Rauhan äänet tuovat toivoa

Nykyinen presidentti Joe Biden päätti sitä vastoin kärjistää sotaa äärimmilleen päättämällä antaa luvan käyttää pitkän matkan ohjuksia syvälle Venäjälle tehtäviin hyökkäyksiin sekä toimittamalla Ukrainalle jalkaväkimiinoja. Vastareaktiokin tuli. Mannertenvälinen ohjus, jossa ei kuitenkaan ollut ydinkärkeä.  

Voisi luulla, että kyseessä on kirjoitusvirhe ja Yhdysvaltojen presidenttien nimet ovat vaihtaneet paikkaa. Eivät ole. 

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu vain kiihdyttää palestiinalaisten ja libanonilaisten kärsimyksiä. Ihmiset nääntyvät nälkään, siviilien suojelulle viitataan kintaalla ja viheliäisen terrorismin vastaisen sodan nimissä yhtään ehjää tiiltä ei tule jäämään Gazaan. Kun kansainvälinen rikostuomioistuin ICC antoi pidätysmääräyksen Netanjahusta ja maan puolustusministeristä tehdyistä sotarikoksista, presidentti Joe Biden pöyristyi ja vannoi antavansa kaiken tukensa Israelille. 

Suurvaltojen jäljet maailmanhistoriassa eivät ole kovin kunniakkaita.  

Yhdysvallat on esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen sotkeutunut moniin sotiin ja konflikteihin niin demokraattien kuin republikaanien johdolla. Monet arvelevat siksi, ettei vallanvaihdos Valkoisessa talossa tule näkymään juurikaan maan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Kiinnostus ei kuitenkaan varmuudella kohdistu Eurooppaan vaan Aasiaan. 

Mutta esimerkiksi Vietnamin sota synnytti valtavan sodanvastaisen liikkeen, joka muutti maailmaa. Palestiinalaisten järkyttävän kansanmurhan salliminen tulee tekemään saman. Poliittiset tappiot Israelille ja Yhdysvalloille ovat jo tulleet suuremmiksi kuin sotilaalliset – Israelhan pystyy sotimaan vain Yhdysvaltojen tuella. 

Entisessä Neuvostoliitossa Afganistaniin hyökkääminen vavisutti valtion olemassaolon perusteita ja raivasi tilaa perestroikalle. Sinkkiarkkujen pojat olivat hiljaisia, mutta eivät heidän äitinsä, vaimonsa ja tyttärensä.  Poliittiset tappiot olivat sotilaallisia suuremmat. Myös silloin, kun neuvostotankit vyöryivät Prahaan. Eikä Neuvostoliittoakaan enää ole. Venäjän hyökkäyssodan vaikutukset tulevat olemaan ennalta-arvaamattomat. Valtioilla ei ole rokotetta muutoksia vastaan, mahtavimmatkin muurit ovat murtuneet. 

Meillä militarisoituminen tuli ensin hiipien, nyt se jo rymistää. Se hallitsee päivittäistä uutisvirtaa yksiäänisen sotaisena. Jopa Ylen toimittaja höysti Naton pohjoista maavoimien sotaharjoitusta uhittelevasti: Täältä pesee! 

Sotilaalliset jännitteet voivat kasvaa vaarallisesti, jos Suomi on mukana ydinaseiden käyttöön liittyvän tabun murtamisessa. Tästä muistuttivat Suomestako ydinasevaltio? -keskustelussa SIPRI:n vanhempi tutkija Tytti Erästö sekä sotatieteen dosentti Mika Kerttunen Maanpuolustuskorkeakoulusta.   

Ehkä monet jo miettivät, että tätäkö halusimme turvalta? Osallistumista ydinaseharjoituksiin ja että suomalaiset koneet turvaavat ilmatilassamme amerikkalaisten B52 -koneita, joilla on kyky kantaa ydinkärkiä?  

Militarisoituminen näkyy myös, kuinka asioita kehystetään. Kun 1990-luvun lamasta alettiin toipua, hyvinvointivaltiota, sen tuomaa turvaa ja palveluita, piti puolustaa talouden kilpailukyvyn argumentein. Nyt konteksti on toinen: perustelut ovat vaihtuneet huoltovarmuudeksi.   

Puolustusmenotkaan eivät ole mikään prosenttikilpailu. Kun BKT kasvaa, myös siihen sidotut määrärahat kasvavat. Julkisen talouden alijäämän pienentäminen nyt ja tulevaisuudessakin on välttämätöntä ja siksi on aina mietittävä tarkoin, mihin varoja käytetään, myös puolustushallinnossa. 

Jokainen voi palvella rauhaa tarttumalla kirjaan. 

Hyvinvointialueiden sotepalveluita, kulttuuria, saati kansalaisyhteiskuntaa ei silti pidä yrittää puolustaa huoltovarmuuden sanakääntein.  Kysymys on perustuslain takaamista kansalaisten oikeuksista, oikeusvaltiosta ja viime kädessä demokratian oikeutuksesta. 

Sotepalveluita pitää puolustaa siksi, että kyse on hyvinvointivaltiosta. Elämämme olisi sietämätöntä, jos Suomi olisi yövartijavaltio, joka turvaa vain rajansa ja muun väkivaltakoneistonsa – ja ihmiset jätettäisiin heitteille. Kulttuuria pitää puolustaa siksi, että merkityksellisyytemme ja elämisemme ydin syntyy kulttuurista. 

Ydin-lehden keskeistä sisältöä on rauhanmahdollisuuksien näkeminen militarisoitumisen sijaan, kansainvälisen sopimisen ja samalla Yhdistyneiden kansankuntien uudistaminen globaalihallinnan parantamisessa, mutta myös tiivistyvä pohjoismainen yhteistyö, jonka kasvualusta rauhan ja turvallisuuden tueksi nousee kulttuurisesta vuorovaikutuksesta.  

On hyvä muistaa myös aikaisempia kokemuksiamme. Mika Helander kirjoittaa jatkosodan aikaisesta suomalaisesta rauhanoppositiosta. Oikean hetken löytäminen sodasta irrottautumiselle maksoi kolmasosan kaikista uhreista. Rauhansopimisen vaatimus pelasti Suomen itsenäisyyden. 

Ydin-asiantuntijamme Mika Maliranta puolestaan muistuttaa tieteen ja tutkimuksen hyödyntämisestä päätöksenteossa. Kun tarvitaan verojen korotuksia, menojen leikkauksia ja työvoiman tarjontaa julkisen talouden alijäämän korjaamiseksi, pitää käyttää kaikkia lääkkeitä ja muistaa annostelu. Muutoin sivuvaikutukset voivat olla liian suuret. Hän näkee taloudessakin toivon pilkahduksia. 

Jokainen voi palvella rauhaa tarttumalla kirjaan. Sen olemme tehneet, vaikka tutkimusten mukaan miesten ja nuorten poikien pitäisi lukea enemmän. Kouluissakin halutaan kirjoja. Lukemisen merkitys on erittäin suuri ymmärtämisen ja empatiakyvyn kehittymiselle. Kumpikin ovat yhteistyön maailmassa tarpeellisia. Olemme myös velkaa sivistykselle kaikesta mitä meillä on.   

Pelko on huono matkakumppani eteenpäin mentäessä. Parempi on luottamus. Sota on kehno keino ratkaista ristiriitoja. Sopiminen parempi. Rauhan äänet ovat toivoa ääniä. Muistakaamme siksi Pete Seegerin väkevä viesti ”Where have all the flowers gone…when will they ever learn/missä, missä kukat on…voi, milloin muistat sen”.  

Emmekö tosiaan koskaan opi? Opimme koska tahdomme ja koska pystymme!