Lähi-idän solmu tiukkeni (?)

 

Olli Ruohomäki muistuttaa aluksi, että geopolitiikka on työkalu keskinäisen riippuvuuden ja moninapaistuvan maailman ymmärtämisessä.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Yhdysvaltojen asema hegemonisena valtakeskittymänä alkoi murtua. Ruohomäki viittaa CIA:n entisen johtajan James Woolseyn 1990-luvun alun vertauskuvaan lohikäärmeistä.  Siinä Neuvostoliitto selkeänä vastustajana oli korvautunut erilaisilla aseryhmittymillä ja uusilla haastajilla kuten Kiinalla.

-Tavallaan sodan ja rauhan väliset rajat hämärtyvät. Eletään eräänlaista kaaoksen aikakautta, joissa ei valtiolliset toimijat – esimerkkeinä Taleban, Hizbollah, Hamas, Jemenin huthit tai Somalian Al-Shabaab – ovat lisäksi hämärtäneet sodan ja rikollisuuteen liittyviä rajapintoja. Harmaa vyöhyke on nyt laajentunut, aina informaatio- ja disinformaatiovaikuttamiseen.

Ruohomäki osallistui Turkissa huhtikuussa pidettyyn Antalya Diplomacy Forumiin, joka kokosi yhteen laajan joukon maailmanjohtajia ja muita vaikuttajia lähinnä Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-idästä keskustelemaan kasvavista globaaleista haasteista. Mukana olivat muun muassa Venäjän ja Ukrainan ulkoministerit Sergei Lavrov ja Andrii Sybiha. Tapahtumasta ei juuri uutisoitu Suomessa.

– Tämänkaltaiset foorumit avaavat ikkunoita valtioiden toiminnan ymmärtämiseksi. Se on tärkeätä erityisesti tänä päivänä. Toimintojen vaikutukset ulottuvat laajalle aina yrityksiin asti kuten esimerkiksi viimeaikaiset Hormuzinsalmen tapahtumat osoittavat.

***

Jotta Lähi-idän tilannetta voisi hahmottaa tarkemmin, Ruohomäki kuvaa sitä kilpailevien ryhmittymien kautta. Ensimmäisenä hän kuvaa Irania ja sen liittolaisia. Saddam Husseinin kaatumisen jälkeen Irakin sodassa 2003, Iran on tukenut maassa shia-muslimeja ja niiden puolisotilaallista toimintaa. Libanonissa puolestaan Hizbollahia.

– Israel miehitti 1980-luvulla Libanonin eteläosia pitkään hyökättyään maahan 1982. Hizbollah syntyi vastarintaliikkeenä. Sitä voi luonnehtia valtioksi valtion sisällä. Libanonissa on hyvin herkkä tasapaino shiiojen, sunnien ja kristittyjen välillä. Syyria puolestaan oli Iranin liittolainen mutta tilanne muuttui joulukuussa 2024, kun al Assad lähti maasta ja vallan otti Ahmed al Sharaa. Hänhän on entinen jihadisti, joten hänen osaltaan on kyseessä mielenkiitoinen muuntautuminen, Ruohomäki toteaa.

Al Sharaa vieraili Turkissa hiljattain ja ilmoitti halustaan yhteistyöhön ja alueen tilanteen vakauttamiseen. Al Sharaa on nähty vierailemassa myös Washingtonissa. Yhdysvallat on poistanut hänet terroristilistaltaan.

-Iran on pyrkinyt rakentamaan vuosien ajan ikään kuin shiia-sirppiä Teheranista Bagdadin kautta Damaskosiin, joka olisi vastarinnan akseli – tietysti Yhdysvaltoja ja Israelia vastaan. Yhdysvallat, Israel ja Iran ovat varjonyrkkeilleet erityisesti Irakissa ja Libanonissa. Mutta nythän on otettu kovia kierroksia Yhdysvaltojen ja Israelin hyökättyä Iranin, sanoo Ruohomäki.

Toinen ryhmittymä muodostuu löyhästi maista, jotka käyvät eri tasoilla kamppailua Irania vastaan. Näitä maita ovat Ruohomäen mukaan Saudi-Arabia, Jordania, Egypti, Israel mutta myös monet Persianlahden pienet maat kuten Arabiemiraatit, Bahrain ja Kuwait, jotka ovat olleet myös vuosien ajan Yhdysvaltojen liittolaisia. Ne ovat saanet niin sotilaallista, taloudellista kuin poliittistakin tukea Yhdysvalloilta.

-Lähtökohtaisesti voi sanoa, että maat inhoavat yli kaiken muslimiveljeskuntaa. Sehän on ollut läsnä niin Egyptissä kuin Jordaniassakin ja regiimit pyrkivät poiskitkemän sen. Julkisuudessa ei ole ollut juurikaan tietoa siitä, että Israel ja Saudi-Arabia ovat tehneet läheistä yhteistyötä. Viikkoa ennen Hamasin 2023 hyökkäystä Israeliin oli ilmassa tunnustelua, jotka olisivat normalisoineet maitten väliset suhteen. Sitten on tietysti saudien ja emiraatitien keskinäinen kilpailu johtoasemasta.

Kolmanneksi ryhmittymäksi Ruohomäki nimeää omaa paikkaansa hakevat kaksi konservatiivista sunnivaltiota, Turkin ja Qatarin.

Turkilla ja Erdoganilla on yhteyksiä muslimiveljeskuntaan. Se haluaa myös elvyttää osmanien imperiumia sellaisena kuin se oli ennen ensimmäistä maailmansotaa. Turkilla on Nato-maiden toiseksi suurin armeija, se on Euroopan neuvoston jäsen, se on kuin silta itään ja osaa pelata Ruohomäen mielestä kaikkien kanssa, vaikkakin sillä on haasteita naapureittensa kanssa.

-Turkki on nouseva mahti alueella, Ruohomäki muistuttaa.

Ruohomäki pitää myös Qataria kiinnostava. Maassa on iso Yhdysvaltojen sotilastukikohta, josta tehtiin sotilaallisia iskuja aikanaan Afganistaniin. Mutta maassa on myös Talebanien ja Hamasin poliittiset toimistot. Dohassa pystyttiin seuraamaan niiden toimia hyvin

-Neljäs ryhmittymä ovat sitten salafistit ja jihadistit, jotka haluavat palauttaa kalifaatin hallinnoimaan muslimimaailmaa. Ne eivät ole enää samalla tavalla voimissaan kuin muutamia vuosia sitten, mutta Isis-soluja on ja kytköksiä radikaaliin ajatteluun. Samalla ne haastavat edeltäviä Lähi-idän keskeisiä ryhmittymiä

-Mutta on yksi maa, joka ei sovi oikein mihinkään joukkoon. Se on Oman, joka on toiminut rauhanvälittäjänäkin. Maa on kuin Lähi-idän Sveitsi, sanoo Ruohomäki.

***

Yhdysvaltojen ja Israelin hyökättyä Iraniin, tilanne Lähi-idässä on vain vaikeutunut. Ruohomäki ei ole järin toiveikas hahmotellessaan eri esitettyjä skenaarioita. Ennustaminen ei hänen mukaansa ole oikein mahdollista.

-Ensimmäisenä mahdollisuutena nähtiin, että hyökkäyksellä pystytään romahduttamaan Iranin regiimi. Tästähän Netanjahu onnistui vakuuttamaan Trumpin etenkin, kun maassa oli nähty laajoja mielenosoituksia. Nyt on huomattu, että romahdus on epätodennäköinen. Shaahin pojan Reza Pahlavin varaan ei kyetä rakentamaan demokraattista transitiota. Eikä liioin toisena skenaariona esitetty eri mielenosoittajista koostuva konklaavikaan siihen näytä pystyvän.

Sitä vastoin kolmas skenaario vallankumouskaartin aseman vahvistumisesta on Ruohomäen mukaan toteutunut. Hänen mielestään vallankumouskaartia voi verrata Neuvostoliiton aikaiseen puna-armeija NKDV:hen tai Saksan natsiarmeijan SS-joukkoihin.

-Vallankumouskaarti on syvästi indoktrinoitunut suojelemaan vuoden 1979 islamilaista vallankumousta. Kaartilaiset ovat eliittiä ja ajatus siitä, että se romahtaisi iskujen myötä on käsittämätön. Se on vahvasti vallassa. Näyttää myös siltä, ettei siviilineuvottelijoilla eikä ulkoasiainhallinnolla ole vastaavaa kokemusta kuin kaartilla.

Sitten on diplomatia ja neuvottelujen skenaario.

-Pakistanin Islamabadissa on käyty neuvotteluja, joihin on osallistunut myös Yhdysvaltojen J.D. Vance iranilaisten ohella. On oikein hyvä asia, että he tapaavat kasvotusten. Tulitauko on osoittautunut hauraaksi ja rakoilee. Yhdysvallat saartaa satamia ja nyt 3,6 kilometriä navigoitavissa oleva Hormuzinsalmen väylä on kaartin kiristysruuvi, jolla se voi vaikuttaa siviililiikenteeseen.

-Presidentti Obaman aikaiset neuvottelut pantiin jäihin ja nyt vaikeuskertoimet ovat aivan eri luokkaa. Tarvitaan luottamusta herättäviä toimia mutta vaatimukset kummallakin osapuolella ovat maksimaaliset, Ruohomäki huomauttaa.

Yhdysvallat vaatii Iranin ydinohjelman lopettamista, sen pitää sallia Hormuzinsalmen liikenne ja luopua Israelia uhkaavien voimien tukemisesta. Iran puolestaan katsoo, että saarto on lopetettava, purettava maalle asetetut sanktiot eikä se luovu ydinohjelmastaan. Lisäksi se vaatii sotakorvauksia.

Ruohomäki näkee kaksi mahdollisuutta avata Hormuzinsalmi. Joko se aukeaa massiivisella voimankäytöllä ja se edellyttäisi myös Teheranin hallinnon kaatamista. Se ei vaikuta todennäköiseltä, sillä Trumpia painaa myös se, ettei hän halua sotkeutua edeltäjiensä tavoin ”ikuisiin” sotiin.

-Tai edelleen diplomatia. Iran on 3000 vuotta vanha sivilisaatio. Iranin sotilaallista kyvykkyyttä on toki tuhottu ja tavalliset kansalaiset ovat kärsineet paljon. Yhdysvallat ja Israel nähdään syyllisinä. Jos pöly laskeutuu, toivon mukaan niin käy, ratkaisu vie aikaa ja voi olla, ettei silti ratkea, Ruohomäki arvelee.

Kirjoittaja: Arja Alho

Ruohomäki  on työskennellyt YK:n, World Vision-järjestön ja Suomen valtion palveluksessa Kambodzassa, Laosissa, Palestiinassa ja Afganistanissa sekä suorittanut useita erityistehtäviä konflikti- ja sotatoimialueilla Lähi-idässä, Afrikan mantereella sekä Myanmarissa.

Hän toimii ulkoministeriön kehityspolitiikan neuvonantaja rauhanvälityksessä ja vierailee nyt Ulkopoliittisessa instituutissa. Tutkijana hän on työskennellyt Helsingin yliopistossa, Lontoon yliopiston School of Oriental and African Studies-oppilaitoksessa sekä Suomen Akatemiassa.