Arjen militarismi näkyväksi
Haluammeko tasa-arvoa, joka avaa naisille paikan asekäskyssä vai tasa-arvoa, joka haastaa itse käskyn olemassaolon? Kysymyksen esitti akatemiatutkija Leena Vastapuu ja HomeFront -hankkeen johtaja alustuksessaan Naiset ja puolustus Gender Equality Days 2025 -tapahtumassa. Puhe ei ollut vain katsaus naisten osallistumisesta puolustukseen, vaan ennen muuta rakenteellinen analyysi militarismin kielestä, historiasta ja vallasta.
Puolustuksesta puhutaan yhä ensisijaisesti sotilaallisena toimintana. Kun keskustelemme turvallisuudesta, esille nousevat helposti armeija, aseet ja taistelut. Todellisuudessa puolustus ja myös militarismi ovat aina ulottuneet syvemmälle yhteiskuntaan, myös sinne, missä niitä ei heti tunnisteta.
Militarismi on vaikuttanut siihen, miten sukupuoliroolit, työnjako ja kansalaisuus ovat muotoutuneet. Militarismi näkyy siinä, kuka nähdään “puolustajana” ja kuka “tuettavana”. Vaikka historia usein kertoo miesten, aseiden ja sotien tarinaa, militarismi on ollut yhtä lailla myös naisten, hoivan ja näkymättömän työn historiaa.
Nyky-Suomessa militarismin vaikutus ei rajoitu varusmiespalvelukseen tai puolustuspolitiikkaan. Se on siirtynyt osaksi kieltä, työelämää ja jopa tasa-arvokeskustelua. Kun puhumme “taistelusta” ilmastonmuutosta vastaan tai “etulinjassa” olevista sote-työntekijöistä, käytämme sotilaallista kieltä arjen asioista. Tätä ilmiötä kutsutaan arjen militarismiksi: sotilaallisen ajattelun ja kielikuvaston läsnäoloksi yhteiskunnan jokapäiväisissä käytännöissä.
Arjen militarismi on usein huomaamatonta. Se piilee sanavalinnoissa, organisaatiokulttuurissa ja tavassa, jolla arvotamme eri työmuotoja. Kun hoivaa ja empatiaa pidetään “pehmeinä” ominaisuuksina ja päätöksentekoa “kovana”, toistamme hierarkioita, jotka ovat osa militaristista maailmankuvaa. Siksi militarismin purkaminen ei tarkoita vain aseista luopumista, vaan myös ajattelutapojen tarkastelua.
Kysymys kuuluu: mitä kaikkea pidämme luonnollisena – ja kenen ehdoilla? Tasa-arvoa asevaraisen turvallisuuden sisällä vai niiden ulkopuolella?
**
Tasa-arvosta puolustuksessa puhutaan yhä useammin osallistumisena: naisten asepalveluksena, sukupuolineutraalina asevelvollisuutena ja kasvavina naisosuuksina puolustusvoimissa. Mutta onko tämä todellista vapautta, vai vain sopeutumista olemassa olevaan järjestelmään? Kun tasa-arvo toteutuu ikään kuin aseiden sisällä, eikä niitä kyseenalaistamalla, se muuntuu helposti savuverhon kaltaiseksi. Yhdenvertaisuus kääntyy kyvyksi palvella – ei vapaudeksi kieltäytyä.
Naisten osallistumista ei aina ohjaa heidän omat tavoitteensa, vaan järjestelmän tarve laajentua uusilla voimavaroilla, joita naiset tarjoavat. Tällöin tasa-arvosta tulee väline, ei päämäärä. Siitä tulee tapa vahvistaa olemassa olevaa rakennetta, ei muuttaa sitä.
Historiallisesti naiset ovat aina olleet osa puolustusta – mutta vailla näkyvyyttä, palkkaa tai arvostusta. Tänään heidät kutsutaan mukaan virallisesti, mutta usein ilman, että itse järjestelmä joutuu tarkastelemaan omia arvojaan kriittisesti. Kyse ei siis ole aidosta tunnustamisesta, vaan uusjaosta: kuka saa osallistua, kenen ehdoilla – ja millä hinnalla?
**
Turvallisuuspolitiikan kieli kuulostaa usein tekniseltä, asiantuntijakeskeiseltä ja neutraalilta. Juuri tämä näennäinen neutraalius tekee siitä niin tehokkaan vallankäytön välineen. Kun turvallisuudesta puhutaan faktoina, ei valintoina, katoaa näkyvistä se, että jokainen turvallisuuspäätös perustuu arvoihin, painotuksiin ja poliittisiin linjauksiin.
Aseellinen valta esitetään usein itsestäänselvyytenä. Kun se tehdään osaksi “luonnollista” järjestystä, sen vaihtoehtoja ei enää osata kuvitella. Näennäinen puolueettomuus muuttuu hiljaiseksi legitimoinniksi. Se ylläpitää olemassa olevaa valtaa juuri siksi, että se vaikuttaa neutraalilta.
Sukupuolesta kyllä puhutaan – mutta harvoin todella analysoidaan, mitä se tarkoittaa. Naisten asepalvelus nähdään edistyksenä, mutta harvemmin kysytään, miksi järjestelmä haluaa laajentaa itseään juuri nyt ja millä ehdoilla? Liioin ei kysytä, mitä turvallisuus oikeastaan merkitsee niille, joiden suurin uhka ei tule rajojen ulkopuolelta, vaan läheltä – väkivaltana kotona, epävarmuutena työelämässä tai ilmastokriisin painona arjessa?
Turvallisuus ei ole vain suojautumista ulkoista vihollista vastaan. Se on myös kysymys siitä, kenelle yhteiskunta tarjoaa turvaa ja kenen turvattomuus jää näkymättömäksi.
**
Entä jos turvallisuus ei perustuisikaan väkivallan mahdollisuuteen, vaan huolenpitoon, oikeudenmukaisuuteen ja osallisuuteen? Tämä ei ole naiivi haave, vaan poliittinen vaihtoehto, joka haastaa ajattelun, jossa turvallisuus määritellään aseiden, uhkien ja varautumisen kautta. Todellinen turvallisuus voisi syntyä yhteisöistä, joissa ketään ei tarvitse pelätä. Ei ketään omassa kodissa, työpaikalla eikä niitä, jotka tulevat rajojen yli.
Oikeus kieltäytyä aseellisesta vallasta on olennainen osa tasa-arvoa. Se on oikeutta sanoa ei, ja oikeutta rakentaa turvaa ilman uhkaa. Rauhan rakentaminen ei ole pehmeää politiikkaa, vaan konkreettista työtä konfliktien ehkäisyssä, väkivallan purkamisessa ja yhteisöjen vahvistamisessa. Se vaatii resursseja, arvovalintoja ja rakenteellista muutosta – aivan kuten aseellinen puolustuskin.
Todellinen turvallisuus ei synny varustautumisesta, vaan luottamuksesta. Siitä, että yhteiskunta uskoo toiseen ihmiseen enemmän kuin uhkaan häntä vastaan.
**
Militarisoitu tasa-arvo esitetään usein vapautumisena ikään kuin todisteena siitä, että myös naiset voivat ottaa paikkansa puolustuksessa, kantaa asetta ja nousta komentajiksi. Se saattaa näyttää tasa-arvolta siksi, että kaikilla on näennäisesti samat mahdollisuudet osallistua. Mutta mitä tapahtuu, kun tasa-arvon kieli otetaan käyttöön ilman, että itse järjestelmää arvioidaan kriittisesti?
Kun tasa-arvosta tulee tavoitteen sijaan väline, sen varjolla voidaan vahvistaa juuri niitä rakenteita, jotka ylläpitävät hierarkiaa, uhkaa ja kontrollia. Osallistumisesta tulee mittari yhdenvertaisuudelle, vaikka sen pitäisi olla kysymys vallasta ja sen jakautumisesta.
Ongelma ei ole osallistuminen sinänsä, vaan se, että osallistuminen tapahtuu järjestelmän ehdoilla, ilman tilaa sen haastamiselle. Tällöin tasa-arvo ei muuta järjestelmää, vaan järjestelmä muuttaa tasa-arvon. Tasa-arvosta tulee hallinnan jatke, ei vapautumisen väline.
**
Arjen militarismi on tehtävä näkyväksi, jotta toisenlainen tulevaisuus olisi mahdollinen. Se ei ole vain iskulause, vaan tutkimuksellinen ja poliittinen vaatimus. Se kutsuu tarkastelemaan, miten militarismi ei ole erillinen ilmiö, vaan syvästi kietoutunut yhteiskunnan tapaan määritellä kansalaisuutta, turvallisuutta ja sukupuolta.
Militarismi ei tule näkyväksi vain paraateissa eikä kriisitiedotteissa. Se näkyy erityisesti siinä, miten resursseja jaetaan, ketä kuunnellaan ja mitä pidetään legitiiminä. Se näkyy siinä, millaista turvallisuutta haluamme ja kenelle sitä rakennamme.
Turvallisuus, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen, huolenpitoon ja osallisuuteen, ei ole naiivi vaihtoehto. Se on aito vastaus aikamme haasteisiin: epätasa-arvoon, ilmastokriisiin ja yhteisöjen haurauteen. Se on turvallisuutta, jossa tasa-arvo ei ole keino jatkaa sotaa toisin, vaan keino estää se ennen kuin se alkaa. Tulevaisuuden tasa-arvo ei mittaa sitä, kuka saa kantaa asetta, vaan sitä, kuka saa elää ilman pelkoa. Haluammeko tasa-arvon, joka avaa paikan asekäskyssä vai tasa-arvon, joka uskaltaa kyseenalaistaa itse käskyn olemassaolon?
Kirjoittaja Bahar Mozaffari inspiroitui Vastapuun ajatuksista ja merkitsi tärkeät huomiot muistiin. Mozaffari on Women´s International League for Peace and Freedom (WILPF) Suomen hallituksen jäsen. 100-vuotiasta WILPF:n Suomen osastoa juhlistetaan sunnuntaina 17.5.2026 klo 14 alkaen Rauhanasemalla!