Aseistakieltäytyminen on yhä ihmisoikeus

Kuulin lapsena paljon tarinoita sukulaisistani, jotka olivat kieltäytyneet aseista. Äitini isästä, jolta vankilassa vietetyn ajan takia jäivät näkemättä lapsensa ensiaskeleet. Hänen isästään, jonka vakaumus ei sallinut rintamalle palaamista. Minulle aseistakieltäytyjät ja pasifistit olivat lapsuuden sankareita ja tarinat sukulaisista kertomuksia urheudesta. Pohdin, mikseivät muut ole yhtä rohkeasti rauhan puolella sotaa vastaan.

Nämä lapsuudessa opitut arvot ja esiin nousseet ajatukset ovat myöhemmin ohjanneet ajatteluani ja poliittista toimintaani. Rauhantyöstä tuli minulle ajankohtaista keväällä 2022. En voinut jäädä seuraamaan sivusta, kun militaristinen ilmapiiri vyöryi yhteiskuntaamme.

Silloinen roolini Vasemmistonuorten 2. varapuheenjohtajana antoi minulle mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun Suomen Nato-jäsenyyttä koskevissa kysymyksissä. Samana keväänä löysin myös tieni Aseistakieltäytyjäliittoon. Liiton silloisen varapuheenjohtajan kanssa suunnittelimme yhdessä Natoa vastustavaa mielenosoitusta Rauhanaseman kellarissa.

Monia nuoria pelottaa nyt sota. Se on lähempänä kuin koskaan aikaisemmin sukupolvemme elinaikana. Sosiaalinen media tuo sodan kuvaston aivan uudella tavalla liki. Ruokakauppojen lehtihyllyissä lööpit huutavat isoin kirjaimin: “Suomi on sodassa!” Pelko sodan laajenemisesta aiheuttaa monissa voimattomuuden tunnetta.

Vaikka paljon on muuttunut sukulaisteni ajoista, ei aseistakieltäytymistä edelleenkään nähdä perustavanlaatuisena ihmisoikeutena Suomen lain silmissä.

Ilmastoliikkeestä olen kuitenkin oppinut sen, että paras tapa lievittää niin omaa kuin kollektiivistakin ahdistusta on toimia yhdessä paremman tulevaisuuden puolesta. Ukrainan sota ja Israelin toteuttama palestiinalaisten kansanmurha ovat saaneet monet nuoret liikkeelle ja mukaan kansalaisjärjestöjen toimintaan. Rauhantyötä tehdään, vaikkei sitä aina edes itse rauhantyöksi tunnisteta. Rauhanliike onkin tässä haasteen edessä: kuinka sanoittaa tämän päivän rauhantyö?

Tärkeintä sodanvastaista työtä suomalaisessa yhteiskunnassa tekevät ne tuhannet nuoret, jotka vuosittain kieltäytyvät aseista. He ovat valmiita mieluummin ottamaan vastaan rangaistuksen, kuin tarttumaan aseisiin ja opettelemaan sotimaan. Valinnoillaan he asettavat esimerkin omissa lähipiireissään ja ravistelevat vallitsevaa sotaisaa systeemiä. Vuoden palkatonta työtä tai vankeusrangaistustakin ankarampi on tänä aikana se sosiaalinen leima, jonka julkisesti aseistakieltäytyjäksi tunnustautuva saa. Elämän puolelle asettuva tuomitaan milloin laiskottelijaksi, milloin maanpetturiksi tai sinisilmäiseksi idealistiksi.

Vaikka paljon on muuttunut sukulaisteni ajoista, ei aseistakieltäytymistä edelleenkään nähdä perustavanlaatuisena ihmisoikeutena Suomen lain silmissä. Puheet esimerkiksi siviilipalveluksen muokkaamisesta paremmin kokonaisturvallisuutta palvelevaksi vievät meitä jopa kauemmaksi niistä saavutuksista, joita olemme jo ehtineet tavoittaa. Kouluihin suunnitellaan maanpuolustuspäivää, joka militarisoi kouluympäristöä ja lietsoo sodan pelkoa nuorissa – siis heissä, joiden pitäisi rakentaa rauhaa.

Näinä epävarmoina aikoina meidän tulee työskennellä sinnikkäämmin aseistakieltäytymisoikeuden puolesta. Sotaa ei käydä ilman sotilaita, eikä vallitsevia rakenteita muuteta, jos kukaan ei kyseenalaista niitä. Uskon, että maailma ilman sotia on saavutettavissa, mutta se tarvitsee meidän jokaisen panosta. Vaikka itse teen tätä työtä jo neljännessä polvessa, toivon ettei minun jälkeeni enää kovin monen muun tarvitsisi.