Kovien puheiden kielteinen kierre
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan kolme vuotta sitten oli laiton ja kansanvälisen oikeuden vastainen. Tuomio lepää vahvasti sopimuspohjaiseen kansainväliseen järjestykseen ja sen eri instituutioihin – myös 50 vuotta sitten pidetyn ETY-kokouksen ja nykyisen Euroopan yhteistyö- ja turvallisuusjärjestön periaatteille.
Järjestelmien toimintatapaan kuuluvaa diplomaattista ratkaisua ei ole haettu, ehkä ei edes harkittu. Syitä lienee ollut monia, hyviä ja huonoja. Monelle on ollut myös helpompaa huudella kaverin selän takaa kovia. Nyt kaveri onkin ottamassa hatkat. Pitäisikö ryhtyä sovittelemaan, ettei ajauduta vielä pahempaan nujakkaan tai ratkaisuun, jossa ei kuulla kaikkia osapuolia? Paniikki näyttää olevan päällä.
Sodan pitkittäminen ei välttämättä tuo Ukrainalle parempaa ratkaisua mutta maksaa enemmän inhimillisesti, jälleenrakennuksena mutta myös demokratiaa uhkaavana poliittisen laskuna. Nämä näkökulmat ovat jääneet monelta eurooppalaiselta päättäjältä ja kommentoijalta kovien puheiden jalkoihin.
Nopea yhteiskuntien militarisoituminen nimittäin kaventaa väistämättä demokratian tilaa ja tekee vaikeaksi harkitsevan ja eri näkökulmia punnitsevan puheen. Niitäkin on toki kuultu, mutta äänekkäät ovat hallinneet ilmatilaa. Kylkiäisenä on saatu vahvistuvia populistisia äärioikeistolaisia voimia kaikkialla Euroopassa, jotka nekin tarjoavat kovia puheita ja helppoja ratkaisuja. Kunkin maan tilanteesta riippuen ne joko tukevat tai vastustavat Ukrainan aseapua.
Kahteen Eurooppaan syvästi vaikuttavaan sotaan voisi kuvitella olevan sama suhtautuminen. Niin Venäjä kuin Israelkin ovat loukanneet kansainvälistä oikeutta ja tehneet vakavia ihmisoikeusrikkomuksia. Mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin – lähes kaikessa.
Sanktioita on ja ei ole. Etupiirejä on ja ei ole. Osapuolten pitäisi olla neuvottelupöydissä mutta ei nyt kuitenkaan. Terrorismia ei suvaita ja sitten suvaitaankin. Kolumnistimme Timo Stewart kiteyttää seuraavan vaiheen, jonka Donald Trumpin presidenttiys on aiheuttanut: ”Kun säännöistä luovutaan, joutuu bussin alle paitsi Palestiina myös Ukraina.”
Maailman suurimman sotilasmahdin ja erityisesti läntisen arvoyhteisön moraalisen äänitorven uusi johtaja on laukaissut uuden paniikkitilan. Kun Eurooppa ei ole toiminut, Trump sanoo toimivansa. Samalla meillä Suomessa vakuuttelut sotilaallisen liittoutumisen välttämättömyydestä, ydinasesateenvarjosta, turvatakuista ja amerikkalaisten sotilastukikohtien turvasta, saavatkin uuden ja oudon kehystyksen, diilin.
Varustelukierre syntyy siitä, että pannaan aina toista paremmaksi. Nyt pitääkin nostaa puolustusmenot viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Taloudellinen kasvu haetaankin puolustusteollisuuteen panostamisesta. Tämäkö on eurooppalainen visio? Alkaa vaikuttaa jo koetulta tuholta. Johtuneeko siitä, että historian tuntemus näyttää perustuvan monella ”Lue toinen maailmansota päivässä” -tietoihin.
Järkevää olisi, että poliittiset johtajat olisivat itsensä kanssa samaa mieltä ja ryhtyisivät puheissa toistettuun monenkeskiseen kansainväliseen sopimiseen. Se tarkoittaa aktiivista yhteistyötä eri suuntiin ja väsymätöntä rauhan rakentamista. Niin on ennenkin tehty, kun väkivallan tie on vienyt umpikujaan.
Oligarkkien kapitalismi ja militarismi on luultavasti huonoin yhdistelmä ikinä.
Aktio on parempi kuin reaktio. Puheet voittamisesta ja häviämisestä kuuluvat enemmän kirjallisuuteen kuin todellisuuteen, enemmän kansan kiihotukseen kuin tosiasialliseen päätöksentekotilanteeseen.
Vaikeuskertoimet ympäristössä ovat kuitenkin lisääntyneet. Euroopassa ja maailmallakin on onnistuttu ruokkimaan populismin toukkaa niin turpeaksi, että siitä on sukeutunut fasismin kiitäjä, jota globaalien varallisuuserojen repeämiset auttavat lentämään ja leviämään.
Saksassa on käyty läpi kivuliasta menneisyyttä. Sotimiseen ei hevin ryhdytä. Silti kaikkialta kuuluu: aseet ensin. Euroopan kassalippaan rahat ovat vain hupenemassa. Äärioikeisto haluaa pakittaa ydinvoimaan ja kotiäitiyteen. Valtio on subventoinut pandemiasta alkaen (auto)teollisuutta. Huolet toimeentulosta tuettuinakin energialaskuina kurittavat. Ahdinko on vain kasvanut, erityisesti lapsiköyhyys.
Ukrainan sota tuo taloushuolia muuallakin. Näköalattomuus, osattomuus ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset muodostavat aina riskejä demokratialle.
Ihmisten kokemaan ahdinkoon 1930-luvun Euroopassa syntipukeiksi nimettiin juutalaiset. Nyt maahanmuuttajat. Silloiset natsit olivat taitavia propagandassaan ja erilaisten tilattujen yhteenottojen lietsonnassaan. Miksei näin olisi nytkin?
Demokratiaa uhkaavat myös superrikkaat. Muutaman tuhannen miljardöörin yhteenlaskettu omaisuus on kasvanut käsittämättömän suureksi samoin kuin osuus maailman bruttokansantuotteesta. Se alkaa haastaa jo Yhdysvaltojen, Kiinan ja euroalueen osuuksia. Nyt miljardöörit tunkeutuvat myös valtioihin ja poliittisen johtajuuden ytimiin. Saksan Friedrich Merzkin on rikas mies, vaikka kalpeneekin Elon Muskin rinnalla.
Valtioilla ja yhteisillä instituutioilla olisi käytössään halutessaan väline, vähimmäisvero, harvainvallan maailmaan liukumisen estämiseksi. Oligarkkien kapitalismi ja militarismi on luultavasti huonoin yhdistelmä ikinä.
Jouko Kajanoja kirjoittaakin Martin Wolfin pohjalta demokraattisen kapitalismin kriisiytymisestä. Demokratian ja kapitalismin mukavuusavioliitto voi nimittäin kuristua hengiltä joko niin, että valtio ottaa haltuunsa markkinat tai niin, että markkinat ottavat haltuunsa valtion.
Tarvitsemme Ydin-keskustelujutun Tilman Bauerin hahmottamaa liiketoiminnan paradigmamuutosta kuin vastauksena nykymenoon. Voiton yksinomaiseen maksimointiin keskittyminen bisneksissä ei edistä kenenkään hyvinvointia, kestävää kehitystä eikä liioin rauhaa. Kyse on myös demokratiasta.
Ydin tarjoaa muutoinkin rikkaan ja monipuolisen kulttuurikattauksen lukijoilleen kirjoista, lukemisesta, mediasta, musiikista, elokuvasta – kuten kulttuuri- ja mielipidelehden pitääkin. Samoin monia ymmärrystä lisääviä reportaaseja ja esseitä. Ymmärryksen lisääminen on yksi muutoksen avaimista.