Tähtitaivas – lohtu ja voima

Yöjumituksen ohella olen kokenut valvejumitusta. Vaikka kesäkekkereitä, kaivattuja ihmisiä, kokkausta ja kirjoja on ollut kiireeksi asti, elämäni muuttuu: tulossa on katuvalaistus. Mittauksia on jo tehty. Ymmärrän toki, että näin liikenneturvallisuus paranee, etenkin pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden osalta, mutta mitä jos en enää näe tähtitaivasta?

Jumitukset rikkoutuvat esiin putkahtaviin ajatuksiin. Yhteiskunnallisten syvävirtausten hitaat muutokset jäävät havaitsematta, kun valokeila kohdistuu pintailmiöihin. Kokemamme todellisuus irtaantuu toden ja epätoden välitilaan. Pimeyden pelossa lisäämme hajavaloa ja samalla hukkamme suunnan näyttävän valon. Mainosvalot kilpailevat katseestamme. Tähtitaivas himmenee.

Voiko olla maapallolle ja ihmiskunnalle hyväksi, että kokemuksiamme hallitsee yhä enemmän virtuaalitodellisuus, jota voidaan muokata, suodattaa ja manipuloida? Ihanteena on, että elämän, ulkonäön ja menestyksen pitää olla täydellistä – todellisuudessa kaikki on kuitenkin epätäydellistä. Epätosi vie toden tilan.

Entä jos pandemia-ajan ylilyönnit eristämisineen ja sulkemisineen ovatkin syvempiä ja vakavampia seurauksia kuin itse tartunnat? Entä jos kävikin niin, että jo luotu virtuaalitodellisuus ottikin pandemiassa vallan? Nyt pohditaan, mitä tehdä ruutuaddiktiolle, levottomuudelle, empatiakyvyn menetykselle ja maailmankuvan muodostumiselle videopätkistä tai muutaman sanan twiiteistä.

Talousjärjestelmämme perustuu kuluttamiseen; tarpeita luodaan markkinoinnilla, manipuloinnilla ja onnen tavoittelun haavekuvilla. Tämä vetää meitä kohti epätodellisuutta.

Todellisuudessa olemme kuitenkin tuottajia ja subjekteja. Vaikka tuotamme myös epätoivottuja asioita, luomme paljon tärkeää ja hyvää. Pidämme huolta läheisistämme, tuotamme tietoa ja kulttuuria – annamme toisillemme eväitä ymmärtää maailman monimutkaisuutta ja luomme kokemuksia, jotka kantavat. Keksimme ja tuotamme asioita, joita tarvitsemme silloin, kun on nälkä, vilu tai jokin muu tärkeä tarve.

Kulutamme virtuaalitodellisuutta ahmien, ehkä tavoitellen onnea. Onni kuuluu kuitenkin todellisuuteen.

Pelolla hallitaan. Populistit maahanmuutolla, konservatiivit velalla. 

Selittääkö tämä todellisuudesta irtautunut muokattu ja manipuloitu käsityksemme maailmasta kasvanutta vastakkainasettelua ja muuta mielettömyyttä, joilla esimerkiksi uhkiin vastataan lisäämällä uhkaa? Esimerkiksi sotien ja konfliktien uhkiin vastataan asevarustelulla, asekaupalla ja sitä höystävillä kaikenlaisilla kalisteluilla.  Polarisoitunutta ilmapiiriä ruokitaan sitä lisäävällä retoriikalla ja lavasteilla. 

Macronin Ranska yhdistyi Pariisin olympialaisten spektaakkelissa. Viides tasavalta on silti syvässä kriisissä eikä vuoropuhelu tunnu onnistuvan presidentin ja parlamentin välillä. Todellisuus kaipaa ratkaisuja ja päätöksiä, mahdollisesti koalitiohallituksen. Yhdysvalloissa olemme nähneet mahtavat puoluekokous-showt muttemme tiedä juuri mitään tulevista ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksista, vaikka olemme lukinneet omamme niihin ja Natoon. Amerikkalaiset sotilaat tulevat ja menevät meiltä kysymättä ehkä ydinaseet matkalaukussa – koska päätimme antaa siihen luvan. 

Mielettömyyttä löytää yllin kyllin joka päivä tehdyistä poliittisista päätöksistä.  Esimerkkeinä: panostamme koulutukseen ja tutkimukseen, teemme tieteen tekemisestä hankalaa ja opiskelijoiden toimeentulosta mahdotonta. Sote-alueita uhkaa työvoimapula, teemme alasta entistä kuormittavampaa potkimalla puolet pois ja kaupan päälle leikataan vielä asumistuesta, jonka turvin pienipalkkaiset työntekijät ylipäätään voivat tulla toimeen – eikä vain pääkaupunkiseudulla. 

Todellisuudessa maailmaa jäsennetään aatteiden, arvojen ja asenteiden kautta, ideologioilla. Muutoin emme osaa navigoida kaikessa moninaisuudessa niin, että tietäisimme mitä tavoittelemme ja miten sen saavutamme. Tarvitsemme karttaa ja kompassia kuten löytöretkeilijät tai tähtitaivasta kuten pyramidien rakentajat. 

Marianne Sandelin osoittaa kokonaisvaltaisten maailmakatsomuksellisten ideologioiden kuten konservatismi, liberalismi ja sosialismi olevan edelleen relevantteja. Mikään niistä ei kuitenkaan ole selkeä tai yksiselitteinen. Ideologioissa on sävyjä ja suuntauksia.  

Juuri siksi tarvitaan julkista keskustelua, joka selkiyttää ideologisia valintoja hämärtämisen sijaan. Keskustelua, joka lisää asioiden ja ilmiöiden ymmärrystä. Li Anderssonin henkilökohtainen panos demokratialle on siksi kunnioitettava. Poliitikkojen tehtävä on kuin kielenkääntäjän mutta ennen muuta valintojen merkitysten ja seurauksien avaaminen ilman pelottelua tai uhittelua.  

Pelolla hallitseminen ei ole vain tavallista autoritaarisissa valtioissa, siitä on tullut maan tapa eri puolilla. Populistiset puolueet pelottelevat maahanmuutolla. Konservatiivit valtion velalla.  

Ydin-lehden keskustelutilaisuudessa keväällä Euroopastako linnoitus? tuli esille, kuinka EU on ulkoistanut maahanmuuton ja pakolaisuuden rajojensa ulkopuolelle ja samalla tyhjentänyt sitoutumisensa ihmisarvon jakamattomuuteen. Kaisa Väkiparta kertoi Lääkärit ilman rajoja – järjestöstä tämän ulkoistusten vaikutuksista: epäinhimillisistä vankeusoloista, kidutuksista, sairauksista ja nälästä. Giacomo Sini vie meidät merelle ja aaltojen armoille.  

Meillä on syytä jatkaa keskustelua Suomesta oikeusvaltiona. Rajalain käsittely ja sen hyväksyminen eduskunnassa merkitsevät paitsi kolhua Suomen sitoutumiselle kansainvälisiin sopimuksiin, myös turvallisuuskoneiston kansanvaltaisen valvonnan heikentämistä. Demokratia saa iskuja jatkuvasti eri suunnista.

Maailma on tulessa monin tavoin. On ennätyskuumaa, metsäpaloja ja myös poliittista räjähdysherkkyyttä.

Gazan raunioissa tähtitaivaan alla ihmiset yrittävät selvitä. Israelin iskut palestiinalaisalueilla ja muualla ovat kärjistäneet tilannetta entisestään ja vieneet tulitaukoa kauemmaksi. Länsijohtajat vetoavat iskun kohteisiin, eivät iskijään. Voiko tämä olla todellisuutta?