Ukrainan tulisi huomioida Venäjän turvallisuusedut pysyttelemällä sotilaallisesti liittoutumattomana ja ”suomettamalla” ulkopolitiikkaansa, kuten Suomi teki kylmän sodan aikana. Samaan aikaan Ukraina voisi jatkaa taloudellista integraatiotaan länteen. 

Vastaavia ehdotuksia on kuultu helmikuussa 2022 käynnistyneen Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen. Venäjä on vaatimuksissaan Ukrainan riisumiseksi aseista ja alueluovutuksista mennyt huomattavasti Kissingerin ja muiden realistien ehdotuksia pidemmälle, mikä on osaltaan vähentänyt vaihtoehdon houkuttelevuutta.

Suomettumisesta on haettu ratkaisua myös Taiwanille sen etsiessä turvaa vahvistuvan Kiinan edessä.

Vaikka suomettuminen Ukrainan tai Taiwanin kaltaisten maiden ulkopolitiikan käytännön ohjenuorana tuntuu vieraalta, ei keskustelun viriäminen juuri nyt ole sattumaa. Tilanne, jossa voimavaroiltaan heikompien maiden on odotettu sopeutuvan vahvempiensa etuihin, on ollut kansainvälisten suhteiden jännitystiloissa tyypillinen. 

Ilmapiirin kiristyessä pulpahtaa suomettumisen ajatus kuin korkki pintaan. Aseiden puhuessa myös realistisen koulukunnan geopoliitikot saavat tavallista enemmän huomiota osakseen.

Pienten valtioiden täysivaltaisuus on realistien silmissä väistämättä rajoitettua. Kyse ei välttämättä ole valtion koosta tai voimavaroista. Riittää, että valtio on selvästi heikompi kuin siitä kiinnostunut osapuoli. Ukrainan, Taiwanin ja Suomen kaltaiset maat ovat tässä ajattelussa maailmanpolitiikan pelinappuloita, joiden kohtaloita suuremmat voimat liikuttelevat. 

Vahvempien tehtävänä on hallita kansainvälistä järjestelmää. Heikompien on järkevä omaksua joustava sopeutumisstrategia, vaikka jonkinlainen pelote onkin hyvä olla yhtälössä mukana. Taitavalla diplomatialla ne voivat kompensoida muiden resurssien epäsuhtaa, ja näin selviytyä hengissä maailmanpolitiikan armottomassa eloonjäämistaistelussa. 

Suomettuminen ei ole realisteille kirosana, vaan se on laskelmoivaa heikomman älykkyyttä, todellista valtiotaitoa.

Myös suurvallat voivat halutessaan omaksua suomettumislinjan jonkin toisen valtion suhteen. Tällaista politiikkaa on totuttu kutsumaan lepyttely- tai tyynnyttelypolitiikaksi.

Heikommat joutuvat tinkimään omista tavoitteistaan ja luovuttamaan ulkosuhteisiinsa liittyvää sananvaltaa vahvemmalleen. Valitun linjan uskottavuus edellyttää, ettei sitä haasteta aktiivisesti maan sisäpolitiikassa. Sopeutuminen voi tilanteiden muuttuessa kuitenkin vaatia vikkeliä suunnanmuutoksia. 

Miten kotimainen mielipide saadaan politiikan taakse, ja kuinka paljon vastaavasti siedetään ulkopoliittista toisinajattelua, ovat politiikan toimeenpanossa kriittisiä kysymyksiä. Suomettumisen vaatima ulkopolitiikan linjavaihtoehtojen kaventaminen, vieläpä demokraattisia toimintatapoja kunnioittaen, tekevät onnistuneesta suomettumisesta politiikan todellisen taitolajin.

Myös suurvallat voivat halutessaan omaksua suomettumislinjan jonkin toisen valtion suhteen. Tällaista politiikkaa on totuttu kutsumaan lepyttely- tai tyynnyttelypolitiikaksi (engl. appeasement), mutta taustalla oleva ajattelu muistuttaa suomettumisesta: väistetään ja joustetaan, tarvittaessa omaa arvomaailmaa vastaankin, jotta vältytään rajummalta yhteenotolta.

Suomettumisen sijaan voi olla kyse myös suomettamisesta. Siinä jokin valtio pyrkii vaikuttamaan toiseen valtioon tarkoituksenaan sen suomettuminen. Keinoina voi olla joko suostuttelua tai painostusta. Yhtä kaikki, suomettamisen lopputuloksena syntyy suomettumista.

Suomettumisesta – tai suomettamisesta – käydyssä keskustelussa on mukana annos ulkopolitiikan sanapelejä. Ilmiössä itsessään on historiallisessa tarkastelussa vähän uutta. Miten ulkopolitiikan tasapainottelua aikanaan alettiin kutsua suomettumiseksi, on pääpiirteissään hyvin tunnetut vaiheensa.

Vaikka varsinaiseen suomettumisen tai suomettamisen (saks. Finnlandisierung) muotoonsa käsite vakiintui 1960-luvun Länsi-Saksassa, ensimmäisenä Suomen erityislaatuiseen asemaan kiinnitettiin huomiota Itävallassa. Itävallassa odotettiin 1950-luvun alussa liittoutuneiden miehitysvallan päättymistä ja maan suvereniteetin palauttamista. Neuvotteluissa edettiin kuitenkin hitaasti. Joillekin itävaltalaispoliitikoille Suomen tapa hoitaa suhteensa Neuvostoliittoon tarjosi mallin ja mahdollisuuden prosessin jouduttamiseksi. 

Ajatus ”suomalaisen politiikan” omaksumisesta nostatti kiivaan keskustelun, joka kulminoitui Itävallan ulkoministerin [lih] Karl Gruberin vuonna 1952 julkaisemassa kirjassa. Gruber ei pitänyt Suomen mallia lainkaan sopivana Itävallalle, joka Suomesta poiketen oli kaikkien neljän sodan voittajavallan miehittämä. Suomen asema oli Porkkalassa tukikohtaansa hallinneen   Neuvostoliiton käsissä, eikä sitä tullut verrata Itävaltaan. 

Keski-eurooppalaisessa keskustelussa ajatus ”suomalaisesta politiikasta” tai Suomen mallista sai alusta alkaen mukaansa kielteisen sivumaun. Tunnetuimpia suomettumis-termin lanseeraajia oli Berliinin Freie Universitätin professori Richard Löwenthal, joka käytti sitä ensimmäisen kerran vuonna 1962 Yhdysvalloissa julkaisemassaan artikkelissa. Löwenthal kiinnitti huomiota Neuvostoliiton Suomessa hankkiman vaikutusvallan syvyyteen: se ulottui huomattavasti Suomen ulkopolitiikkaa pidemmälle, aina pääministerin valintaan ja hallituskokoonpanoihin asti.

Kiinnostavaksi Suomen tapauksen teki sen mahdollinen toistuminen jossakin muualla Länsi-Euroopassa. Yhdysvaltojen mahdollisesti vetäessä miehitysjoukkonsa Saksan liittotasavallasta voisi edessä olla sen suomettuminen.

Suomettumisesta puhuttiin aluksi lähinnä saksalaisten ulkopolitiikan asiantuntijoiden ja tutkijoiden keskuudessa. Toden teolla keskustelu hyrähti käyntiin 1960-luvun lopussa, kun Suomen mahdollisesti muille maille tarjoamasta esimerkistä kiinnostuttiin Länsi-Saksan lisäksi myös englanninkielisissä maissa ja muualla Euroopassa.

Suomen tapaus kertoi Neuvostoliiton vallankäytön erityispiirteistä. Varsovan liiton sisäisestä kurinpidosta poiketen Neuvostoliitto käytteli valtaansa Suomessa huomattavasti taitavammin. Se näytti saavan Suomelta haluamansa tyystin ilman näkyvää painostusta, vieläpä suomalaisten omalla myötävaikutuksella. 

Amerikkalaisten 1970-luvun alussa tekemän analyysin mukaan suomettumisessa ei ollut kyse niinkään tietoisista valinnoista, vaan mielentilasta, jossa suomalaiset olivat vähitellen hyväksyneet Neuvostoliiton laajamittaisen vaikutusvallan normaaliin elämänmenoonsa kuuluvana asiana.

Konservatiivinen baijerilaispoliitikko Franz Josef Strauss sai suomettumisesta mainion lyömäaseen, jolla hän kävi sosiaalidemokraattien liittokanslerin Willy Brandtin aloittaman uuden pehmeämmän idänpolitiikan eli Ostpolitikin kimppuun. Kristillissosiaalisen unionin CSU:n puoluekokouksessa vuonna 1972 pitämässä puheessaan Strauss jyrisi kuinka Brandtin edistämä suhteiden normalisointi Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden kanssa avaisi portit Saksan liittotasavallan suomettamiselle.

Yhdysvaltojen kylmän sodan strategioita laatinut George Kennan asettui jo 1970-luvulla puolustamaan Suomen omaksumaa asennetta Neuvostoliittoa kohtaan.

Saksan liittotasavallan uuden idänpolitiikan ja kylmän sodan liennytyksen läntiset kriitikot hyödynsivät suomettumista retoriikassaan koko 1970-luvun. Vähitellen puheet kuitenkin laimenivat, ja 1980-luvulle tultaessa termi sai kokonaan uudenlaisia merkityksiä. 

Neuvostoliiton heikentyessä esiin nousi mahdollisuus pienempien sosialistimaiden suomettamiseksi ja sitä kautta irrottamiseksi Neuvostoliiton välittömästä vaikutuspiiristä. Myös Suomen tarjoama esimerkki alkoi saada uutta sisältöä. 

Yhdysvaltojen kylmän sodan strategioita laatinut George Kennan asettui jo 1970-luvulla puolustamaan Suomen omaksumaa asennetta Neuvostoliittoa kohtaan. Suomen poliittinen johto varjelivat maansa itsenäisyyttä, eikä siinä ollut mitään hävettävää. Suomettumisesta oli pikemminkin syytä puhua saavutuksena, minkä ajatuksen myös johtavat suomalaispoliitikot poimivat puheisiinsa.

Neutraali suomettumis-termin käyttö osana nykyisen kansainvälisen politiikan sanastoa aiheuttaa Suomessa edelleen epämukavan olon.

1980-luvun lopussa kansainvälisen lehdistön kirjoittelusta tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, kuinka suomettumiseen liittyneet kielteiset mielleyhtymät olivat vaimentuneet. Lopullinen niitti alkuperäiselle suomettumiskertomukselle tuli kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa.

Neutraali suomettumis-termin käyttö osana nykyisen kansainvälisen politiikan sanastoa aiheuttaa Suomessa edelleen epämukavan olon. Realistien suosimaa ajatusta pienten valtioiden toimintatilan ahtaudesta ei enää pidetä samanlaisessa arvossa kuin Kekkosen ja Paasikiven aikoina. 

Kylmän sodan Suomen käyttäminen esimerkkinä tilanteesta, jossa heikompi valtio rajoittaa toimintavapauttaan, sopii huonosti nyky-Suomen ulkopolitiikan painotuksiin ja kansainvälisillä areenoilla markkinoimaan kuvaan itsestään sääntöpohjaisen järjestyksen puolustajana. Vanhemmat ulkopolitiikan sisäpiiriläiset muistavat hyvin, kuinka vaikeaa ja vaarallistakin Neuvostoliiton kanssa käyty diplomatian peli oli. 

Olennaisempi epämukavuustekijä lienee silti suomettumiseen kiinnittyvät kiusalliset historiamuistot. Erityisen vastenmielisiltä tuntuvat suomettumisen sisäiset, Suomen poliittiseen kulttuuriin liittyneet piirteet: itsesensuuri ja sananvapauden rajoittaminen, ulkopoliittisesti epäluotettaviksi leimattujen vastustajien kampittaminen ja presidentti Urho Kekkosen ajan myötä yhä itsevaltaisemmaksi muuttunut vallankäyttö lieveilmiöineen.

Vaikka hallitseva näkemys Suomen kylmästä sodasta on vaikeuksista voittoon -tyyppinen menestystarina, suomalaisessa historiakeskustelussa kaikuvat epäilykset siitä, olivatko kaikki maan itsenäisyyden varjelemiseksi tehdyt toimet välttämättömiä. Sopeuduttiinko liiankin hyvin ja minkälaisen jäljen ”suomettumisen mielentila” on mahdollisesti suomalaiseen kulttuurin jättänyt?

Suomettumisen sisäiseen ulottuvuuteen liittyvät kysymykset ovat liian vaikeita, jotta niihin löytyisi helppoja vastauksia. Jo sekin, mitä Suomen sisäisen politiikan ja yhteiskuntaelämän ilmiöitä tulisi tarkastella suomettumisen kehyksessä, on hankalasti määriteltävissä. Jälkikäteinen moralisointi jättää huomiotta kontekstin ja ihmisten moninaiset vaikuttimet toimia niin kuin toimivat. Suomettumisen varjo on hämmästyttävän pitkä.