Ei enää henkilömiinoja

Miinakeskustelu on juuttunut tekniseksi ja sotilaallisen turvallisuuden kysymykseksi. Ottawan sopimuksesta irtaantumisella olisi kuitenkin vakavia seurauksia. Eikö aseellisessa varustautumisessa mikään – edes ydinasesateenvarjo – riitä?

Henkilömiinat kieltävä Ottawan sopimus hyväksyttiin vuonna 1997. Suomi liittyi yhteen kattavimmista asekieltosopimuksista 2012. Nykyään sopimuksen on allekirjoittanut valtaosa maailman maista, kaikki eurooppalaiset valtiot, pois lukien vain Venäjä sekä muun muassa USA ja Kiina. Suomessa käytiin pitkiä ja kiivaita keskusteluja liittymisestä, ja miinoista luopumisen jälkeenkin sopimus – ja siitä eroaminen – on noussut toistuvasti agendalle keskusteltaessa puolustuspolitiikasta.

Puolustusvoimille osoitettiin satojen miljoonien eurojen rahoitus henkilömiinojen suorituskyvyn korvaamiseen uuden tyyppisillä aseilla. Tämän jälkeen Puolustusvoimat on tiedottanut toistuvasti, ettei Suomen puolustus vaadi henkilömiinojen palauttamista käyttöön – ja näin ollen Ottawan sopimuksesta irtautumista.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan 2022 liityimme nopealla prosessilla sotilasliitto Natoon keväällä 2023. Liittymistä perusteltiin erityisesti viidennen artiklan turvatakuilla ja puolustusyhteistyöllä sekä ydinaseisiin perustuvalla pelotevaikutuksella.

Naton, sen aseiden ja liittokunnan jäsenyyden tuoma turvallisuuden tunne ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä jo syksyllä 2024 Puolustusvoimain komentaja Janne Jaakkola alkoi herätellä keskustelua jalkaväkimiinojen tarpeesta itärajan turvaamiseksi. Hän perusteli tarvetta asekieltosopimuksesta irtautumisesta turvallisuusympäristön muutoksella: “Esimerkiksi venäläisten käyttämä jalkaväen massamainen käyttö on luonut vähän uuden asetelman siihen, millä tavalla meidän pitää valmistautua sotilaalliseen voimankäyttöön”.

Puolustusministeri Antti Häkkänen selvitytti oitis, pitäisikö miinat palauttaa. Lisäksi joukko näkyviä turvallisuuspolitiikan toimijoita europarlamentaarikko Mika Aaltolan johdolla kiiruhti Itsenäisyyspäivänä 2024 julkaisemaan kansalaisaloitteen. Oikeustieteen asiantuntijat kuitenkin totesivat, kuten myös sittemmin eduskunta, ettei kansalaisaloitteita ole tarkoitettu kansainvälisistä velvoitteista eroamiseksi. Tämä sekaannus kuvaakin hyvin miinakeskustelumme ongelmallista ydintä.

Rajavyöhykkeen miinoittamiseen liittyy välittömiä ongelmia.

Miinojen palauttaminen on kehystetty lähinnä teknisluonteiseksi kansallisen turvallisuuden kysymykseksi itärajalla ja johon liittyvää päätöksentekoa voidaan katsoa lähinnä Puolustusvoimien operationaalisista intresseistä käsin. Retorisesti Suomi esitetään näissä yhteyksissä korkeamoraalisena kansainvälisenä toimijana ja ”eettisenä miinoittajana”, jolla on myös geopoliittisen tilanteensa vuoksi erityisen painavat syyt käyttää kiellettyjä aseita, ja siksi yhteisistä säännöistä voidaan joustaa.

Rajavyöhykkeen miinoittamiseen liittyy välittömiä ongelmia. Huolimatta puheista Suomen ekseptionalistisen vastuullisesta luonteesta miinoittajana, henkilömiinan kaltaiset aseet eivät ole koskaan riskittömiä siviileille. Kun keskustelu itärajan miinoittamisesta, Venäjän välineellistämästä muuttoliikkeestä, käännytyslaki ja itärajan sulku yhdistyvät ajallisesti ja paikallisesti, mieleen nousee kauhukuva turvapaikanhakijoista henkilömiinojen uhreina, tai miinapelotteen käytöstä maahanmuuttopoliittisena aseena.

Sopimuksesta eroamiselle ja miinojen uudelleen käyttöönottoon liittyy myös käytännön esteitä. Miinojen palauttaminen nimittäin vaatisi kotimaisen tuotannon aloittamista ja tämä saattaisi muodostua hyvin hankalaksi. Teknisesti matalan teknologisen tason aseiden tuottaminen olisi helppoa. Mutta miinatuotantoon sekaantumisen kansainvälinen mainehaitta olisi suomalaiselle puolustusteollisuuden yrityksille mittava, eikä niiden valmistaminen siksi ole suomalaisille asevalmistajille houkuttelevaa.

Sopimuksesta irtautumisen epäsuoremmat vaikutukset olisivat kuitenkin vakavampia. Ottawan sopimuksen, kuten muiden kansainväliset asekieltosopimusten sekä esimerkiksi sodan oikeussääntöjen on tarkoitus institutionalisoida yhteisiä käsityksiä siitä, millaiset toimintatavat ovat oikein ja väärin, sallittuja ja kiellettyjä. Niiden tarkoitus on suitsia sotaa ja voimankäyttöä myös äärimmäisten inhimillisten tragedioiden tilanteissa. Näistä rajoitteista hyötyvät kaikki, ennen kaikkea siviilit, mutta myös sotilaat, joita sodan oikeussäännöt, kansainvälinen humanitaarinen oikeus, myös suojelevat.

Miinojen sotilasteknistä tarvetta, ja jopa niiden mahdollisia (ihmis)uhrejakin keskeisempi näkökulma onkin se, mitä Ottawan sopimuksesta irtautuminen tarkoittaisi laajemmassa viitekehyksessä ja mitä siitä seuraisi Suomelle kansainvälisenä toimijana ja kansainvälisen yhteisön jäsenenä.

Suomi on pitkään markkinoinut itseään rauhanvälityksen edelläkävijänä ja kansainvälisten normien kuuliaisena vartijana. Irtautuminen keskeisestä pitkän historiallisen kehityksen tuloksesta tarkoittaisi samalla irtautumista tämän maineen perusteista.

Ottawan sopimuksen taustalla on henkilömiinojen käytöstä aiheutuneet mittavat raportoidut siviiliuhrit ja aseen inhimillisesti sietämätön luonne. Sopimusten moraalisella luonteella on siis hyvin konkreettiset vaikutukset: Kiellot ehkäisevät tehokkaasti siviilien joutumista miinojen uhreiksi. Sopijatahot osoittavat sitoutumista yhteisiin sääntöihin ja halukkuutensa ihmisyyden suojeluun. Yhteisistä pelisäännöistä sopiessa ei ole varattu erityiskohtelua niille, jotka itse ilmoittavat olevansa oman arvionsa mukaan “eettisiä miinoittajia” ja siis moraalisesti yhteisten sääntöjen yläpuolella.

Sotilasliiton jäsenyyden sanottiin tuovan meidät osaksi läntistä arvoyhteisöä, hyveellisten ja sääntöjä noudattavien kansainvälisten pelaajien joukkoon.

Julkisessa keskustelussa on sivuttu hyvin vähän sitä, mitä kansainvälisen sopimusjärjestelmän rapauttaminen ja hajoaminen tarkoittaa laajemmassa näkökulmassa. Tai, että juuri Suomi päättäisi ryhtyä tietoisesti rapauttamaan järjestelmää. Kansainväliset sopimukset suojaavat nimenomaan Suomen kaltaisia pienempiä maita, joilla ei ole sotilaallista mahtia taata omaa turvallisuuttaan ja jotka joutuvat maailmanpolitiikan myllerryksessä helposti heittopussin rooliin, jopa laittomien aseellisten hyökkäysten kohteeksi.

Kun vastuu ja sananvalta aseriisuntasopimukseen sitoutumisesta sälytetään Puolustusvoimille, se kutistuu aseellisen puolustuksen kysymykseksi. Samalla laajemmalle turvallisuudellemme ja viime kädessä valtiolliselle eloonjäämisellemme keskeisten instituutioiden oikeutusta horjutetaan. Tämä on astumista vaaralliselle tielle, jossa ihmisoikeudet ja yhteiset säännöt uhkaavat jäädä vahvemman lain ja rautasaappaan alle.

Miinakeskustelu antaa myös ymmärtää, etteivät Natoon liittymisen perusteina olleet turvatakuut ja viimekätinen ydinaseiden tarjoama suoja olleetkaan riittäviä turvaamaan maamme koskemattomuutta muuttuneessa turvallisuustilanteessa. Sotilasliiton jäsenyyden sanottiin tuovan meidät osaksi läntistä (sotilaallista) arvoyhteisöä, hyveellisten ja sääntöjä noudattavien kansainvälisten pelaajien joukkoon, johon kulttuurisesti kuulumme vastakohtana tunkkaiselle, väkivaltaiselle ja yhteisistä normeista piittaamattomalle idälle.

”Läntisten arvojen” sisältöä ei kuitenkaan juuri avattu. Todellisuudessa keskustelun fokus pysyikin oman maamme kapeassa aseellisessa turvallisuudessa. Naton tuoma turva kulminoitui ydinasepelotteeseen. Jotkut jopa innostuivat totaalisen turvan ajatuksesta niin paljon, että sallisivat ydinaseet Suomen maaperällekin.

Käytännössä arvositoutuminen on tarkoittanut suomalaisen yhteiskunnan vahvaa militarisoitumista, kiihtyvää varustelua – piittaamatta aseiden laadusta, kielletystä luonteesta tai yhteisistä pelisäännöistä. Tarvetta miinoille on puolustettu Venäjän ehkä tulevaisuudessa tekemien ratkaisujen ennakoinnin ja vahvojen oletusten varassa. On syytä kysyä, onko Puolustusvoimat oikea taho määrittämään Suomen ulkopoliittista linjaa ja kansainvälispoliittista asemoitumista.

Vaikka Naton piti turvata selustamme, moni haluaa heppoisin perustein vanhanaikaiset, sanktioidut ja poliittisesti meidät hyvin erikoiseen referenssiryhmään leimaavat aseet takaisin. Henkilömiinoja pitäisikin tarkastella aseellisen turvallisuuden ja puolustuksen sijaan oikeissa yhteyksissään: Suomen kansainvälisen asemoitumisen ja Naton turvatakuiden ja ydinasesateenvarjon riittävyyden konteksteissa. Jälkimmäisestä näkökulmasta vaikuttaa siltä, että kun kyse on aseista, mikään määrä ei koskaan riitä.