Ei niin valkoiset patsaat ja arabien nolla

Ihmiset ovat aina liikkuneet ja olleet tekemisissä oman alueen ja yhteisönsä ulkopuolisten kanssa. Edes pohjoinen Suomi ei ole ollut suljettu ulkomaailmalta.

– Vähemmistöjen historia Suomessa on katkeamaton. Ei löydy sellaista aikaa, jolloin suomalaiset olisivat olleet yksi, homogeeninen ryhmä. Tämä jo siksi, että esimerkiksi maatalous ei olisi toiminut ilman liikkuvuutta, summaa Miika Tervonen, Siirtolaisuusinstituutin vastaava tutkija.

Miksi niin monet sitten uskovat yhden kulttuurin myyttiin?

– Ihmisillä on suuri tarve yksinkertaistaa menneisyyttä, kommentoi kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä.

Sekä Tervonen että Heikkilä ajoittavat monokulttuurin myytin kansallisvaltioiden merkityksen kasvuun sekä kolonialismin ja rotuteorioiden aikakauteen, siis moderniin aikaan: kansallisvaltion rakennus tarvitsi ajatusta yhtenäisestä kansasta ja toisaalta ihmishierarkioita, joiden avulla oma kansa nostettiin muiden yläpuolelle. Ennen näitä etnisyys, ihonväri ja kansallisuus eivät olleet samalla tavalla merkityksellisiä. On siis lähtökohtaisesti vinoutunutta lähteä etsimään vähemmistöjä Euroopan historiasta, koska niiden käsite sellaisena kuin me sen ymmärrämme on vahvasti nykyaikainen.

Aloitetaan kuitenkin sieltä mistä yleensä aloitetaan, eli antiikista. Jo muinaiset roomalaiset nimittäin olivat monimuotoisia, eivät niitä vitivalkoisia patsaita, joita olemme tottuneet näkemään. Itse asiassa edes patsaat eivät olleet valkoisia, vaan värikkäästi maalattuja.

Antiikin Rooma oli laaja valtakunta, joka sijaitsi sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti lähempänä Pohjois-Afrikkaa kuin Pohjois-Eurooppaa.

– Antiikin roomalaisille oli täysin luonnollista, että ihmisiä tulee sieltä täältä. Siellä oli tummaihoisia keisareita ja paaveja, eikä kukaan pitänyt sitä minään, sanoo Heikkilä.

Esimerkiksi hän nostaa Septimius Severuksen, Rooman keisarin vuosilta 193–211. Hän oli alun perin kotoisin Pohjois-Afrikasta, alueelta, joka sijoittuu nykyään Libyaan.

Septimius ei ollut poikkeus. Nykyajan tutkijoilla on vahva konsensus siitä, että Rooman valtakunnan pohjoisimmissakin kolkissa eli etnisiltä taustoiltaan erilaisia ihmisiä. Tätä tukevat esimerkiksi Lontoon alueen hautausmailla tehdyt tutkimukset.

Välimeren alueella liikkuvuus oli arkipäiväistä. Ennen kuin kristinuskosta tuli 300-luvulla ainoa sallittu uskonto, oli Rooman uskonnollista elämää leimannut jo vuosituhannen ajan useiden uskontojen rinnakkaiselo.

Miten antiikin maailmassa suhtauduttiin moninaisuuteen?

– Antiikin roomalaiset eivät ajatelleet samalla tavalla rodun kautta kuin me, joiden menneisyydessä vaikuttaa 1800-luvun rotuoppi. Silloin ajateltiin, että on kansallisuuksia, joilla on tiettyjä ominaispiirteitä, Heikkilä summaa.

Jo muinaiset roomalaiset olivat monimuotoisia, eivät niitä vitivalkoisia patsaita, joita olemme tottuneet näkemään.

Antiikin Rooma oli hierarkkinen maailma, mutta etnisyys ei kuitenkaan määrittänyt asemaa tuossa hierarkiassa samalla tavoin kuin esimerkiksi luokka-asema. Ihmiset eivät siis olleet värisokeita, etnisyys ei vain ollut yhtä merkitsevä asia kuin nykyään.

Maantieteellisen sijaintinsa vuoksi nykyisen Suomen alue ei luultavasti ollut yhtä moninainen kuin Välimeren alueet, mutta ei Suomikaan eristyksissä ollut. Esimerkiksi Heikkilä nostaa Suomesta keskiajalta ja esihistorialliselta ajalta löytyneet arabialaiset kolikot.

Keskiajalla kristinusko muodostui merkittäväksi jakolinjaksi meidän ja niiden välille. Iso osa Pohjois-Afrikkaa oli 600-luvulle tultaessa kääntynyt islamiin ja uskonto levisi myös Etelä-Eurooppaan. Oikeastaan vasta pohjoisempien alueiden kääntyessä kristinuskoon oltiin siinä vaiheessa, jossa voimme puhua Euroopasta niin kuin se nykyään ymmärretään.

– Kun nämä perinteisesti kristinuskon ydinalueeseen lukeutuneet alueet eivät olleet enää kristittyjä, kiihtyi tarve tehdä lähetystyötä pohjoisempaan päin. Tämä monen vuosisadan kristillistämisprosessi tavallaan loi Euroopan, jota Välimeri rajoittaa. Maanosiahan ei maantieteellisin perustein ole, ne on aina jaoteltu kulttuurisesti, Heikkilä kertoo.

Viimeistään tässä vaiheessa Euroopassa asustaa myös romaneita. Tarkkaa alkuaikaa on vaikea määrittää, mutta ainakin 900-luvun Bysantissa, Itä-Rooman valtakunnassa, on merkintöjä romaneista.

– Kun romanit saapuivat Keski- ja Länsi-Eurooppaan, elettiin aikakautta, jolloin keskitetyt kuningasvallat olivat syntymässä. Nämä kuninkaat kilpailivat keskenään ja yrittivät kahmia itselleen mahdollisimman paljon resursseja. Tämä oli aikakausi, jolloin siirtolaislainsäädäntö syntyi ja liikkuvat ryhmät alettiin nähdä ongelmallisina, Tervonen summaa.

Onko romaneita siis aina syrjitty? Kyllä ja ei. Romaneilla on ajan saatossa ollut myös merkittäviä lokeroita esimerkiksi maatalouden toiminnassa. Toisaalta hallitsijoille romanit olivat ongelma, sillä he olivat vallan, eli valtion ja kirkon, ulkopuolella.

– Romanien historia kytkeytyy Euroopan historiaan, jossa todella monimutkainen, todella monimuotoinen yhteiskunta aletaan hiljalleen hahmottaa kansallisten boksien kautta. Kaikki täytyi ahtaa näihin bokseihin ja jos se ei onnistunut, niin se oli ongelma, Tervonen kertoo.

Kevyempi esimerkki yksinkertaistamisesta ovat Suomessa 1800-luvulla toteutetut nimenvaihtokampanjat, joissa kymmenet tuhannet venäläiset, ruotsalaiset, saksalaiset, juutalaiset ja romanit vaihtoivat sukunimensä suomalaisempiin.

– Sitten on karkotuksia, pakkoassimilaatiota ja aivan toisessa päässä keskitysleirejä ja kansanmurhia, jotka eivät ole vain natsi-Saksaan liittyvä ilmiö. Romanien historia kytkeytyy näihin enemmän tai vähemmän väkivaltaisiin keinoihin, joilla on pyritty yksinkertaistamaan yhteiskuntaa, Tervonen kertoo.

– Tämä on pitkä, traaginen ja hyvin eurooppalainen historia, jolla on syvät juuret – ihanne puhtaasta, puhdistetusta yhteiskunnasta. Väittäisin, että se on eurooppalaista historiaa, jota esimerkiksi romanien kohdalla ei ole oikein kohdattu.

Hyvin eurooppalaiseksi historiaksi mielletään myös renessanssi. Tämä eurooppalaista sivistystä määrittänyt kausi haki innoitteita tuohon aikaan ei-eurooppalaisiksi mielletyiltä kulttuureilta.

– Eurooppalainen renessanssi ja empiiristen tieteiden nousu tulee keskiajan jälkeen islamilaisesta kulttuurista saatujen vaikutteiden kautta, Tervonen summaa.

Islamilaisessa maailmassa oli sekä sisäsyntyisiä oppeja että vanhoja antiikin Rooman ja Kreikan tekstejä, joita oli käännetty arabiaksi ja säilötty. Näitä oppeja kristitty Eurooppa sai kanssakäymisessä islamilaisen maailman kanssa ja toisaalta Euroopan omien islamilaisten valtakuntien kautta.

Yksi tällainen valtakunta oli vuosina 711–1492 Iberian niemimaalla sijainnut Al-Andalus. Se oli pohjoisafrikkalaisten valtaama alue Etelä-Euroopassa, joka oli kulta-aikanaan Euroopan johtavia kulttuurisia ja taloudellisia keskuksia.

– Esimerkiksi paavi Sylvester II kiersi 900-luvun lopulla Al-Andalusissa ja oppi uuden matemaattisen käsitteen: nollan. Hänen matemaattisia taitojaan pidettiin myöhemmin Euroopassa niin ihmeellisinä, että hänen ajateltiin tehneen liiton paholaisen kanssa. Tämä kuvastaa hyvin, miten kehittynyt islamilainen kulttuuri tuolloin oli verrattuna kristittyyn Eurooppaan, Heikkilä sanoo.

Myös toinen eurooppalaisen sivistyksen merkkipaalu, valistus, otti vaikutteita islamista.

– 1600–1700-luvuilla otettiin vielä isoja poliittisia ja filosofisia vaikutteita islamilaisesta maailmasta. Erityisesti Osmanien valtakunnasta, sillä se oli suuri islamilainen sivilisaatio ja sinne ylläpidettiin kontakteja, kertoo historiantutkija Ainur Elmgren.

Sinänsä tämä ei ole yllättävää. Ihmiset ovat aina oppineet toisiltaan ja kehitys on kulkenut eri tahdissa eri aikoina ja eri paikoissa. Miksi käsitys kristityn Euroopan ylemmyydestä on silti piirtynyt niin vahvana monien muistiin?

– Aikanaan ajateltiin islamilaisesta maailmasta hieman tasa-arvoisemmin kuin nyt. Sitten 1800-luvun sivilisaatioteoriat ja rotuopit tulivat tielle, alettiin enemmän toiseuttaa ja katsoa islamilaista maailmaa vieraana ja muuttumattomana, Elmgren summaa.

– Ihmisillä on tarve yksinkertaistaa menneisyyttä ja nähdä se hyvän ja pahan välisenä taisteluna. Mutta jos katsotaan nykyaikaa, joka on kohta menneisyyttä, niin eihän sellaista ole. Maailma on ja on aina ollut harmaan sävyjä täynnä, Heikkilä sanoo.

Tiedetysti ensimmäiset muslimiyhteisöt saapuivat Suomeen 1800-luvun puolivälissä Venäjän armeijan kautta. Suurin osa heistä oli tataareja. Rautatieyhteyksien parantuessa Venäjän ja Suomen välillä, 1870-luvulta lähtien, saapui myös tataarikauppiaita.

Suomen itsenäistymisen aikaan alkoi keskustelu siitä, pitäisikö Suomen juutalaisten saada kansalaisoikeudet. Sisällissodan jälkeen tätä alettiin toteuttaa ja myös tataarit anoivat kansalaisuutta.

– Silloin viranomaiset alkoivat herätä siihen, että täällä on muslimejakin. Koko laki piti muotoilla uudestaan koskemaan ei vain juutalaisia, vaan kaikkia toisuskoisia, kertoo Elmgren.

– Mikä ei tietenkään tarkoittanut, että kaikki saivat kansalaisuuden. Usein se oli vaikeaa, koska viranomaiset pyysivät hakemukseen lausuntoja naapureilta, paikallisilta viranomaisilta ja valtiolliselta poliisilta. Nämä lausunnot saattoivat perustua puhtaasti ennakkoluuloihin tai siihen, ettei haluttu antaa yhdelle tataarille kansalaisoikeuksia, koska sitten muutkin voisivat haluta samaa.

1800-luvulta on myös Suomen ensimmäinen tunnettu afrikkalaistaustainen, Rosa Emilia Clay, jonka lähetyssaarnaajat toivat nykyisen Namibian alueelta Suomeen. Ympäri Eurooppaa on löydettävissä lukuisia tarinoita yksittäisistä afrikkalaistaustaisista, aikanaankin tunnustetusta säveltäjä Joseph Boulognesta filosofi Anton Wilhelm Amoon.

Yksittäiset tarinat ovat jäävuoren huippu, sillä historiankirjoitus on pitkään ohittanut vähemmistöt. Vaikka tarkkoja määriä tai suoria vaikutuksia on vaikea jälkikäteen arvioida, on selvää, että Euroopan historia on ollut monimuotoinen ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

– Historia kirjoitetaan aina uudelleen ja uudelleen, toteaa Heikkilä.

Voi vain toivoa seuraavien kierrosten luovan todenmukaisemman kuvan.

Juttua varten on haastateltu myös akatemiatutkija Anna Rastasta.