Canis chernobyliensis eli erään katastrofin anatomia
Ja niin kuin joskus käy: hitaasti synnytettävä taideteos muuttuu ajankohtaisemmaksi kuin mikään.
Sarjakuvantekijä, graafikko ja opettaja Johanna Aulén säikähti viisivuotiaana 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta, mutta salasi asian vanhemmiltaan. Vajaa neljännesvuosisata myöhemmin hän kiinnostui Tšernobylistä niin paljon, että matkusti sinne ja rakastui alueeseen. Tuloksena oli aluksi reportaasi Ylen Kulttuuricocktail-ohjelmalle. Nyt on ilmestynyt sarjakuvakirja Tšernobylin koirat (WSOY).
1990-luvun alussa Tarmo Koivisto halusi tuoda HS Kuukausiliitteen Mämmilä-sarjakuvaan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi somalimaahanmuuttajahahmon. Kuinka ollakaan sinä samana viikonloppuna, kun sarja ilmestyi lehdessä, Suomeen saapuivat ensimmäiset somalipakolaiset.
Tänä keväänä puolestaan venäläiset sotilaat valtasivat Tšernobylin ydinvoimala-alueen ja ottivat sen työntekijät panttivangeiksi nostaen samalla tuon katastrofin koko maailman muistin pinnalle. Se teki myös Aulénin vasta ilmestyneestä kirjasta piinallisen ajankohtaisen.
Tšernobylin koirat -sarjakuvan kansi.
Tšernobylin koirat on oivallinen osoitus fiktion ja eritoten sarjakuvan voimasta tiivistää ja havainnollistaa isoja ja hankalasti yksinomaan sanoin selitettäviä asioita. Alueen satojen kulkukoirien ottaminen kerronnan keskipisteeksi mahdollistaa monipuolisen kerronnan, jonka punaisena lankana on onnettomuusalueella kulkeva turistiryhmä.
Tšernobylin suljettu vyöhyke oli hyvin suosittu turistikohde vielä 2019, jolloin osin HBO:n Chernobyl-minisarjan innostamana siellä kävi yli 120 000 matkailijaa. Koronapandemia ja Venäjän valloitusretki ovat sittemmin tuhonneet tuon bisneksen.
Tšernobylin alueella asuu satoja ihmisiä, siellä käy töissä yli 8000 ihmistä ja siellä vaeltaa satoja kulkukoiria. Koirat ovat sinne hylättyjen lemmikkien jälkeläisiä. Vuosien saatossa niistä on jalostunut canis chernobyliensis (lajin nimi JT) eli koirarotu, jolla on paksu turkki ja valtaisan suuret luppakorvat. Pienet koirat ovat kadonneet ja nyt kannan perustan muodostavat siellä eläneiden saksanpaimenkoirien jälkeläiset. Tšernobylin koirat painavat keskimäärin 30 kiloa ja ne elävät pääosin maan antimilla.
Ihmiset ruokkivat koiria ja pitävät niistä niin hyvää huolta kuin suinkin. Koiria on myös vuosien saatossa adoptoitu eri puolille maailmaa. Koirien elimistön radioaktiivisuus ei ole korkea, niiden turkeissa on säteilevää pölyä. Koiria rokotetaan ja myös steriloidaan, mikä tekee sen, että niiden määrä vähenee koko ajan.
Aulénin kirjassa on erittäin seikkaperäinen lähdeluettelo sivukohtaisine viitteineen ja laaja kirjallisuus- ja verkkolähdeluettelo. Kirjan viileän neutraali ja vilpittömän kiinnostunut ote antaa lukijalle hyvät eväät muodostaa oma kokonaiskuva katastrofista.
Neuvostoviranomaiset vakuuttivat aikoinaan kansalaisille, että vakava ydinonnettomuus voisi tapahtua vain kerran 10 000 vuodessa. Jos se pitää paikkansa, niin maailma saa olla rauhassa vielä kohtalaisen kauan, kun ottaa huomioon vielä Fukushimankin kauheudet. Toisaalta neuvostoviranomaiset vakuuttivat kansalaisilleen kaikkea muutakin – ja Venäjän johto vannoi vielä 2022 helmikuun alussa, että puheet Ukrainaan hyökkäämisestä olivat lännen propagandaa.
Eräs Tšernobylin alueella asuva babushka tiivistää Aulénin kirjassa hyvin tapahtuneen: ”Halusivat liikaa, ja siksi Jumala räjäytti heidän reaktorinsa”.