Lontoon valssi ja Bob Dylan

Bob Dylan oli kotimaassaan New Yorkin kansanmusiikkipiirejä lukuun ottamatta vielä tuntematon suuruus. Tasan 60 vuotta sitten, syyskuussa 1961, New York Timesin musiikkiarvostelija Robert Shelton oli ennustanut tälle Manhattanin kabareissa kuulemalleen, kuoropojan ja beatnikin ristisiitokselta näyttävälle, kitaransa kanssa murahdellen ja karhealla äänellä esiintyvälle muusikolle loistavaa uraa.  

Omasta elämästään tämä Minnesotasta New Yorkiin tullut arvoituksellinen hahmo ei juuri kertoillut. Arvostelu taskussaan Dylan oli onnistunut yllättämään paikalliset muusikot hankkimalla Columbia-yhtiöltä peräti viiden vuoden levytyssopimuksen. Ensimmäinen nimikko-lp Bob Dylan oli myynyt huonosti. Syksyllä 1962 mies oli äänittämässä toista albumiaan hitaasti ja kangerrellen.  

Ohjaaja Philip Saville oli nähnyt Dylanin esiintyvän Greenwich Villagessa ja vakuuttui. Dylanin tuore manageri Albert Grossman neuvotteli suojatilleen sopimuksen Savillen kanssa, vaikkei tämä tiennyt, olivatko manageri tai Dylan edes lukeneet käsikirjoitusta. Joka tapauksessa BBC maksaisi kulut: matkat, majoituksen ja palkkion roolista, yhteensä 2000 dollaria. 

Grossman oli kovaotteinen ja karkea liikemies, jolla oli kokemusta folk clubin hoitamisesta Chicagossa. Hän uskoi matkan laajentavan nuoren suojattinsa näköaloja ja ohjelmistoa. Ja oikeassa oli…Dylan saisi myös ensi käden kosketuksen saarivaltion kansanmusiikkiin ja sen esittäjiin.  

Grossmanilla oli tuolloin muutakin asiaa kaupunkiin. Dylanin vierailu osuisi sattuvasti ajankohtaan, jolloin Grossmanin toisella, tuolloin paljon tunnetummalla asiakkaalla Odettalla oli konsertti- ja tv-esiintymisiä Lontoossa ja Roomassa. Saville jätti toiveikkaana näytelmän käsikirjoituksen Dylanille. 

Bob Dylan lensi New Yorkista Lontooseen 15. joulukuuta. Heti joulukuun 18. päivänä BBC lähetti alkuillasta taksin noutamaan Dylanin näytelmän koeluentaan. Koko Madhouse on Castle Streetin tuotantoväki lavastajineen, puvustajineen ja maskeeraajineen olivat ohjaajan ja käsikirjoittajan lisäksi paikalla ja näyttelijät ryhmittyneinä pitkän pöydän ääreen lukemaan vuorosanojaan. Jamaikalaisen Evan Jonesin kirjoittaman, täysihoitolaan sijoittuvan draaman oli tarkoitus heijastella sodanjälkeistä suljettua ilmapiiriä. Dylanin Lenny-nimisen roolinhahmon oli määrä esittää yhtä hoitolan asukkia.  

Kun luennassa päästiin Lennyn ensimmäiseen repliikkiin, ohjaaja nyökkäsi Dylanille, joka tuolloin kuitenkin totesi: ”En tiedä, mitä minun pitäisi täällä tehdä. Nuo muut ovat näyttelijöitä. En minä osaa näytellä. Enkö voisi vain soittaa ja laulaa?” 

Kompromissiratkaisuna ohjaaja ja käsikirjoittaja päättivät jakaa Dylanille alun perin kaavaillun anarkistisen nuoren runoilijan roolin kahdelle henkilölle, joilla olisi täysihoitolassa yhteinen huone. Ammattinäyttelijä lausuisi runoilija Lennyn vuorosanat. Dylan puolestaan olisikin kitaraa soittava ja laulava kulkuri Bobby, joka esittäisi neljän laulun lisäksi vain yhden puherepliikin: ”I don’t know I’ll have to go home and think about it.” 

Dylanin uusi rooli näytelmässä oli hahmottunut Savillelle jo ensimmäisenä aamuna tämän majoituttua väliaikaisesti hänen kotiinsa, kun Saville kuuli asuntonsa portaikossa uuden asukkinsa esittävän espanjalaisille kotiapulaisilleen laulua Blowin’ in the Wind.  

Siitä tehtiin näytelmän tunnussävelmä, joka kuultaisiin alussa ja lopussa sekä katkelmina koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Sen lisäksi Dylan soittaisi ja laulaisi kolme amerikkalaista kansansävelmää. Kun muutkin kuulivat Dylanin esittämän Blowin’ in the Windin, olivat kaikki yksimielisiä: Savillen ratkaisu oli oikea. Näytelmäharjoitukset pääsivät jatkumaan studioilla 20. joulukuuta. 

Englantiin tultuaan Dylan alkoi saman tien tutustumaan pääkaupungin kansanmusiikkitarjontaan. Hän tekisi samaa, mitä oli tehnyt New Yorkissa tultuaan sinne ensi kerran Minnesotasta tammikuussa 1961: hioisi kykyjään laulajana, lauluntekijänä, muusikkona ja esiintyjänä, kehittäen siinä ohella ystävien, neuvonantajien ja kannattajien verkoston. Hän rakentaisi sikäläiseen kansanperinteeseen pohjautuvan ohjelmiston, jota hän lopulta esittäisi omana ainutkertaisena luomuksenaan. 

Hänen folkvierailunsa tapahtuivat Madhouse-näytelmän harjoitusten välillä ja viikonloppuisin. 

Sodanjälkeisessä Englannissa oli alkanut kansanmusiikkiharrastuksen uusi suosio. Musiikkikahviloita ja -pubeja, joissa sitä esitettiin, perustettiin ympäri maata. Niiden omistajat olivat useimmiten työväenpuolue Labourin tiukkoja kannattajia.  

1960-luvun alussa koko maassa oli kolmisen sataa kansanmusiikkipaikkaa, jotka toimivat aatteelliselta harrastelijapohjalta pubien ja kahviloiden, coffee housien, kellareissa ja kerhohuoneistoissa. Paikkoja pyörittivät kansanmusiikin ystävät ja soittajat useimmiten ilman välikäsiä tai managereja. Ovella perittiin muodollinen sisäänpääsymaksu. 

Dylan esiintyi neljän viikon Lontoon-vierailunsa aikana noin kymmenessä eri paikassa, joissa esitettiin elävää folkmusiikkia, mm. jazz- ja komediaklubi Establishmentissa, Roundhouse Pubissa, Peanuts Folk Clubissa, Black Horsessa ja Blue Angel -yökerhossa. Kaikkialla hän kuunteli muiden esityksiä tarkasti ja esitti pyydettäessä itsekin muutaman laulun. Lontoon West Endin kansanmusiikkiympäristö oli yhteisöllisempi kuin New Yorkin Greenwich Villagessa, mutta samalla myös pirstoutuneempi. Se oli jakaantunut erilaisiin kuppikuntiin, jotka suojelivat omaa musiikillista linjaansa ja suhtautuivat lievän epäluuloisesti ulkopuolisiin. 

Kellari- ja kerhohuoneissa vieraileville muusikoille oli varattu vain kapea ja vaatimaton korokkeella eristetty esiintymistila ja jakkara. Yhteislaulu lattialla seisovan yleisön kanssa oli kovin suosittua: koko yleisöhän toki tunsi Wild Mountain Thymen, Whiskey in the Jarin ja Last Thing on My Mindin. Greenwich Villagen musiikkikellarien yökerhomainen ilmapiiri puuttui tyystin: valoja, lavasteita ja mikrofoneja – äänentoistojärjestelmistä puhumattakaan – ei käytetty. 

Joka klubilla oli omat vakiosoittajansa ja -laulajansa, jotka viikoittain kiersivät kantapaikoissaan eri puolilla Lontoota ja parhaimmat jopa ympäri maata ansaiten elantonsa esiintymällä pienille, alle sadan hengen kuulijajoukoille. Yksi heistä oli 21-vuotias kitaristi Martin Carthy, josta tulikin Dylanin merkittävin opastaja Brittein saarten musiikkiperinteisiin.  

Dylan esiintyi ensimmäisen kerran Lontoossa – ja kotimaansa Yhdysvaltojen ulkopuolella – juuri Carthyn pyynnöstä. Carthy oli vakiokeikallaan Thameside Four -yhtyeensä kanssa King and Queen -pubissa ja tunnisti juuri sisään astuneen tulokkaan, jonka kasvot olivat komistaneet hänen jazziin ja folkiin erikoistuneessa Collet’s -nimisessä kirjakaupassaan äskettäin lukemansa yhdysvaltalaisen Sing Out! -lehden kantta. Artikkelissa Dylan esiteltiin Woody Guthrien manttelinperijänä ja lukijoille tarjottiin painettuina myös Blowin’ in the Windin sekä sanat että sävel. 

Seuraavien kolmen viikon aikana Carthy vei Dylanin usein kotiinsa, kierteli tämän kanssa jatkuvasti eri folk clubeissa ja opetti tälle kitaristi Bob Davenportin kanssa kädestä pitäen irlantilaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia lauluja. Niiden sävelmiin Dylan muokkasi uudet tekstit ja soinnut kääntäen usein niiden merkityksen ja tunnelman joksikin aivan muuksi ja otti lopputuloksen omiin nimiinsä. Carthylta opitut kaksi sävelmää Scarborough Fair ja Lady Franklin’s Lament ilmestyivät keväällä 1963 Dylanin läpimurtolevyllä The Freewheelin’, mutta nyt nimillä Girl From the North Country ja Bob Dylan’s Dream. 

Bob Davenportilta hän oppi laulut Nottamun Town ja Poor Miner’s Lament, jotka hän muokkasi omikseen nimillä Masters of War ja Only a Hobo. Dylan jakoi kyllä kiitosta Carthylle ja Davenportille vielä vuosikymmeniä myöhemmin. ”Dylan imi vaikutteita joka hetki kuin sieni ja teki jatkuvasti muistiinpanoja”, sanoo Carthy. ”Jo ensimmäisellä Lontoon-vierailulla Dylanista kasvoi angloamerikkalaisen kansanmusiikin elävä sanakirja.” 

Kaikki Lontoon trubaduurit eivät kuitenkaan pitäneet tavasta, jolla Dylan hyödynsi heidän ohjelmistoaan. Dylanin tullessa pari vuotta myöhemmin näillä sävelmillä kansainvälisesti tunnetuksi monet hänen Lontoon-matkallaan tapaamistaan laulajista ilmoittautuivat ”varastelevan harakan” uhreiksi.   

The Troubadour on Lontoon vanhin edelleen toimiva folk club, joka avattiin Earls Courtisssa vuonna 1954. Se oli 1960- ja 1970-luvuilla yksi Lontoon merkittävimmistä musiikillisista ja kirjallisista keskuksista.   

Troubadourista tuli Dylanin Lontoon-päämaja. Sisäänpääsymaksuista vastaava pitkänhuiskea nuori nainen Anthea Joseph oli toiminut Yhdysvalloista tulleiden folkmuusikkojen keikkajärjestäjänä ja osasi suhtautua heidän kummalliseen käyttäytymiseensä. Antheasta tuli myös Dylanin tärkein kontakti Troubadourissa, uskottu viestien välittäjä ja salaisuuksien säilyttäjä. 

Dylan ja hänen managerinsa Albert Grossman maksoivat Anthea Josephille siitä, että tämä antoi heidän nauhoittaa kaikki Troubadourissa kuullut esitykset. Anthea sijoitti nauhurin nurkkaan lähelle esiintymislavaa. Esitysten jälkeen Grossman ja Dylan veivät nauhurinsa takaisin Cumberland-hotelliin kuunnellakseen esityksiä uudelleen. Dylan ei ollut kiinnostunut esiintymään itse, vaan työsti nauhoitusten pohjalta uutta ohjelmistoa itselleen. 

Anthea kommentoi järjestelyä: ”Tunsin itseni alkuasukkaaksi antropologin seurassa.” Dylan ja Grossman eivät olleet Troubadourin henkilökunnan keskuudessa kovinkaan suosittuja kävijöitä. Niinä iltoina, kun Anthea ei ollut ovella keräämässä pääsymaksuja, sattui usein ikäviä kohtauksia.  

Troubadourin ohjelmistosta vuosina 1958-1964 vastannut Jennie Barton muistelee, ettei Dylan ollut lainkaan hänen lempivierailijoitaan, koska tämä lukkiutui yleensä klubin käymälään polttamaan marihuanaa, puhui jatkuvasti ja hyvin äänekkäästi toisten esiintyessä, mutta ei omien esitystensä aikana sallinut lainkaan muiden puhetta.  

Barton oli sopinut yleisön joukossa istuvien poliisien kanssa, että huumeet pidettäisiin klubista kaukana, jottei paikkaan tehtäisi ratsioita kuten yleensä oli tapana. Jos työntekijät eivät tunteneet manageri Grossmania, tämä töni ovella päivystäneet naiset sivuun ja tunki sisään väkisin. Joulukuun lopussa Dylan ja Grossman heitettiin ajoittain paikasta ulos.  

Joulukuun 30. päivä 1962 Dylan antoi hienon esityksen Singers Clubilla esittämällä nyt uudelleen muokkaamansa kappaleet The Ballad of Hollis Brown ja Masters of War. Uudenvuodenaattona Dylanin ja Martin Carthyn laulaessa King and Queen -pubissa skotlantilaista kansanlaulua Auld Lang Syne, Tää ystävyys ei raukene, lensi samaan aikaan kaksi amerikkalaista muusikkoa kohti Lontoota. He olivat Dylanin muusikkoystäviä Greenwich Villagesta, Richard Farina ja Erich von Schmidt.  

Kaksikko suuntasi Troubadouriin, jossa Anthea Joseph kertoi, että Bob Dylan on kaupungissa. He jättivät Dylanille viestin, että olivat tulleet Lontooseen tekemään levyä. Pian Dylan ilmaantui paikalle ja ilmoitti halunsa soittaa levyllä mukana. Jälleennäkemistä juhlittiin rankasti kolme päivää.  

Neljäs tammikuuta 1963 valmistuivat BBC:n näytelmän viimeiset kuvaukset. Niinpä Dylan lensi seuraavana päivänä managerinsa kanssa Roomaan ja palasi Lontooseen 10. tammikuuta katsomaan Odettan konserttia Prince of Wales -teatterissa. 

Tammikuun 12. päivä 1963 Martin Carthy esiintyi taas Troubadourissa. Dylan halusi esittää juuri Roomassa viimeistelemänsä laulun Girl from the North Country ja huusi Carthylle: ”Hei, tässä on Scarborough Fair!” Laulun jälkeen lavalle astuivat Dylanin ja Carthyn seuraksi Richard Farina, Erick Von Schmidt ja lisävahvistuksena neljäs amerikkalainen folkmuusikko Ethan Singer, joka soitti mandoliinia, viulua ja kitaraa. Uudenvuoden humussa ja sumussa amerikkalaiset olivat yhteistuumin kehitelleet pilkkalaulua Lontoosta, 3/4 tahtilajissa kulkevaa bluesia London Waltz. Laulu sai nyt kantaesityksensä Troubadourin yleisön edessä. 

Kaksi päivää myöhemmin, 14. tammikuuta, Dylan maanmiehineen levytti sävelmän salanimellä Blind Boy Grunt folkmusiikkiin erikoistuneen levykaupan kellarissa sijaitsevassa studiossa Charing Ross Roadilla. 

Levytys jatkui seuraavana päivänä. Troubadourissa oli tuolloin esiintymisvuorossa israelilainen lastenlauluja esittänyt Judith Silver, kun amerikkalaisjoukko saapui kello 23:n jälkeen suoraan levytystilaisuudesta. Ainoa selväpäinen oli viulisti Ethan Singer.  

Dylanin joukkio valtasi Judithilta esiintymiskorokkeen. Richard Farina lauloi juuri levyttämänsä Cocaine -sävelmän. Bob Dylanin osuutena olivat Blowin’ in the Wind ja Don’t Think Twice It’s Allright. Anthea Joseph ojensi humalaiselle Dylanille jakkaran, koska pelkäsi tämän putoavan esiintymiskorokkeelta ja loukkaavan itsensä. Kesken amerikkalaisten kaoottista esitystä skottilainen laulaja Nigel Denver ilmestyi klubiin aikomuksenaan esiintyä Judith Silverin kanssa, mutta Dylan esti myös Denverin yritykset nousta lavakorokkeelle. Seuraavana päivänä, 16. tammikuuta, Bob Dylan lensi managerinsa ja muusikkotoverinsa Eric Von Schmidtin kanssa takaisin New Yorkiin. 

Dylanin ensimmäinen Lontoon-vierailu oli hänen uransa kannalta ratkaiseva ja Martin Carthy hänen tärkein musiikillinen kontaktinsa. King and Queen -pubissa tapahtuneen Dylanin ensiesiintymisen jälkeen Carthy oli opettanut hänelle valtavan paljon – neuvonut kaikki lähistöllä olevat paikat, joissa saattoi kuunnella elävää kansanmusiikkia ja opettanut hänelle kädestä pitäen monen monia uusia lauluja. ”Ensimmäisen Englannin-vierailun musiikilliset vaikutteet kuuluivat hänen levyillään vielä vuosien kuluttua”, sanookin Carthy. 

Dylan kuuli ja nauhoitti Lontoossa kymmeniä esiintyjiä ja satoja lauluja. Niistä päätyi muunneltuina hänen seuraavalle kolmelle levylleen useita alun perin englantilaisia, skotlantilaisia ja irlantilaisia kansansävelmiä.  

Toukokuussa 1964 Dylan piti Lontoon Royal Festival Hallissa ensimmäisen julkisen konserttinsa Englannissa. Vuoden 1965 toukokuussa hän teki Englannissa loppuunmyydyn konserttikiertueen ja Iso-Britannian kautta läpimurron kansainvälisenä poptähtenä. Saarivaltakunnassa Dylanista tehtiin lehdistön ja ihailijoiden palvoma uusi popmessias, jonka vanhempi tuotantokin myi yhtäkkiä enemmän kuin kenenkään muun The Beatlesia lukuun ottamatta. 

Dylanilla oli keväällä Englannin myyntilistoilla yhtä aikaa neljä singleä ja kolme lp:tä. Top 10:n ykkössijalla komeili Bringing it All Back Home ja kolmanneksi myydyimpänä The Freewheelin’ Bob Dylan, jonka hän oli levyttänyt keväällä 1963 palattuaan neitsytmatkaltaan Englannista.