Kuka haluaa kuolla

Satuin hiljattain kuuntelemaan äänikirjana vuoden 2013 Tieto-Finlandia-voittajan Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Ville Kivimäen teos käsittelee toisen maailmansodan aikaista sotilaspsykiatriaa sekä suomalaisten rintamakarkuruutta ja sotilaiden psyykkistä oireilua. Murtuneet mielet on ansiokas kirja, jonka tutkimustuloksista voi löytää yhtäläisyyksiä ja selityksiä 11.2. julkaistuun Helsingin Sanomien artikkeliin Riittää jo, jossa haastatellaan Ukrainan armeijan sotilaskarkureita.

Murtuneet mielet rakentaa mielestäni vahvan argumentin sen puolesta, että hulluin saattaakin olla se, joka ei yritä päästä pois rintamalta. Lähtökohtaisesti useimmat meistä eivät halua kohdata väkivaltaista kuolemaa hyhmäisessä mutakuopassa, esimerkiksi sirpalekranaatin silpomana tai napalmin elävältä polttamana.

Kun uutisia Ukrainan sodasta lukee, tämä näkökulma on yllättävän harvoin esillä. Myös sen totuuden esiin tuominen on huutavan poissaolevaa Suomen julkisessa keskustelussa, että tietyn alkuinnostuksen — johon tuntuu aina liittyvän optimistinen näkemys sodan nopeasta päättymisestä (kuten Ukrainan vastahyökkäykseltä 2023 odotettiin) — jälkeen sotaan täytyy yhä pakottaa valtaosa ihmisistä toisiaan tappamaan. Tämä pätee, vaikka kyseessä olisi miten oikeutettu puolustussota tahansa. Ukrainassa tämä näkyy esimerkiksi siten, että miehillä on maastapoistumiskielto, ja 38 miljoonan hengen väestöstä huolimatta sotilaita ei saada värvättyä riittävästi vapauttamaan pitkään rintamalla palvelleita.

Mutta mitä yhtäläisyyksiä Suomen jatko- ja talvisodan rintamakarkureilla ja HS:n haastattelemilla ukrainalaisilla on löydettävissä Murtuneet mielet kirjan perusteella?

Ilmeisesti ainakin ikä ja taisteluväsymys. Kivimäki on Murtuneissa mielissä yrittänyt etsiä yhteistä nimittäjää, joka selittäisi, miksi joidenkin sotilaiden mielet murtuivat niin, etteivät he enää hermojen pettämisen tai muiden psyykkisten oireiden vuoksi kyenneet jatkamaan taistelutehtävissä. On hyvä huomata, etteivät suinkaan kaikki psyykkisesti oireilevat karanneet rintamalta. Osa lähetettiin pois tai siirrettiin takalinjoille huoltotehtäviin.

Jos Kivimäen tietokirjan päätelmiä oikein tulkitsen, niin lähes ainoa todennäköisyyttä psyykkiseen tai psykosomaattiseen oireiluun nostava tekijä suomalaisilla sotilailla oli korkea ikä. Toinen merkittävä tekijä oli traumaattinen tai hyvin onneton lapsuus sekä mahdolliset aiemmat mielenterveyden haasteet, jotka saattoivat heikentää sotilaan henkistä resilienssiä.  Näistä kahdesta vain ikäkysymystä on mahdollista arvioida HS:n artikkelin pohjalta.

Samaisen artikkelin mukaan lähes 10 prosenttia ukrainalaisista sotilaista on karkureita. Ukrainan armeijan keski-ikä on Ylen artikkelin mukaan 43 vuotta. Tämä saattaa selittää osaltaan HS:n jutussa mainittua korkeaa rintamakarkuruuden määrää Ukrainan armeijassa.

Kivimäki selittää kirjassaan, että nuoret sotilaat olivat ehkä innokkaampia ja heillä oli nuoruuden resilienssiä sekä vähemmän sosiaalisia ankkureita, kuten perhettä tai lapsia, jotka olisivat sitoneet heitä yhteiskunnassa normaaliin elämään. Tämä saattoi edesauttaa sodan mielettömyyden kestämistä. 

Vanhemmilla rintamamiehillä oli taas todennäköisemmin perhe ja muita kiinnikkeitä tavalliseen elämään sodan ja sotilaan identiteetin ulkopuolelta, jotka totta kai asettavat jatkuvasti läsnäolevan vertailukohdan rintamamiehen todellisuuteen juoksuhaudassa. Esimerkiksi HS:n haastatteleman vanhemman sotilaan nuori lapsi on uskottavasti tällainen kiinnekohta. Laajempi elämänkokemus saattaa myös tehdä sodan mielettömyyden kirkkaammaksi vanhemman sotilaan silmissä kuin nuoremman.

Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas Rokan hahmo edustaa tällaista vanhempaa miestä, jota ei kiinnostaisi sotiminen, vaikka se häneltä taitona sujuukin. Ensisijaisesti Rokka haluaisi palata kotiin vaimon ja lasten luo. 

Kivimäen mukaan rintamamiesten psyykkiset oireet saivat Suomen sodissa myös somaattisia ilmenemismuotoja muun muassa vatsavaivoina, vapinana, huimauksena, hetkittäisenä sokeutumisena tai kovana päänsärkynä. Modernin työelämän tunnetaan myös aiheuttavan vastaavia oireita työstressin kasvaessa, joten voinemme helposti kuvitella, että jatkuvassa tykistötulessa oleminen ja taistelutovereiden kuolemisen tai haavoittumisen todistaminen voi tehdä saman. HS:n artikkelissa vanhemman sotilaan mukaan: 

Terveys ei kestänyt jalkaväen taistelutehtävissä, Kyrylo kertoo. Verenpaine nousi. Lääkäri päästi miehen lepäämään, mutta pataljoonan komentaja piti Kyryloa huijarina. (HS 11.2.2025)

Toinen ilmiselvä syy karkuruuteen on sotaväsymys, kuten HS:n haastatteleman nuoremman sotilaan tapauksessa. Murtuneet mielet -kirjassa Kivimäki nostaa esiin erilaiset, usein viiveellä puhkeavat psyykkiset häiriöt merkittävinä syinä, joiden vuoksi sotilaat jättivät tehtävänsä tai heidät komennettiin pois rintamalta.

Myös Suomen edellisissä sodissa pitkään ja moitteettomasti tehtävänsä hoitaneilla sotilailla tuli joskus niin sanotusti ”mitta täyteen”. Psyykkinen kestokyky yksinkertaisesti petti, mikä johti toimintakyvyn menettämiseen ja joskus karkuruuteen.

Kaksi kolmesta HS:n jutussa haastattelemasta sotilaasta on veteraaneja Ukrainan sodan aiemmista vaiheista. Asetelma kuulostaa tutulta myös Kivimäen kirjasta, jonka mukaan monet talvisodan veteraanit saattoivat menettää hermonsa vasta jatkosodassa, vaikka voisi kuvitella heidän tottuneen jo edellisessä konfliktissa sodan arkeen. Mahdollinen selitys tälle on, että ihmiset, useimmat meistä, voivat kestää vain tietyn määrän äärimmäistä väkivaltaa — sen harjoittamista ja kokemista — ennen kuin psyykkiset oireet lopulta ottavat vallan.

Sodan koettiin muuttavan pysyvästi niitä, jotka joutuivat etulinjassa lähimmin sen kanssa tekemisiin. Veteraanien muistelmissa toistuivat samat aiheet: sota on sotaa, ja sitä voi ymmärtää vain sen itse rintamalla kokenut; “ei sieltä kukaan entisellään palannut.” (Kivimäki, Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945)

Sota ei kohtele ja koettele kaikkia tasavertaisesti. Tämä oli selvää Suomen sodissa ja se on selvää Ukrainan sodassa. On helppo ymmärtää, miksi jo kolmatta vuotta rintamalla palveleva ukrainalainen alkaa jossain vaiheessa kysellä: Koska täältä pääsee pois?