Tukena taustalla

Helmikuussa 2017 kävelin Rautatientorille Right to Live -mielenosoituksen aikaan. Oivallus tuli siinä hetkessä: ”näitä ihmisiä minun tulee auttaa”. Siitä asti olen tehnyt ihmisoikeustyötä yhtäjaksoisesti. Kyllähän oma ura jäi siinä hyllylle, mutta en harmittele sitä. 

Tuo mielenosoitus toi mukanaan tarpeellisen muutoksen keskusteluilmapiirissä. Turvapaikanhakijoiden asia nostettiin esille, ja he saivat puhua omasta puolestaan. Tämän suhteen tilanne on parantunut suomalaisessa mediassa. Aiemminkin aihetta oli toki käsitelty, mutta ikään kuin heidän yläpuolellaan. Alkuvuodesta 2020 perustin Refugee Radio -alustan, jonka tarkoituksena on toimia kenttänä matalan kynnyksen kansalaisjournalismille, maahanmuuttajataustaisten ihmisten itsensä tekemänä. Halusin hyödyntää omaa toimittajan osaamistani ja antaa sitä eteenpäin. Työskentelen mieluummin taustajoukoissa, ja lopulta tavoitteena on tehdä itseni tarpeettomaksi – antaa ohjat muille. 

Olen toiminut paljon myös turvapaikanhakijoiden neuvonnassa. Monen hakuprosessi on jumissa, ja meillä on nyt joukko ihmisiä, jotka ovat odottaneet päätöstään jopa vuodesta 2015 saakka. Siksi avasimme Lupa elää -kansalaisaloitteen, joka ratkaisisi kertaluontoisella päätöksellä ennen vuotta 2017 saapuneiden paperittomuuden. Kuulimme, että tällainen päätös olisikin valmisteilla sisäministeriössä: on tärkeä viesti, että jotain on tekeillä ja että yritystä on. Pettymään olemme joutuneet aiemminkin, eikä asian valmistelu ole tae sen toteutumisesta, mutta kyllä tämä pieni valopilkku on. Toivoisin vihdoin aitoja ratkaisuja. 

Maahanmuuttovirasto käyttää suurta valtaa, ja kentällä työskenteleville näyttäytyy, että se on ottanut tehtäväkseen ennen kaikkea maahanmuuton torjumisen. Monet poliitikot ovat sitä mieltä, että tänne tullaan vain elämään sosiaaliturvalla, mutta totuus on, että näille ihmisille ei anneta lupaa työntekoon. Samoin on perheenyhdistämisen kanssa, se on kuulemma tehty liian helpoksi. Todellisuudessa Suomen kriteeristö perheenyhdistämisille on Euroopan tiukimpia ja sellaisen byrokraattisen painajaisen takana, että onnistuneet prosessit ovat aina yksittäistapauksia. Onkin puhuttu viraston sisäisestä asenneongelmasta, etenkin vuoden 2016 paljastusartikkelin valossa. Sen strategia näyttäytyy väsyttämispelinä. 

EU:ssa taas ei ole ollut kanttia tehdä isoja ihmisoikeuslinjauksia, ja niinpä liikumme kriisistä kriisiin. Unionilla on suuria vaikeuksia katsoa peiliin ja tarkastella kriittisesti omaa toimintaansa. Ihmisoikeusnäkökulma on unohtunut, ja podemme suhteellisuudentajun menetystä, jos pari tuhatta ihmistä EU:n rajalla aiheuttaa hätätilan. Tiedämme, ettei pakolaisuus tule loppumaan, varsinkaan kun ilmastopakolaisuuden vaikutukset lähestyvät myös meitä. 

Minua huolestuttaa myös media, joka toisintaa Euroopassa vallitsevaa linnake-ajattelua. Meiltä puuttuu nyt hyvää kriittistä otetta ja analyysiä. Median pitäisi näyttää poliitikoille argumentaation heikot kohdat, jottei luisuttaisi populismiin tai piiloteltaisi EU:n yhteisen, mitäänsanomattoman linjan takana. Aitojen pystyttäminen ei ole ratkaisu, eikä edes Euroopan omien etujen mukaista. Vain pari vuosikymmentä sitten ”länsi” kaatoi Berliinin muurin ja oli sitä mieltä, että Neuvostoliitosta pitäisi päästää ihmisiä lähtemään. On huolestuttavaa, jos unohdamme oman historiamme. 

Vaikka tilanne on mitä on, ei se saa minua masentumaan. Pystymme henkilö henkilöltä auttamaan ihmisiä, neuvonnalla ja vaikutustyöllä, yhdessä. Olisin mielelläni saanut myös tulkkini mukaan kuvaan, sillä näinhän minä työtä teen, ihmisten kanssa. Keskustelun käyminen on aina osa agendaa, joka tasolla.