Turvaako turvallisuus yksilönvapauden?
Lankapuhelin Yhdysvaltojen entisessä suurlähetystössä Teheranissa. (Kuva: Ninara, CC BY 2.0)
Tiedustelusääntelyn ja muun kansalliseen turvallisuuteen kytkeytyvän valtion toiminnan luonteeseen kuuluu olennaisesti tunkeutuminen yksilönvapauden alueelle. Turvallisuuden ja vapauden käsitteet on kuitenkin pidettävä erillään niin teoriassa kuin käytännössä.
Vapauden ja turvallisuuden suhde on kysymys, jota on mahdollista lähestyä monenlaisista näkökulmista: vaikka aiheessa on kiistattomasti vahva poliittinen vivahde, sen ulottuvuudet eivät rajoitu yksinomaan poliittisen piiriin. Kyseessä on perinteinen yhteiskunnallinen dikotomia, joka on noussut tällä vuosituhannella pinnalle, kun kansallisen turvallisuuden käsitteeseen liittyvät kysymykset ovat muuttuneet uudelleen ajankohtaisiksi monissa länsimaisissa demokratioissa muun muassa kansainvälisen terrorismin myötä.
Oikeus-lehdessä (2/2020) julkaistussa artikkelissani ”Kansallinen turvallisuus: vapauden ehto vai rajoitus?” tarkastelin kansallisen turvallisuuden käsitteen asemoitumista yksilön perus- ja ihmisoikeuksilla turvattua vapautta vasten. Pyrkimyksenäni ei ollut muodostaa täydellisen objektiivista määritelmää kansallisen turvallisuuden käsitteelle, vaan selvittää sen ja yksilönvapauden välillä vallitsevaa oikeudellista suhdetta. Pohjimmiltaan tutkimusintressini on kiteytettävissä kirjoituksen otsikossa esitettyyn kysymykseen: onko kansallista turvallisuutta tulkittava vapauden ehtona vai sen rajoituksena?
Tulkintani kansallisesta turvallisuudesta on tämän keskustelun yhteydessä sidottu tiedustelutoimintaan, jota voidaan pitää malliesimerkkinä kansallisen turvallisuuden käsitteen konkretisoitumisesta valtion toiminnaksi. Tiedustelussa on kyse ennaltaehkäisevästä valtion etujen suojaamisesta ja merkittävästä valtion vallan käytöstä suhteessa yksilöön. Se edellyttää laajempia toimivaltuuksia kuin esimerkiksi poliisin salaiset tiedonhankintakeinot, koska tiedustelutoiminnan käynnistämiseen ei vaadita konkreettista rikosperustetta.
Kuten Suomessakin havaittiin tiedustelulainsäädännön valmistelun yhteydessä, perustuslain luottamuksellisen viestin salaisuuden suojaa koskenut säännös ei olisi ollut sopusoinnussa tiedustelun kanssa, jollei siihen olisi lisätty uutta rajoituslauseketta. Tiedustelun tehokkuuden edellytyksenä on sen sijaan demokraattisen ja oikeusvaltiollisen järjestelmän mukautuminen sen vaatimaan toiminnan salaisuuden säilyttämiseen ja siitä seuraavaan läpinäkyvyyden puutteeseen.
Länsimaisissa demokratioissa ydinkysymykseksi onkin muodostunut tasapainon löytäminen oikeusvaltion periaatteiden ja tiedustelun tehokkuuden välillä. Käytännössä tämä on tarkoittanut erilaisia valvontamekanismeja, joiden avulla tiedustelun aiheuttamia rajoituksia vapaudelle on pyritty mukauttamaan demokraattisen järjestelmän ja oikeusvaltion puitteisiin. Vaikka tiedustelun ja oikeusvaltion yhteensovittaminen on haasteellista, niitä ei näyttäisi olevan tarpeen pitää luonnostaan yhteensopimattomina.
Kaikki edellä mainittu kuitenkin perustuu ajatukseen, jossa ymmärrämme kansallisen turvallisuuden nimenomaan vapauden rajoituksena, eli kollektiivisena hyvänä, joka pyrkii tasapainoon yksilönvapauden kanssa. Toisenlainen tulkinta on myös mahdollinen: mikäli ymmärrämme kansallisen turvallisuuden vapauden ehtona sen rajoituksen sijaan, näiden kahden käsitteen oikeudellinen suhde muuttuu merkittävästi ja niiden välinen jännite näyttäisi katoavan.
Kansallista turvallisuutta vapauden ehtona pitävä argumentaatio perustuu tavanomaisesti kahteen premissiin. Niistä ensimmäisen mukaan valtion on kyettävä tehokkaasti torjumaan ulkoisia ja sisäisiä turvallisuusuhkia, sillä muussa tapauksessa valtio ei kykene suojaamaan kansalaistensa vapauksien toteutumista. Toinen premissi tukeutuu vielä selkeämmin samaan perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään, jota kansallista turvallisuutta vahvistavat toimet rajoittavat: sen mukaan perusoikeusjärjestelmä käytännössä velvoittaa valtion suojaamaan kansalaistensa turvallisuutta.
Molemmat premissit johtavat kohti ajatusta turvallisuudesta omana, perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään kuuluvana erillisenä ja autonomisena oikeutenaan. Tällöin se näyttäytyy erotettuna niistä elementeistä, kuten vapaudesta ja koskemattomuudesta, joiden yhteydessä turvallisuus tavanomaisesti esiintyy perus- ja ihmisoikeussääntelyssä.
Jos tähän ajatukseen kuitenkin sovelletaan oikeusteoreettista lähestymistapaa, jossa vapauden tehtävänä on rajoittaa valtion vallankäyttöä ja turvallisuus taas vastavuoroisesti kuuluu tämän vallankäytön piiriin, siitä paljastuu nopeasti vakavia ongelmia. Jos turvallisuutta tulkittaisiin vapauden ehtona, vapaus tosiasiassa menettäisi kykynsä rajoittaa valtaa. Lisäksi ajatukseen autonomisesta ja erillisestä oikeudesta turvallisuuteen sisältyy ongelmallinen käsitteellinen loikka kollektiivisesta turvallisuudesta yksilölliseen turvallisuuteen.
On siis todettava, että lähemmässä tarkastelussa turvallisuus itsenäisenä perusoikeutena osoittautuisi hajottavaksi elementiksi perusoikeusjärjestelmän integriteetin kannalta. Johtopäätöksenä voimme havaita, että vapaus ja turvallisuus ovat eri järjestelmistä peräisin olevia käsitteitä: yksilönvapauden perustana toimivat perus- ja ihmisoikeusdoktriinit, kun taas turvallisuus lukeutuu kollektiivisten hyvien joukkoon.
Nykyaikaisessa demokraattisessa oikeusvaltiossa kollektiivisten hyvien hyväksyttävyys ja tavoiteltavuus määräytyvät sen mukaan, miten ne tukevat ja ylläpitävät kyseistä yhteiskunta- ja valtiojärjestystä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Klass-ratkaisussaan vuonna 1978 esittämä tiedustelua ja kansallista turvallisuutta koskeva huomio kiteyttää asian ytimen: tiedustelu on tarpeellinen työkalu valtiolle omien etujensa ja demokratiansa suojelemisessa, mutta samanaikaisesti sillä on kyky tuhota tämä samainen demokratia, jota sen avulla pyritään turvaamaan. Palaamme tasapainon löytämisen tärkeyteen.
Kansallisen turvallisuuden ymmärtäminen vapauden rajoituksena ei kuitenkaan sellaisenaan riitä takaamaan, että oikea tasapaino niiden välillä onnistutaan löytämään. Raison d’État– eli valtionetu-ajattelun keskeinen idea on valtion oikeus rajoittaa yksilön oikeuksia erityisissä tilanteissa, joissa valtion olemassaololle tai sen edulle keskeinen intressi on vaarantumassa. Jossain muodossa tämän ajatusmallin voidaan katsoa sisältyvän kaikkien valtioiden toimintaan, mutta äärimmilleen vietynä raison d’État -doktriini voi johtaa kansallisen turvallisuuden muodostumiseen kaikki kilpailevat arvot ja hyvät voittavaksi eduksi, koska sen voidaan väittää turvaavan valtion ja kansan olemassaolon.
Tällaisessa tapauksessa päätyisimme jälleen toteamaan kansallisen turvallisuuden olevan ehdoton edellytys muiden hyveiden olemassaololle. Demokratian ja yksilönvapauden arvojen säilyttämisen kannalta lopputulos olisi luonnollisesti myrkyllinen, sillä ne muuttuisivat käsitteellisesti alisteisiksi omalle vastakappaleelleen, valtion tehokkuudelle.
Tiettyjen keskeisten yksilön oikeuksien asettaminen valttikorteiksi on yksi keino pyrkiä suojaamaan niiden ydinsisältö. Ihmisarvon ymmärtäminen tietynlaiseksi perus- ja ihmisoikeuksien keskipisteeksi on keino orientoida näiden järjestelmien eri osien – toisin sanoen eri oikeuksien – asemaa suhteessa erilaisiin kollektiivisiin hyviin ja muihin yhteiskunnallisiin arvoihin ja tavoitteisiin. Toisena merkittävänä tekijänä toimii se, miten määrittelemme vapauden käsitteen perus- ja ihmisoikeusjärjestelmien puitteissa.
Tässä kohdassa on havaittavissa joitain tärkeitä eroavaisuuksia yhdysvaltalaisen ja saksalaisesta oikeusajattelusta vaikutteita saaneen eurooppalaisen vapausajattelun välillä. Yhdysvaltalainen doktriini määrittelee tietyn vapauspiirin, jonka sisälle valtio ei saa tunkeutua, kun taas eurooppalainen punnintaan keskittyvä doktriini pyrkii välttämään edellä mainitun kaltaisten absoluuttisten rajojen luomista. Vaikka eurooppalaiseenkin perus- ja ihmisoikeusajatteluun on kuulunut oikeuksien ydin- ja reuna-alueiden erottelu, kyseinen jaottelu ei toimi käytännössä yhtä jyrkästi erottelevalla tavalla kuin sen amerikkalainen vastine: oikeuden reuna-alueelle sijoittuva osa voi punninnassa voittaa jonkin vapautta rajoittavan toimen, mikäli toimen hyöty-haittasuhde ei anna perustetta oikeuden rajoittamiselle. Amerikkalainen doktriini siis jättää yksilön ehdottoman vapauspiirin ulkopuolelle jäävät oikeudet haavoittuvammiksi kollektiivisiin intressiin vetoaville rajoituksille.
Kansallisen turvallisuuden ja yksilönvapauden välinen tasapainottelu on niin kansallisesti kuin kansainvälisesti merkittävä oikeudellinen ja oikeuspoliittinen kysymys. Jotta vältetään niiden välisen suhteen vääristyminen sekä perus- ja ihmisoikeusjärjestelmän ydinperiaatteiden integriteetin vahingoittuminen, lähtökohdaksi on valittava kansallinen turvallisuus vapautta rajoittavana tavoitteena ja kollektiivisena hyvänä.
Tämä asetelma ei tietenkään tarkoita, etteivätkö jotkin kollektiiviset hyvät voisi oikeuttaa vapauksien rajoittamista, varsinkin tilanteissa, joissa rajoitukset ovat väliaikaisia ja tietenkin lainmukaisia. Lisäksi mitä konkreettisemmin tavoiteltavat kollektiiviset hyvät ovat kytkettävissä esimerkiksi ihmishenkien suojaamiseen, sitä matalampi on kynnys rajoituksien hyväksyttävyydelle. Käsitys kansallisesta turvallisuudesta vapautta rajoittavana kollektiivisena hyvänä ja erillisenä yksilönvapautta turvaavista oikeuksista on kuitenkin keskeinen edellytys sille, että voimme punnita niitä toisiaan vasten oikealla tavalla.