Aina korkeammalle

Arja: Tohtori Itani, luulen! Olet tehnyt väitöskirjan kansainvälisestä kaupasta. Emme kuitenkaan keskustele tällä kertaa tieteellisistä ansioistasi, joita sinulla todellakin on, vaan urheilusta. Toimit Suomen Urheiluliiton (SUL) hallituksen puheenjohtajana.

Urheilumaailma vaikuttaa olevan pahassa murroksessa. Kisoja pidetään maissa, joissa on vakavia ihmisoikeusloukkauksia. Skandaalit, esimerkiksi korruptiosyytteet, koettelevat kansainvälisiä urheilujärjestöjä, puhumattakaan paljastuksista nuorten urheilijoiden epäasiallisesta kohtelusta. Kuitenkin urheiluun liitetään mielikuvana reiluus, rehtiys sekä yhdessä tekeminen myös kilpailtaessa.

Sami: Urheilu ideaalitapauksessa ja kentän tasolla pohjaa edelleen hienoihin hyveisiin ja ihanteisiin. Mutta mitä ylemmäksi organisaatioissa ja hierarkioissa mennään, varsinkin globaalilla tasolla, sitä enemmän poliittiset lieveilmiöt korostuvat.

Arja: Puhutaan aluksi itse urheilusta. Aloitit urheilun harrastamisen nelivuotiaana. Myöhemmin sinusta tuli kilpaurheilija. Mitä urheilu sinulle merkitsi?

Sami: Pienenä muksuna tosiaan aloitin. Olen kiitollinen, että perheeni tuki ja kannusti kaikenlaiseen tekemiseen. En nähnyt urheilua oikeastaan harrastuksena. Se oli enemmän leikkimistä. Kaiken aikaa oltiin pihalla tekemässä eri juttuja. Urheilu oli enemmän elämäntapa ja kaveriporukka.

Arja: Takana on koronavuosi. Nyt ei ole jäänyt lapsilta ja nuorilta vain joitakin treenejä väliin, vaan myös kilpailuja ja tavoitteita. Oletko tästä huolissasi?

Sami: Kilpailullisuus on osalle lapsista tärkeää, valitettavasti useammin heidän vanhemmilleen. En näe suurena ongelmana sitä, että on tullut taukoa. Eri lajit ovat olleet toki eriarvoisessa asemassa. Yleisurheilussa korona rauhoittui kesäksi ja rauhoittunee nytkin, joten kilpailuja voidaan järjestää. Tietenkin silläkin on merkitystä, onko kyse ulko- tai sisälajeista.

Totta kai huolettaa, että lapset ja nuoret, jotka eivät ole äärimmäisen motivoituneita ja tavoitteellisia, saattavat jättää urheilemisen, eivätkä enää palaa. Mutta he, jotka ovat tavoitteellisia tai joilla on suuri sisäinen motivaatio, taatusti palaavat.

Iso joukko lapsia on mukana huvin vuoksi. Olympiakomitea arvioi, että isoissa lajeissa kymmeniä tuhansia lapsia ja nuoria on pudonnut toiminnasta pois. Toivoisin heidän löytävän takaisin ja pysyvän mukana. Sen ei tarvitse olla välttämättä urheilua. Se voi olla myös muuta yhteisöllistä toimintaa. En pidä tätä kuitenkaan itsestään selvänä.

Arja: Lapsille ja nuorille on tärkeää löytää oma juttu. Intohimoisessa tekemisessä kokee pettymyksiä, epäonnistumisia mutta myös onnistumisen tunteita. Miten mielestäsi seurat ja valmentajat ovat onnistuneet tukemaan nuoria erilaisten tunteiden käsittelyssä?

Sami: Varmasti on isoja eroja niin urheilijoiden kuin lajien välillä. Joukkueurheilussa dynamiikka on hieman erilainen. Mutta yksilölajitkin ovat tavallaan joukkuelajeja. Vaikka itse urheilusuoritus tehdään yksin, taustatyö tehdään aina yhdessä eri toimijoiden kanssa.

Koen valtavan isoksi arvoksi sen, että olen jo aivan pienestä pitäen oppinut käsittelemään isoja pettymyksiä ja toki myös isoja onnistumisia. Urheilussa sitoutuu vahvasti emotionaaliseen, tavoitteelliseen ja henkilökohtaiseen projektiin. Tunnespektri, jota pääsee käsittelemään, on todella laaja. Monet, joilla ei kokemusta tällaisesta sitoutumista, eivät ymmärrä tätä ollenkaan.

Myöhemmin työelämässä tunteita joutuu kuitenkin aika paljon säätämään. Työelämän väistämättömät pettymykset ja onnistumiset voi käsitellä paremmin urheilussa opituilla taidoilla kuin ilman niitä. Yhteiskunnallisesti ei ole hyvä asia, että tunteet on riisuttu pois niin tehokkaasti työelämästä kuin tänä päivänä on tehty.

Valmentajilla on suuri rooli siinä, että nuori urheilija oppii käsittelemään ennen muuta negatiivisia tunnetiloja. Olennaista on, että valmentaja näkee urheilijan ihmisenä, ei tuloksentekokoneena. Pitää valmentaa Sami Itania ihmisenä. Koen olevani onnekas, että minulle on sattunut juuri tällaisia valmentajia.

Arja: Sanoit, ettet pidä tunteiden putsaamisesta pois työelämästä. Tämähän on omaa aluettasi. Olet kirjoittanut kirjan henkilöstöjohtamisesta ja varmasti siinä hyödyntänyt kokemuksiasi urheilijana.

Sami: Kyllä vaan. Olen hyvin kriittinen nykytyöelämää kohtaan. Viimeiset vuodet pörssifirmassa ja sen johtoryhmätyöskentelyssä on mahdollistanut tutustumiseni yhteen palaseen työelämässä. On paljon hyvää, mutta myös paljon itsensätoteuttamishypeä. Se on enemmän ahdistavaa kuin vapauttavaa tai emansipoivaa.

Väitöskirjassani, ja myöhemmin sen kaupallisessa versiossa, käsittelin kriittisesti työelämää. Erityisesti sitä, kuinka 1990-luvulta retoriikka on muuttunut vahvasti henkilöstöjohtamisessa mutta myös yritysten omistajien ja johtajien puheissa: työntekijä toteuttaa itseään parhaiten palvellessaan organisaatiota mahdollisimman tuloksellisesti. Voihan se näinkin olla, mutta yhtä lailla väitteen voi myös kyseenalaistaa.

Arja: Nyt on pakko kysyä silpputyömarkkinoista, aina tavoitettavissa olemisen vaatimuksesta ja koko ajan positiivisena olemisesta. Kuka tätä jaksaa?

Sami: Ei jaksakaan. Tietotyössä tämä on korostunut. Pitää olla ainakin henkisesti koko ajan tavoitettavissa. Tulee vastuita, joita ei pitänyt olla. Monet yritykset kaappaavat työntekijän subjektina kokonaan.

Jonkin verran saatoin seurata Piilaakson menoa. Siellä kyllä tienaa hyvin, mutta työntekijöiden sosiaalinen viitekehys, ajankäyttö ja identiteetti pyörii vain työn ympärillä. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia? Siis se, ettei työn asemaa kyseenalaista omassa arjessa? Tietenkin on monenlaisia todellisuuksia ja monenlaisia organisaatioita. Suomessa tilanne ei ehkä ole yhtä kärjistynyt.

Olen kahden lapsen isä. Mietin, mihin työelämä menee nuorten kannalta? Nuorisobarometri, joka keskittyi työhön ja työelämään, oli järkyttävää luettavaa. Nuorten ehdoton enemmistö pelkää palavansa ennenaikaisesti loppuun, koska työn vaatimukset ovat niin suuria. Maailma, johon he astuvat, on todella raju.

Arja: Miten voit urheilujohtajana vaikuttaa urheilun eettisyyteen?

Sami: Viime syksynä Suomen urheilun eettinen keskus (SUEK) teki kyselyn. Tulokset olivat yllättäviä – ja negatiivisia. Suuri osa urheilijoista, erityisesti naiset ja vähemmistöihin kuuluvat, oli kokenut syrjintää, usein toisten urheilijoiden taholta. Toki myös valmentajilla on asiassa valta-asemansa vuoksi vastuunsa. Tarvitaan toiminnallisia muutoksia, koulutusta, mutta ne eivät pelkästään riitä. Tarvitaan ehdottomasti kulttuurista muutosta kaikilla tasoilla. Jokainen tapaus, joka tulee tietoomme, on käsiteltävä.

Omasta puolestani haluan lähestyä vähemmistöjä ja edistää yhdenvertaisuutta. SUL on lähtenyt mukaan Prideen. Haluan kulttuuria, jossa kaikki ovat tervetulleita ja valmiita kohtaamaan toisensa ihmisinä. Kaikilla meillä on pitkä matka siihen, että syrjinnän kokemukset olisivat tulevaisuudessa äärimmäisen poikkeuksellisia kokemuksia. Näin siitäkin huolimatta, että urheilussa koetaan vähemmän epäasiallista kohtelua kuin esimerkiksi koulussa.

Arja: Perehdyin jonkin verran eräisiin tutkimuksiin. Nuoret urheilijat haluaisivat enemmän puhuttavan eettisistä ja moraalisista kysymyksistä. Dopingissakin, jota he eivät hyväksyneet, he halusivat enemmän tukea urheilijalle kuin hylkiöksi sysäämistä.

Sami: Jokainen meistä on oman aikakautensa ja ympäristönsä tuote. Retrospektiivinen sosiaalinen ristiinnaulitseminen on aika hyödytöntä. Jälkikäteen on vaikea arvioida erilaisia käytäntöjä, kulttuurisia olosuhteita ja paineita, saati tehdä tiukkoja yleistyksiä. Meillä ollaan naapurimaita enemmän armottomia julkisessa keskustelussa. Urheilija jää yksin sen sijaan, että arvioitaisiin systeemiä ja sen aiheuttamia paineita rikkoa pelisääntöjä. Urheilu kohtaa kovia hyveellisyyspaineita.

Eettiset kysymykset ovat tulleet entistä tärkeämmiksi. Tulevassa olympiajoukkueessa on esimerkiksi yhteiskunnallisesti hyvin valveutuneita urheilijoita, joilla on sanottavaa niin moraalisista kuin eettisistäkin kysymyksistä paljon ja halua tuoda arvokysymyksiä esille. Urheilun pitkä traditio kuitenkin on, ettei urheilijoiden pidä puuttua poliittisiin kysymyksiin. Tämä traditio alkaa onneksi murtua.

Arja: Tämä on mielenkiintoista. Poliitikoilla on kuitenkin suuri halu toimia urheilujärjestöissä, joissa urheilijoiden ei kuitenkaan katsota voivan ottaa kantaa poliittisesti. Missä vaiheessa sinä urheilujohtajana voit nostaa käden ylös sen suhteen, ettei kisoja järjestetä maissa, missä ihmisoikeusloukkaukset ovat räikeitä, tai että kaupallisuus paisuttaa kisat megalomaanisiksi tai että muihin lieveilmiöihin pitää puuttua?

Sami: Nostan käden ylös varsin herkästi. Kansainvälisellä tasolla vahvat kaupalliset intressit ovat jopa groteskeja. Mehän olemme urheilujärjestöinä kansalaisjärjestöjä! Jos urheilu on konteksti, siellä pitää tehdä samaa kuin diplomatiassa tai muussa kansainvälisen yhteisön toiminnassa.

Kansainvälinen yleisurheiluliitto otti ensimmäisenä isona lajiliittona kantaa sen puolesta, että kisoja järjestävän maan ihmisoikeustilanne pitää ottaa huomioon päätöksenteossa. Mutta käytännön teot ovat jääneet vähäisiksi.

Pohjoismaisessa lajikokouksessa tein ehdotuksen, että ihmisoikeustilannetta arvioi hakijamaan ja liiton keskinäisen keskustelun sijaan riippumaton kansainvälinen ihmisoikeustoimija. Ehdotus ei vielä mennyt läpi. Tarvitaan myös kansalaisten ja yhteistyökumppaneiden tukea. Kun Valko-Venäjä menetti MM-jääkiekkokisat 2021, merkitystä oli pääsponsorin vetäytymisellä, jota kuluttavan yleisön paine vauhditti. Urheiluyhteisön piti taipua.

Uskon, että urheilutahot, jotka eivät ota poliittisesti kantaa, menettävät uskottavuuttaan ja legitimiteettiään yleisön silmissä.

Haluan palata vielä urheilun poliittisuuden teemaan. Olemme aika passiivisia sen pohtimisen suhteen, mitä on menestys. Urheilujärjestöjen strategioissa ei ole otettu huomioon, että tämän päivän muksuille voi olla tulevaisuudessa tärkeämpää vaikuttaa yhteiskuntaan, herättää tunteita ja välittää niitä. Neljäs sektori, kansalaisaktivismi, vahvistuu ilman muodollisia rakenteita. Voi olla, että myös urheilujärjestöissä isokin murros on edessä.

Arja: Olet tehnyt työtä urheilun hierarkkisten rakenteiden madaltamiseksi. Ehkä sekin onnistuu. Onhan se ollut myös hienoa nähdä vihdoin urheiluyhteisöjen omaksuvan nollatoleranssin rasistisiin tekoihin.

Sami: Viime vuosi oli hyvin merkittävä. Oli yksittäisiä seuroja tai urheilijoita, jotka ottivat riskin ja tuomitsivat rasismin ja olivat aatteellisia urheilun ulkopuolella. Samoin nähtiin niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ammattiliigoja, joiden kannanotot olivat avoimen poliittisia.

On liian vähän keskusteltu USA:n presidentinvaalien vaa’ankieliosavaltioiden isojen ammattilaisjoukkueiden merkityksestä, jotka avoimesti tukivat demokraatteja. Uskon, että urheilutahot, jotka eivät ota poliittisesti kantaa, menettävät uskottavuuttaan ja legitimiteettiään yleisön silmissä. Ne ovat mennyttä maailmaa.

Arja: Poliittisuus on arvoista lähtevää. Tämä on osa sukupolven vaihtumista. Tapahtuuko se riittävän nopeasti?

Sami: Ei vielä. Myös nuorten on katsottava peiliin. Kun järjestöt näyttäytyvät itseriittoisina ja tunkkaisina, pitää myös haluta muuttaa niitä. Eihän minuakaan oikeasti haluttu valita SUL:n hallituksen puheenjohtajaksi, olin enemmän koriste järjestödemokratiassa, mutta kuinkas sitten kävikään. On paljon rakenteellisia haasteita säännöistä alkaen nuorten mukaan saamisessa.

On esimerkiksi ehdollepanotoimikunta, joka määrittää itse, millaisia ominaisuuksia valittavilla pitää olla ja ketä tehtäviin kysytään. On selvää, ettei boxin ulkopuolisia edes ajatella. Itse olen tullut onnenkin kautta erilaista polkua. Arvostan toki pitkää järjestötyön polkua, mutta liika homogeenisuus polun suhteen on huono asia. Uusissa kasvoissa nähdään liikaa riskejä, vaikka ei olla edes tutustuttu ajatuksiin. Tarvitaan erilaisuutta.

Kuva: Pekka Elomaa

Arja: Nyt kuvasit Sami myös perinteistä puoluekentän toimintaa! Eihän se ihme ole, sillä suomalainen järjestökenttä urheilujärjestöjä myöden on syntynyt pääosin viime vuosisadan alussa, siihen aikaan sopivana.

YK on julistanut huhtikuun 6. päivän kansainvälisen urheilun, kehityksen ja rauhan päiväksi. Mitä mielestäsi urheiluväki voi tehdä rauhan ja kehityksen hyväksi?

Sami: Urheilijat ovat keskenään solidaarisia toisiansa kohtaan. Jos kohtaa painimolskilla tai urheilukentällä toisen urheilijan, on enemmän yhteistä kuin vaikkapa oman maan kansalaisiin.

Urheilun retoriikassa on kuitenkin paljon sodankäynnin retoriikkaa. Mutta ellei urheilua olisi, voisi löytyä huonompiakin tapoja vertailla toistensa paremmuutta. Kun nationalismi nostaa kovasti päätään eri puolilla maailmaa, näen urheilun itseisarvollisen merkityksen siinäkin, että se kanavoi nationalismia turvallisesti ja leikkisästi.

Nationalismi on muuten historiallisesti aika nuori aate. Uskon, että nationalismi itse asiassa kutistuu ja tilalle nousee paikallinen. Paikalliset joukkueet voivat olla pian tärkeämpiä kuin kansalliset. Monet muutkin ajan ilmiöt vahvistavat paikallisuutta ja globaalia kansallisen sijaan.

Konfliktinratkaisuissa urheilua voidaan käyttää hyvänä työkaluna. Siksi urheilun ei pidä segregoitua, sen pitää olla kuin turvallisen mahdollisuuden tarjoava sulatusuuni.

Arja: 10-ottelijan kehoa ja sen suorituskykyä pitää kehittää monipuolisesti, mikä on tosi ihailtavaa. Mitkä olivat lempilajejasi?

Sami: Olin paras korkeushypyssä ja kiekonheitossa. Kuulantyöntö oli fyysisesti leppoista, kun ei tarvinnut maitohapottaa. 1500 metriä palkitseva, kun pääsi maaliin ja kilpailu päättyi. Seiväshyppy oli vaikein lempijuttu, koska olin huono teknisesti, fyysisesti ja psyykkisesti. Kun suoritus sitten onnistui, sain siitä eniten tyydytystä, vaikka hävisin kaikille muille.

Arja: Citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin!

Sami Itani (s. 1987)

– moniottelija, jolla mm. nuorten Pohjoismaisia mestaruuksia

– Kalevan kisoissa mestaruus 2011 ja 2012 sekä ennätyspisteet 7710 Eurooppa Cupista 2011

– lopetti uransa 2015 loukkaantumisiin

– kauppatieteiden maisteri Jyväskylästä, opiskellut Stanfordin yliopistossa ja väitellyt tohtoriksi 2016

– Suomen Urheiluliitossa 2018 alkaen