Musiikin henki
Kahden pandemiavuoden jälkeen paluun tehnyt Flow-festivaali tarjoili sekä hengellisyyttä ja eskapismia sopivassa suhteessa
Urbaanista musiikista ja korkean profiilin kansainvälisistä artisteista tunnettu Flow-festivaali teki kävijäennätyksen. Helsingin Suvilahden teollisuusalueella vuodesta 2007 lähtien järjestetyillä festivaaleilla kävi kolmen päivän aikana arviolta yhteensä 90 000 kävijää. Se on komea paluun kahden koronavuoden jälkeen.
Mutta eivät koronavuodet Helsingissä olleet bileettömiä mitä tulee elektroniseen musiikkiin – päinvastoin. Klubi- ja festarirajoitusten aikana pienet ja toisinaan hieman suuremmatkin piirit järjestivät tanssijuhlia toisilleen kaupungin joutomailla; syrjäisillä rannoilla, metsissä ja siltojen alla. Tekno ja reivikulttuuri palasi pandemian aikana takaisin juurilleen omaehtoisten DIY-bileiden pariin. Villien juhlien kesistä oli vaikea nähdä paluuta takaisin entiseen mutta Flow näytti tuoneen samat sekä runsaasti uusia kävijöitä festivaaleille tänä vuonna.
Ugandalaista rumpuperinnettä ja teknoa yhdistelevä Nihiloxica soittamassa Balloon 360°-lavalla perjantaina.
Elektronisen musiikin historia on toki vanhempi kuin teknokulttuurin. Teknon alkujuuret yleensä paikannetaan Yhdysvaltojen Detroitiin ja Chicagoon 80-luvulla sekä mustien ja queer-piirien yhteisöihin. Marginalisoiduissa ryhmissä syntyi omanlainen koneellisesti tuotettu musiikkigenre, joka puhutteli paikallisen teollisuuden kriisistä sekä luokkaeroista ja rasismista kärsiviä yhteisöjä. Eurooppaan rantautuessa tekno löysi tiensä Britteinsaarilla vastakulttuurina Thatcherismille punk rockin rinnalla ja Saksassa Berliinin muurin murtumista juhlittiin uuden elektronisen musiikin – acid housen ja teknon – tahtiin, jossa genret rinnastuivat vahvasti vapauden ja itseilmaisun arvoihin.
Irakilais-suomalainen Adel Abidin on ehkä kansainvälisesti tunnetuimpia visuaalisia taiteilijoita Suomesta. Abidin identiteettiä käsittelevä installaatio Musical Manifest koostui kuudesta musiikkivideosta. Galleriamainen tila, jossa installaatio oli tarjosivat tervetulleen levähdys ja hiljentymishetken keskellä festivaaleja.
Elektroninen musiikki sai erilaisia muotoja läpi 1990-luvun trancen, junglen, trip-hopin ja muiden eri alagenrejen kautta, pysyen pinnalle 2000-luvun alkuun ja sen läpi. Kuten aiemmin marginaalisesta hip hopista, myös elektronisesta musiikista ja erityisesti klubimusiikista tuli osaltaan valtavirtaa.
Ja täällä sitä nyt oltiin – Flow-festivaaleilla. Flow ei toki ole ainutlaatuinen Suomessa siinä mielessä, että iso osa festivaalien ohjelmistoa on nimenomaisesti DJ-keikkoja, mutta sekä Flowta että sitä Helsingissä edeltänyt Koneisto-festivaali ovat olleet osaltaan Suomessa genren tapahtumien virstanpylväitä ja suunnannäyttäjiä. Flown kiistaton saavutus on ollut irtiotto perinteisten rockfestivaalien konseptista nostaen elektronisen ja klubimusiikin päälavoille.
Poliittisuus sekä yhteiskunnallisuus ovat aina olleet osa musiikkia. Tämän vuoden Flowssa messiaanisin sanoma – tai sanotaan että musiikin henki – löytyi pitkän uran tehneen Nick Caven sunnuntain konsertista. Jo esiintymisen aikana oli keikkaa seuranneille selvää, ettei nyt oltu vain “jollain keikalla” vaan eräänlaisessa sunnuntaimessussa, jossa pestäisiin pois viikonlopun synnit. Cave otti auliisti kontaktia yleisöön ja se toimi.
Flow lunasti jälleen paikkansa Suomen tärkeimpien musiikkifestivaalien joukosta. Nähtäväksi jää millaiseksi tapahtuma muovautuu tulevaisuudessa, kun se joutuu vuoden 2023 jälkeen jättämään Suvilahden alueen ja etsimään itselleen uuden kodin.
Flow paluu pandemian jälkeen oli komea. Festivaali oli joka päivältä loppuunmyyty.
Stuttgartissa kasvanut Danilo Plessow tanssittamassa yleisöä Backyard-lavalla.
Helsingin lokaali DJ Essi Eirene soitti lauantaina Red Tent-lavalla.
Jos näit vain yhden keikan sunnuntaina, niin toivottavasti se Nick Cave & The Bad Seeds, joka esiintyi viimeisenä päälavalla.