt Kreikan pakolaisleireillä olevista alaikäisistä turvanhakijoista ja heidän sijoittamisestaan muihin EU-maihin on lopulta hyvin yksinkertainen.
OTT Liisa Nieminen on harvoja pitkäjänteisesti perheitten ja lasten oikeuksiin perehtyneistä ja kirjoittaneista oikeustieteilijöistä. Kun Suomen perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen, hänen mukaansa turvaaminen viittaa nimenomaan aktiiviseen toimintaan. Turvaamisvelvollisuus ulottuu sekä perustuslain turvaamiin oikeuksiin että kaikkiin Suomen ihmisoikeusvelvoitteisiin.
Liisa Nieminen painottaa sitä, että julkisen vallan positiiviset toimintavelvoitteet ulottuvat kaikkiin ihmisiin, mutta erityisen korostuneita ne ovat haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden kohdalla. Lapsia pidetään aina jo heidän ikänsä perusteella haavoittuvina: lapset tarvitsevat meiltä erityistä suojelua ja apua oikeuksiensa käyttämisessä. Niemisen mukaan on niin, että jos viranomaiset eivät ryhdy mihinkään toimiin positiivisesta toimintavelvoitteesta huolimatta, on todennäköistä, että lasten oikeuksia on loukattu.
Meidän ei siis tarvitse pohtia, olemmeko itse tai ovatko ahdingossa olevat lapset hyviä tai pahoja, kuuluuko lasten oikeuksien turvaaminen Suomelle vai voimmeko ulkoistaa sen jollekulle muulle. Olemme EU:n jäsenvaltio, olemme sitoutuneet ihmisoikeusvelvoitteisiin, elämme ja toimimme oikeusvaltiossa ja kun vielä meillä on kykyä huolehtia haavoittuvassa asemassa olevista lapsista, teemme sen lain velvoittamina ja siksi, että se on oikein. Energia kannattaa panna myönteiseen uhmaan.