EU – väline parempaan maailmaan

Arja: Olet paitsi Eurooppa-tutkija myös fenomenologi. Väitöskirjassasi käsittelit Euroopan ideaa filosofisen ulottuvuuden kautta. Voitko kertoa tästä tarkemmin?

Timo: Edmund Husserlin fenomenologia on 1900-luvulla kehittynyt filosofinen suuntaus. Tutkin hänen myöhäisiä tekstejään ja Eurooppa-analyysejaan. Tarkoituksena oli ymmärtää kokemusmaailmaa, josta eurooppalaiselle kulttuurille ominainen universalismi, ajatus yleispätevistä totuuksista, on syntynyt.

Husserl oli erityisen kiinnostunut antiikin Kreikasta ja siitä, miten vallitseva kulttuurien vuorovaikutus johti pyrkimykseen muodostaa yleispäteviä totuuksia. Tämä rajojen ylittäminen on luonnehtinut myös myöhempää Euroopan kehitystä, niin hyvässä kuin pahassa.

Arja: Väitöskirjassasi toteat, että Euroopan idean ytimessä on ajatus eri perinteiden yhteensovittamisesta, oman ja vieraan ylittämisestä. Tämähän tuntuu Euroopan tulevaisuuden kannalta erittäin tärkeältä edelleen! Onhan kyse noin puolen miljardin, 24 eri virallista kieltä puhuvan ihmisen ja 27 eri maan yhteisöstä.

Kyse ei ole vain maantieteestä, eri sopimuksista tai edes yhteisistä päämääristä, vaan myös identiteetistä ja ideasta maailmassa, jossa globaalit haasteet edellyttävät kykyä yhteisten ratkaisujen löytämiseen. Jos sinun pitäisi keksiä nyt EU, millaisen EU:n keksisit?

Timo: Yksi keskeinen osa Euroopan kehitystä toisen maailmansodan jälkeen on ollut ajatus virheistä oppimisesta.

Perinteiset valtioliittomallit perustuivat pitkälti kansainväliseen oikeuteen. Ne eivät riittäneet. Tarvittiin lisää konkreettisia kannustimia. Taloudellisen yhteistyön kautta eurooppalaiset valtiot saatiin hitsautumaan yhteen. Ajatus taloudesta eurooppalaisen rauhanprojektin moottorina ei suinkaan ole vanhentunut eikä väärä. Siinä on vain aukkoja.

Ensinnäkin taloudellisen yhteistyön rakenteet, varsinkin euroalueella, ovat olennaisesti keskeneräisiä. Tuotantorakenteiltaan erilaiset maat ovat sidottu samaan valuuttakurssiin ilman tasapainottavia mekanismeja.

Toiseen asiaan, perusarvoihin – joiden ajateltiin etenevän luonnollisena demokratia- ja oikeusvaltiokehityksenä – liittyi liikaa optimismia. Rakenteet puuttua epäkohtiin ovat riittämättömiä. Kun maa on unionin jäsen, perusarvojen kunnioittamisen valvonta on hankalampaa verrattuna jäsenyyden hakemisvaiheeseen. Näitä kahta asiaa miettisin tänä päivänä tarkemmin.

Arja: Leipätyösi on tutkia Eurooppaa. Puhutaan 1990-luvun alun Maastrichtin sopimuksesta, josta käytiin paljon keskustelua ennen Suomen EU-jäsenyyden kansanäänestystä. Sopimus vahvisti tuolloin taloudellista yhteistyötä ja edelleen sisämarkkinoiden toimintaa.

Timo: Maastrichtin sopimuksen ydin oli raha- ja talousliiton luominen sisämarkkinoiden rinnalle.

Lähestymistavaksi tuli saksalainen sääntöperusteinen tapa. Maiden finanssipolitiikalle asetettiin rajoja, kuten velkaantumiselle ja vuotuisille budjettialijäämille. Euroopan keskuspankin (EKP) keskeiseksi tavoitteeksi asetettiin hintavakauden vaaliminen. Se irrotettiin myös poliittisesta päätöksentekoprosessista.

Ajatus taloudesta eurooppalaisen rauhanprojektin moottorina ei suinkaan ole vanhentunut eikä väärä. Siinä on vain aukkoja.

Vastapuolella oli ranskalainen lähestymistapa, joka korosti poliittisempaa talousyhteistyötä. EU:n finanssipolitiikalle olisi luotu pysyviä rakenteita, kuten oma valtionvarainministeri, sekä vahvempia panostuksia esimerkiksi työttömyysvakuutusjärjestelmään.

Näiden kahden eri lähestymistavan jännitteet ovat eläneet koko ajan. Viimeksi ne nousivat esille elpymisrahastossa, josta päätettiin koronaviruksen aiheuttamien talousvaikutusten vuoksi.

Arja: Euroopan komission puheenjohtajalla Jacques Delorsilla oli tuolloin hypyssä syvenevään integraatioon merkittävä rooli. Miten arvioisit hänen visioitaan nykypäivästä käsin?

Timo: En tunne niin hyvin Delorsin henkilöhistoriaa, että osaisin arvioida hänen merkitystään kokonaisvaltaisesti. Mutta kyllä hänen aikaansa luonnehti eteenpäin katsova ote. Keskeiset eurooppalaiset rakenteet luotiin hänen komissiokaudellaan. Hänen jälkeensä tulee sitten EU:n laajentuminen ja siihen liittyvät jännitteet.

Arja: Suomen liittymisen jälkeen integraatio syveni ja samalla laajeni. Kahta asiaa yritettiin tehdä yhtä aikaa. Tarkoitan syvenemisellä euroalueen syntyä ja laajenemisella erityisesti vuotta 2004, jolloin Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro tulivat jäseniksi. Myöhemmin sitten Romania ja Bulgaria ja viimeisimpänä Kroatia. Oliko tämä liian suuri kakku?

Timo: Euroalueen rakenteet tosiaan luotiin Maastrichtin sopimuksella. Päätös kolmannesta vaiheesta yhteisvaluuttoineen ja sen yksityiskohdat puolestaan 1990-luvun lopulla, jolloin Suomikin oli mukana.

Itälaajentuminen oli luonteva vaihe EU:n kannalta. Se on ollut useimpien maiden osalta menestystarina. Vaikka Puolassa ja Unkarissa on ongelmia, ovat ne hyvin erityyppisiä maita kuin esimerkiksi Ukraina tai Valko-Venäjä. Suuressa kuvassa eurooppalainen yhteistyö on modernisoinut näitä maita niin talouden kuin kansalaisyhteiskuntien osalta.

Laajeneminen myös levensi sosiaalisia eroja Euroopan sisällä. Ajatus eurooppalaisesta sosiaalisesta mallista karkasi kauemmas. Samalla kun vahvistetaan EU:n sosiaalista ulottuvuutta, on huolehdittava myös, ettei EU:sta kehity – kuten populistiset puolueet väittävät – pelkkä tulonsiirto-EU. EU-tason varoja on käytettävä aidosti eurooppalaisen lisäarvon kohteisiin.

Arja: Lissabonin sopimuksessa 2007 vahvistuivat ihmis- ja perusoikeudet, mutta ennen muuta eri instituutioiden väliset suhteet selkiytyivät. Miten luonnehtisit kehitystä Lissabonin jälkeen?

Timo: Keskeinen tarkoitus oli tosiaan selkiyttää instituutioiden välisiä valtasuhteita. Parlamentin asema vahvistui. Neuvosto sai pysyvän puheenjohtajan ja ulkosuhteille ja turvallisuuspolitiikalle nimitettiin korkea edustaja. Kummatkin toivat pitkäjänteisyyttä EU:n toimintaan.

Mutta Lissabonin sopimuksen jälkeen iski heti eurokriisi. Sopimuksen tarkoittama päätöksenteon selkiyttäminen selvästi horjui. Isot jäsenmaat, erityisesti Saksa ja Ranska, ottivat roolia, kuten myös euroryhmä. Siinä tilanteessa niin komissio kuin parlamenttikin jäivät taka-alalle.

Toinen merkittävä kehityskulku liittyy EKP:n rooliin. Sehän joutui toimimaan hyvin hankalassa tilanteessa, jopa deflaatiouhan alla. EKP varmasti liikkui toimivaltansa rajoilla, mutta toisaalta hyvin vaikeassa tilanteessa. Kun eurooppalaiset maat eivät päässeet sopuun finanssipoliittisesta elvytyksestä, EKP joutui tekemään poikkeuksellisia toimia.

Iso kuva on, että instituutioiden välinen selkeys horjui ja tuloksena oli jäsenmaiden vallan kasvu. Sama on näkynyt myös viime aikoina. Budjetista ja elpymisrahastosta päättivät jäsenmaat.

Yksimielisyyden vaatimus ei välttämättä ole hyvä asia EU:n kannalta. Se voi johtaa pitkällä tähtäimellä suurten uudistusten romuttumiseen ja eräänlaiseen osaoptimointiin.

Arja: EKP täytti eräänlaista valtatyhjiötä eurokriisissä ja sen jälkeenkin. Sillä oli ja on päätöksentekokykyä, kun taas EU:n puolella ei. Näinhän se menee, että EU kulkee kriisistä kriisiin kuten globaalissa maailmassa on tapana. Miten uskot EU:n onnistuvan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä?

Timo: Työntövoimana sotien välisen kilpailulogiikan korvaamisessa yhteistyöllä on ollut paitsi historiallinen oppiminen myös konkreettiset Marshall-avun kaltaiset aloitteet, joilla ulkoapäin on voitu luoda luottamusta ja uskoa siihen, että yhteistyö kannattaa.

Elpymisrahastoon liittyvä keskustelu on siinä mielessä positiivista, että ymmärretään, ettei jäsenmaita voi jättää yksin koronan tai ilmastonmuutoksen hillitsijöiksi. Sehän johtaisi jäsenmaat turvaamaan vain omia etujaan. Avain on ajattelutavan muutos: pois kansallisesta enemmän yhteiseen näkökulmaan.

Arja: Kivuliaalta tuo muutos vaikuttaa. Brexit-keskustelussakin vedottiin, että pitää luottaa omiin ratkaisuihin ja tehdä Britanniasta taas suuri. Miten Eurooppa asemoituu?

Timo: Tutkijat eivät ajattele Euroopan yhteistyöstä ja vallasta niin, että se olisi kovaa geopoliittista valtaa. Sitä vastoin se on sisämarkkinoihin ja niiden standardeihin liittyvää valtaa. Monet maat seuraavat niitä ja ottavat käyttöön, koske ne ovat hyviä ja tehokkaita.

Sääntöperusteinen yhteistyö on toki saanut paljon kolauksiakin. Analyyttinen kysymys on kuitenkin, mitkä voimat ovat tämän ajattelun takana? Onko kyse jäsenmaiden intresseissä, joilta vallan sanotaan karkaavan, vai onko kyseessä globaalin talouden intressit? Ne haluavat vähemmän säätelyä, enemmän pääoman liikkumista ja verovälttelyn mahdollisuutta. Tämä luonnehtii myös brexit-prosessia.

Brexit-äänestystuloksessa on puhuttu paljon syrjäseutujen ihmisistä. Mutta vielä vahvempi on ollut finanssimaailman näkemys EU:sta jäykkänä säännöstelijänä, joka estää Britanniaa toteuttamasta täyttä potentiaaliaan.

Arja: Kyse taitaakin olla enemmän kapitalismin kouristelusta, joka vain on naamioitu globalisaation häviäjien huolien sivuuttamiseksi. Itse asiassa kyse onkin voitoista ja varallisuuden kasaamisesta.

Timo: Kyllä, globalisaation murrosta voidaan tarkastella myös kapitalismin sisäisestä näkökulmasta. Keskeinen muutos on, ettei kansainvälinen sääntöpohjaisuus ole enää kapitalismin keskeisin vaatimus. Esimerkiksi finanssisektori haluaa vähemmän sääntelyä, vähemmän yhteistyötä esimerkiksi verokilpailun hillitsemisessä. Yhdysvalloissa terästeollisuus suhtautuu ihan positiivisesti Trumpin protektionismiin. Kyse on kapitalismin murroksesta, jossa luottamus kansainvälisiin instituutioihin on horjunut.

Arja: Rehellisyyden vuoksi on sanottava, että brexitin taustalla ovat myös muualta tulleet, jotka jonottavat brittien ohella samoja asuntoja ja joiden lapset haluavat samoihin kouluihin kuin he itse. Olet kirjoittanut tästä. Miten käy vapaan liikkuvuuden?

Timo: Britannian talous on mennyt hyvin. Itälaajentumisen myötä tullut halpa työvoima on hyödyttänyt valtavasti talouskehitystä. Mutta makrotaloudellinen tarkastelu usein sivuuttaa tavallisten ihmisten kokemukset elinympäristön muutoksesta. Kun julkinen talous on tiukoilla, maahanmuuttajien nähdään kuormittavan palveluita.

Suomessa hyvinvointivaltion kehittyminen liittyy kansalliseen kertomukseen ja identiteettiin. Nyt pitäisi ymmärtää, että myös vierastyöläiset ovat oikeutettuja sosiaaliseen turvaan.

Kuva: Pekka Elomaa.

Niin kauan kuin vapaa liikkuvuus on keskeinen arvo, ero EU:sta on eräs tapa rajoittaa ihmisten liikkuvuutta, mutta sitä tuskin muualla seurataan. Brittien keskustelu on kuitenkin ollut kovin uniikkia ja on jatkunut pitkään. Mutta Euroopan tasolla on ratkaistava keskeinen kysymys: millä ehdoilla muuttajat suuntaan ja toiseen ovat oikeutettuja sosiaaliturvaan.

Arja: Palaamme taas tutun ja vieraan yhdistämiseen. Aina ennenkin Eurooppaan on tullut ihmisiä ja myös lähtenyt.

Lähetettyjen työntekijöiden asema, työn ehdot ja ennen muuta sosiaalinen turvallisuus koskevat meitä kaikkia. Suomalaiset haluavat viettää lisäksi eläkevuosia aurinkorannoilla ja sehän tarkoittaa, että niin palveluita kuin sosiaaliturvaa on saatava. Tuntuu erikoiselta, ettei tätä vastavuoroisuutta haluta nähdä. Vai mahtaisiko vika olla siinä, ettei poliittisessa keskustelussa ole osattu tätä avata?

Timo: On toki aloitteita, jotka liittyvät eurooppalaiseen työttömyysturvaan tai esimerkiksi lomautusten kustannuksiin. Sanoisin kuitenkin, että keskeisimmät sosiaalipoliittiset väännöt liittyvät nyt sosiaaliturvan siirrettävyyteen.

Toki Euroopassa on erityyppisiä sosiaalisia malleja, joista osa on enemmän vakuutuspohjaisia kuin toiset. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisessä on protestanttinen valtiokeskeisyys, kun taas katolisessa on enemmän perhe- ja yhteisökeskeisyyttä. Kyse onkin, miten näitä malleja ja tyyppejä sovitetaan yhteen.

Toki sosiaaliturvan haasteet liittyvät myös euroalueen rakenteisiin. Euroalueen epäsymmetrisyys on hankala myös toimivan sosiaaliturvan mallin kannalta.

Arja: Jälkimmäinen kiteytyy elpymisrahastokeskustelussa. Ursula von der Leyen pahoitteli pandemiapuheissaan sitä, että Italia jäi aluksi kovin yksin.

Timo: Italia ei tosiaan saanut sisämarkkinoiden vuoksi tarvittavia terveydenhuollon välineitä, kun maat pyrkivät suojaamaan omia varastojaan.

Suomessa elpymisrahastokeskustelussa on ollut hyvin erikoisia piirteitä. On puhuttu liittovaltiokehityksestä tai siitä, että velan ottamisesta tulee automaatio. Rakenteita ei kuitenkaan muuteta, kaikki päättävät yhdessä sekä toimista että rahastoista.

Kysymyksen voi esittää myös toisin päin: Jos olemme luoneet instituutioita, miksi emme hyödyntäisi niiden vakautta ja uskottavuutta? Komissio pystyy ottamaan lainaa hyvillä ehdoilla, ja se kanavoi avun sinne, missä sitä tarvitaan. Kun sitä kanavoidaan, pitää ottaa huomioon lisäarvon merkitys: tulevaisuusinvestoinnit, vihreä teknologia, digitaaliset ja muut infrastruktuurihankkeet.

Arja: Jaettu suvereniteetti pitäisi siis hyväksyä. EU:ssa on paljon kiinnostavaa keskusteltavaa.

Timo: Julkisessa keskustelussa on haasteena, että mielikuvat siirtyvät. Kun eurokriisissä luotiin etelä–pohjoinen-vastakkainasettelu, samaa yritetään siirtää koronakriisiinkin ja tulkita sitä huonon taloudenpidon kautta. Kyse on tuurista: kehen osuu, kehen ei. Journalismissa on EU:hun liittyvän mielenkiinnon tyhjiö. Siksi väärät mielikuvat menevät läpi.

Suomen mahdollisuus vaikuttaa maailmassa kytkeytyy Eurooppaan. Eurooppalainen yhteistyö ei ole kuitenkaan itseisarvo vaan väline paremman maailman edistämiseen.