Ideologisuudesta eilisestä nykypäivään

Arja: Erityisesti taloudesta puhuttaessa ideologia häivytetään kokonaan hahmottomaksi. Ikään kuin talous olisi vain faktaa ja näin ollen ideologitonta tai että ”pakkoon” tehdä sitä tai tätä ei liittyisi minkäänlaisia arvovalintoja. Ideologiaa häivytetään viekkaan mieluusti kuin Machiavelli ikään. Mitä ideologiat ovat?  

Marianne: Ideologioista on helpompi sanoa, mitä ne eivät ole kuin mitä ovat. Yleensä keskusteluissa ajatellaan, että ideologiat ovat tarkkarajaisia ja selkeitä monoliitteja. Sitä ne eivät ole. Ideologiat ovat aatteiden, arvojen ja asenteiden kokoelmia. Kuin kimppuja, joissa on enemmän ”perheyhtäläisyyttä” kuin selkeää ydintä, jota voisi monistaa erilaisten liikkeiden sisällä tai luonnehtia sopiviksi kaikkiin ihmisiin, jotka identifioituvat kyseiseen ideologiaan. 

Näen ideologiat neutraalissa, en positiivisessa, enkä liioin negatiivisessa (negatiivinen ideologisuus nähdään vääristyneenä tietoisuutena todellisuudesta) mielessä: ne ovat jaettu kokoelma arvoja ja aatteita sekä tietynlaisia psykologisia asenteita. 

Arja: Ideologioista puhuttaessa viitataan Ranskan vallankumoukseen ja sen jälkeiseen aikaan.   

Marianne: Tärkein alku suurille ideologioille on itsestään selvästi Ranskan vallankumous. Toki ideologisia ajatusrakennelmia on ollut sitä ennenkin mutta kunnolla kokonaisvaltaiset poliittiset maailmankatsomukselliset ideologiat syntyivät juuri tuolloin. 

Liberalismia on vaikea määritellä tyhjentävästi. Se on hajonnut vuosisatojen saatossa moniin kilpaileviin tulkintoihin. Kuvailisin liberalismia valistuksen poliittiseksi perinnöksi ja sen inspiroimaksi yhteiskunnalliseksi ajatteluksi ja liikehdinnäksi, joka on erityisesti 1800-luvulta alkaen hajonnut vasemmistolaiseen ja oikeistolaiseen suuntaukseen.  

Konservatismi syntyi vastareaktiona kaikelle mitä Ranskan vallankumous edusti. Toki konservatiivisia näkemyksiä oli ollut ennenkin – puolustettiin muun muassa hierarkkisia yhteisöjä, joissa valta kerääntyy yhteiskunnan huipulle ja muiden on ymmärrettävä pysyä lestissään. Konservatismi muodostui kuitenkin varsinaiseksi intellektuaaliseksi vastaideologiaksi vasta Ranskan vallankumouksen myötä, sillä kyseinen vallankumous oli poliittiselta ja kulttuuriselta vaikutukseltaan niin valtaisa, ettei sitä ollut mahdollista tukahduttaa aseilla tai voimankäytöllä. 

Sosialismi on valistusliberalismin ja vallankumouksen perillinen. Teollisen vallankumouksen myötä tehdastyöläisten määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti, heidän elinolonsa olivat todella heikot ja esimerkiksi Ranskassa työväestö koki tulleensa porvariston pettämäksi. Kun eri yhteiskuntaluokat olivat yhdistäneet vallankumouksessa voimansa aatelistoa, itsevaltaista monarkkia ja papistoa vastaan, porvaristo alkoikin valtaan päästyään saarnata työläisille holhoavaan sävyyn talouden rautaisista laeista: nämä eivät saaneet vaatia parempia palkkoja tai työoloja, saati äänioikeutta.  

Marianne Sandelin. Kuva Pekka Elomaa

Sosiaaliliberaalit korostivat asteittaisia reformeja poliittisen ja taloudellisen muutoksen aikaansaamiseksi, kun taas sosialistit painottivat vallankumouksen tarpeellisuutta todellisen muutoksen saavuttamiseksi. 

Arja: Tosin Adam Smithkin, jonka keskeiseen ajatukseen valtion puuttumattomuudesta talouteen usein viitataan, lähti hierarkioiden ja niiden epäoikeudenmukaisuuksien purkamisesta. Hän vastusti myös orjuutta. 

Marianne: Ei häntä silti voi kumoukselliseksi sanoa. Mutta hän kritisoi taloudellisia valtakeskittymiä, jotka olivat 1700-luvulla suurteollisuuspohattojen käsissä. Nämä pystyivät ohjailemaan valtioiden politiikkaa yksityisiä taloudellisia intressejään hyödyttäväksi. Valtion ei pidä puuttua talouteen -sabluunaa ei voi käyttää sellaisenaan meidän aikanamme, koska Smithin konteksti oli täysin erilainen. 

Arja: Onko mielestäsi järkevää puhua muutaman sadan vuoden takaisista ideologioista ja niiden merkityksestä nykypäivänä? Ovatko ne edelleen relevantteja yhteiskunnallisessa ymmärtämisessä? Kovin tutulta tosin väitteet kuulostavat, vaikkapa meillä eletyn viime lakkokevään ajalta. Ei voida sopia, on hyväksyttävä sanelu, ei ole varaa tähän mutta onkin tuohon, ei ole vaihtoehtoja ja siksi tekee kipeää. 

Marianne: Minusta on relevanttia nykyisyydessäkin. Keskityn väitöstutkimuksessani varhaiseen konservatismiin ja kritiikkiin valistusta kohtaan sekä etenkin kritiikkiin liberaalien ”ideologisuutta” vastaan.  

Kun tutkii aatehistoriallista taustaa, josta liberaalien ja konservatiivien toisistaan poikkeavat maailmankuvat nousevat, antaa se samalla työkaluja myös nykypäivän polarisaation, vastakkainasettelun paremmalle ymmärtämiselle. Sille, miksi eri tavoin ajattelevat eivät usein kykene edes käymään keskustelua toistensa kanssa, sillä on kuin he puhuisivat miltei eri kieltä keskenään eivätkä siten pysty ymmärtämään, mitä toiset ihmiset sanovat ja ajattelevat. 

Arja: Vaikuttaa siltä, että olet nyt epäideologisuuden ytimessä.   

Marianne: Eniten keskustelua ideologioista ja niiden hylkäämisestä käytiin 1900-luvulla. Ideologiat yhdistettiin etenkin totalitaarisiin järjestelmiin kuten neuvostokommunismiin ja fasismiin. Ideologioiden kritiikki ei kuitenkaan rajoittunut vain konservatiiviseen oikeistoon. Myös esimerkiksi demokraattiseksi sosialistiseksi itseään luonnehtinut George Orwell päätyi arvostelemaan ideologista dogmatismia satirisoidessaan neuvostojärjestelmän epäkohtia.  

Edmund Burke, jota pidetään nykymuotoisten konservatismin oppihaarojen isänä, katsoi, että Ranskan vallankumous oli valistusdoktriiniin perustuva, puhtaasti ideologinen ja siksi vaarallinen.  

Valistusfilosofia oli kuitenkin erittäin monitahoista. Ranskan vallankumouksen taustalla eivät myöskään olleet yksinomaan vain valistusideat. Vallankumouksen puhkeamiseen vaikutti myös erilaiset taloudelliset, sosiaaliset ja materiaaliset syyt, kuten jyrkkä ristiriita sen välillä, että valtio oli tuhlaillut äveriäästi kuninkaalliseen hoviin ja sotiin samalla kun katovuodet olivat aiheuttaneet kansan keskuuteen nälänhädän.  

Arja: Miksi ideologisuuden häivytys on mielestäsi onnistunut aikanamme etenkin talouspoliittisessa keskustelussa niin, että siitä on tullut arvoista irtautunut alue? 

Marianne: Häivytys näkyy kyllä muissakin asioissa. Talous on kuitenkin ehkä paras esimerkki.  

Se on tietoisen toiminnan tulosta. Oikeistoliberaalit ja liberaalikonservatiiviset uusliberalistit ovat pyrkineet saamaan ääntään kuuluviin ja tilaa erityisesti mediassa. On perustettu esimerkiksi uusliberaaleja ajatuspajoja kuten meillä Libera, Ruotsissa Timbro, Yhdysvalloissa Cato Institute ja Iso-Britanniassa The Adam Smith Institute, jotka lienevät eräänlaisia intellektuaalisia esikuvia muille vastaaville. 

Ideologioihin liittyy pyrkimyksiä vaikuttaa ja kilpailla massojen maailmankuvista. Taistellaan poliittisen kielen hallinnasta ja termien määrittelystä. Koen talousoikeistolaisten onnistuneen sementoimaan omia talousnäkemyksiään melko hegemoniseksi tyyliin: meidän ajamassa talouspolitiikassa ei ole kyse arvoista, kyse on faktoista. 

Hauska yksityiskohta liittyy Friedrich von Hayekiin ja hänen teokseensa Tie orjuuteen. Hän itse mainitsi, ettei teos ole taloustieteellinen tutkielma vaan poliittinen kirjoitus. Mutta hänen ihailijansa ja seuraajansa, kuten esimerkiksi Margaret Thatcher, alkoivat pitää sitä objektiivisena. Thatcher julisti kapitalismiin viitaten, ettei ole vaihtoehtoa. Muut tavat olivat naiiveja ja utopistisia. 

Arja: Samaa julistusta kuullaan meilläkin. Eriarvoisuutta käsittelevät lukuisat raportit on leimattu ideologisiksi ja puolueelliseksi. Suuromistaja Björn Wahlroos syytti kansantaloustieteen professori Markus Jänttiä kommunistiksi ja samalla haihattelijaksi, kun hän arvioi nykyhallituksen talouspolitiikkaa kriittisesti. 

Marianne: Kommunisti -termiä käytetään kovin usein haukkumasanana ja sitä heitellään sinne ja tänne, se on kokenut melkoisen inflaation. Ylipäätään toisella tavalla ajattelevat kuvataan mielellään ideologisina radikaaleina. Varmaankin puolin ja toisin ajatellaan omasta ajattelusta, että itse edustetaan järjen ääntä ja yhteistä hyvää, mutta poliittinen vastapuoli edustaa puolestaan jotakin sille vastakkaista.  

Arja: Kuvaat vastakkainasettelun kasvun siementä: kuuntelemattomuutta.  Häivytystä on tuettu – samalla hegemoniakamppailua – myös vaaleissa ja erityisesti rahalla. Markkinatalouden tuki -yhdistys tukee paitsi puolueita myös yksittäisiä ehdokkaita merkittävästi. Tuesta on tullut tärkeä, kun vaalikampanjoiden budjetit ovat karanneet käsistä.  

Entinen tiedustelu-upseeri Pekka Toveri sai puolestaan ”tietämättään” Sjöblomin yrittäjäsuvulta nyt viimeksi eurovaalitukea noin 120 000 euroa. Suku on tukenut merkittävästi erityisesti Kokoomusta ja muun muassa sen presidenttiehdokkaita Sauli Niinistöä ja Alexander Stubbia. 

Marianne: Niin kauan kuin on ollut demokraattisia vaaleja, rahalla on pystytty vaikuttamaan. Yksipuolinen käsitys taloudesta onkin saanut alaa osin tästä syystä. Rahallista tukea ei nimittäin useinkaan anneta vastikkeetta.   

Riippumattomuuttaan korostava media kutsuu hanakasti erityisesti talousasioissa ja jopa muutoinkin pankkiekonomisteja haastateltavaksi enemmän kuin esimerkiksi yliopistotutkijoita… 

Arja:…yliopistojen makrotalouden ja sen eri koulukuntien edustajia kuten jälkikeynesiläisiä tai uusklassisteja tai hyvinvointivaltion toiminnan tuntevia taloustutkijoita. 

Marianne: Oikeistolaista talousajattelua edustavat nähdään kovin usein neutraaleina ja riippumattomina talousviisaina. Vasemmistolaisten taloustieteilijöiden kohdalla muistetaan aina esimerkiksi mainita, onko henkilöllä Vasemmistoliiton tai SDP:n jäsenkirja. Mutta eihän pankin leivissä oleva ekonomistikaan ole arvovapaa!  

Talouskysymyksissä on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta nousta täysin arvojen yläpuolelle, sillä kyse on siitä, kenelle annetaan ja keneltä otetaan – mitä ja kenen intressejä priorisoidaan ja kenen ei.  

Samoin, hyvin harva massademokratian aikana haluaa leimautua konservatiiviksi, koska se koetaan kielteisenä ja vanhanaikaisena. Niinpä liberalismi nähdään tehokkaammaksi termiksi edustaa itseään, vaikka tosiasiassa olisikin kyse ennemmin konservatismista tai liberaalikonservatismista. 

Arja: Entä konservatiivisuudessa populismin rooli? 

Marianne: En itse määrittelisi populismia kokonaisvaltaiseksi ideologiaksi, vaan enemmänkin poliittiseksi tyyliksi ja työkaluksi. Asioita yksinkertaistetaan ja myydään äänestäjille populismin keinoin, joskin toiset hyödyntävät sitä huomattavasti enemmän kuin toiset. 

Talouden asiantuntijat harvemmin ovat yhtä nyanssittomia kuin miten poliittiset puolueet ja niiden toimijat asiat esittävät suurelle yleisölleMuun muassa uhkailu, että jos valtion velkaantumista ei välittömästi katkaista, olemme pian ”Kreikan tiellä”, on tästä esimerkki. 

Arja: Populismi affektiivisena tunnereaktiona etenee kuitenkin eri puolilla maailmaa. 

Kuva Pekka Elomaa

Marianne: Viitannet laitaoikeistolaiseen populismiin kuten Perussuomalaiset, Sverigedemokraterna tai Le Rassemblement national Ranskassa. Tällaisten puolueiden suosion kasvu liittyy hallitsevalla tavalla poliittiseen keskusteluun maahanmuutosta. Se on se teema, jolla he ensisijaisesti operoivat ja pelottelevat. Maalataan kuvia Euroopan tuhosta, turvattomuuden lisääntymisestä, tukien perässä tulevista ja niin edelleen. 

Perinteiset oikeistolaiset puolestaan operoivat erityisesti talous- ja velkapelottelulla. Pohjoismaissa on kiinnostavaa, että täällä oikeistolaiset ovat usein omaksuneet strategian, jonka mukaan he kannattavat kyllä hyvinvointivaltiota, eivätkä suinkaan tee leikkauksia ideologisista syistä, vaan turvatakseen hyvinvointivaltion tulevaisuuden.   

He esiintyvät toisinaan hyvinvointivaltion todellisina puolustajina, vaikka ovat kuitenkin aina hyvinvointivaltion rakentamisesta saakka vastustaneet kaikkia siihen keskeisesti liittyneitä uudistuksia kuten peruskoulua tai julkisia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita ja pyrkineet päinvastoin estämään tai sittemmin yksityistämään niitä. 

Arja: Vielä muutama sana identiteettipolitiikasta. 

Marianne: Identiteettipolitiikka on seurausta ideologioiden ja maailmankuvien välisen vastakkainasettelun ja polarisaation jyrkentymisestä. Se mielletään usein historialliseksi uutuudeksi, mutta todellisuudessa se ei sitä ole.  

Ranskan vallankumouksen aika on toki varhainen esimerkki siitä, mutta suomalainen ilmentymä on esimerkiksi vuoden 1918 sisällissota ja sitä edeltänyt kehitys, jossa ihmiset poteroituivat voimakkaasti omiin leireihinsä, vastapuolta demonisoitiin ankarasti ja minkäänlaiseen eskalaatiota lieventävään vuoropuheluun ei oikein edes pyritty. 

Arja: Nyt sitä tekevät tietojättien algoritmit. Sosiaalinen media tulvii identiteettipolitiikkaa ja heimoutumista. Vaalitutkimuksissakin vasemmisto-oikeisto -ulottuvuuden rinnalle on tullut GAL-TAN-ulottuvuus, josta raportoimme polarisaatiografiikassamme. Merkitseekö tämä äänestäjän kannalta entistä vaikeampaa navigointia poliittisella kentällä? 

Marianne: Kenties jossain määrin. Katsoisin, että Nolanin karttaa mukaileva perinteinen nelikenttä, jossa on vasemmisto-oikeisto- ja liberaali-konservatiivi -akselit on yhä selkeä ja perusteltu tapa havainnollistaa ideologisia eroavaisuuksia poliitikkojen ja puolueiden välillä – siitä huolimatta, että toki kaikki poliittisten erojen kuvaamiseen tarkoitetut kartat ja kompassit ovat aina yksinkertaistuksia.  

Talousoikeistossa ollaan toisinaan närkästyneitä nelikentästä ja erityisesti konservatiivi-liberaali -vastinparista. He pyrkivät kuvaamaan sen ”vääränä” vastakohtaisuutena ja pyrkivät mielellään esittämään, että soveliaampi jaottelu olisikin konservatiivi-radikaali. Jos näin olisi, konservatismi-radikalismi -vastinpari edustaisi konservatiivien osalta pragmaattisuutta, rauhallisuutta ja järjen ääntä, radikalismi puolestaan heidän poliittisen vastapuolen oletettua ideologista dogmaattisuutta ja raivokkuutta, siis ominaisuuksia. Ei arvoja ja aatteita.  

Kuitenkin kaikista aatteista, mukaan lukien konservatismista löytyy yhtä lailla erilaisia asteita maltillisuutta ja radikalismia. Haluun määritellä poliittiset jakolinjat uudelleen edellä kuvatulla tavalla liittyy ennen muuta oikeiston poliittinen pyrkimys ”omistaa” liberalismi – rajata se tarkoittamaan miltei yksinomaan valtiollisista rajoitteista mahdollisimman vapaata taloutta, kevyttä verotusta ja omistusoikeutta – ei siis liberaaleja sosiaalisia ja kulttuurisia arvoja.  

Aatehistoriallisesti näkemys on kuitenkin kummallinen eikä kovin perusteltu. Tämäkin keskustelu liittyy ideologiseen kamppailuun määritelmistä ja poliittisen kielen hallinnasta. 

Marianne Sandelin: 

• väitöskirjatutkija Helsingin yliopisto, Eurooppa-tutkimuksen keskus 
• alueena erityisesti aatehistoria ja poliittinen filosofia