Kiinan kansantasavallan historia pyrkii selittämään, miten takapajuisesta ja sulkeutuneesta valtiosta syntyi taloudellinen jättiläinen, ja miksi Kiinalta kesti niin kauan hyödyntää edellytyksiään nousta 2000-luvun suurvallaksi.

Lauri Paltemaa & Juha A. Vuori
Kiinan kansantasavallan historia
Gaudeamus 2012
504 s.

Kiinan kansantasavallan historia on suomalaisen Kiina-tutkimuksen merkkitapaus. Turun yliopiston tutkijat Lauri Paltemaa ja Juha A. Vuori ovat kirjoittaneet ensimmäisen suomenkielisen yleisesityksen Kiinasta kattaen vuodet 1949−2009.

Tekijöiden mukaan heidän tarkoituksenaan oli tuottaa uutta opetusmateriaalia yliopistoihin sekä yleistajuinen teos niille, jotka haluavat ymmärtää Kiinan muutosta. Tuloksena on 500-sivuinen tiiliskivi, todellinen kansantasavallan historian suuri kertomus.

Kirjan painopiste on keskushallinnossa ja puoluejohdossa, tekijöiden sanoin ”vanhojen miesten eliittipolitiikassa”. Tutuiksi tulevat paitsi suuret johtajat Mao Zedong ja Deng Xiaoping, myös sellaiset kommunistisen puolueen vähemmän muistelemat herrat kuin Hua Guofeng, Hu Yaobang ja Zhao Ziyang.

Naisista näkyvimmin on esillä Jiang Qing, Maon neljäs vaimo ja tukija. Johtajakeskeisyys on ymmärrettävää yleiskuvaan pyrkivässä teoksessa, mutta se kannattaa tiedostaa kirjaan tarttuessa.

Kiinan kansantasavallan historia menee nopeasti asiaan. Aika Kiinan tasavallan perustamisesta vuonna 1912 kommunistiseen vallankumoukseen käydään läpi johdannossa ja Kiinan keisarilliseen aikaan viitataan vain silloin, kun se jonkin tapahtuman tai lausahduksen selittämiseksi on välttämätöntä.

Kirjan alkupisteenä toimiikin kansantasavallan perustaminen ensimmäinen lokakuuta 1949 sekä Maon saman vuoden syyskuussa pitämä puhe, jossa hän julisti Kiinan nousseen jaloilleen. Keskeinen kysymys kirjassa onkin, missä mielessä ja milloin tämä julistus alkoi todellisuudessa pitää paikkaansa.

Maon vuoteen 1976 kestäneen valtakauden tulkinnat riippuvat pitkälti siitä, millainen on tulkitsijan näkemys ”suuresta ruorimiehestä”. Vuori ja Paltemaa arvioivat Maon ajan tuoneen mukanaan joitain tavallisia kiinalaisia hyödyttäneitä uudistuksia, kuten parannuksia kansanterveydessä ja koulutuksessa.

Koko aikaa kuitenkin leimasivat jaettu köyhyys ja jopa nälänhädät, epäonnistuneet taloudelliset kokeilut sekä poliittinen vaino. Suuren harppauksen sekä kulttuurivallankumouksen aiheuttamat tuhot selittävät pitkälti sekä Kiinan nousun lykkääntymistä että puolueen uudistajien halua luopua Maon politiikasta tämän kuoleman jälkeen.

Tästä huolimatta jotkin maolaisen ajan piirteet vaikuttavat edelleen nyky-Kiinassa, erityisesti sen poliittisessa järjestelmässä. Yksipuoluevalta ei ole kadonnut mihinkään ja esimerkiksi kansalaisten liikkumista säätelemään luotu hukou- eli asuinpaikkarekisterijärjestelmä vaikeuttaa nykyään yli sadan miljoonan siirtotyöläisen pääsyä julkisten palveluiden pariin.

Kuvatakseen Maon ajan ja nykypäivän Kiinan eroja tekijät hyödyntävät Václav Havelin erottelua totalitarismin ja jälkitotalitarismin välillä. Ensimmäisessä puolue ja sen lähes täysin korvaama valtio pyrkii hallitsemaan kaikkia yhteiskunnan puolia oman ideologiansa pohjalta.

Tavoitteena on lain tai kansalaisten mielipiteen rajoittamatta muokata koko yhteiskunta ideologiaa vastaavaksi. Maon kohdalla tämä muotoiltiin ajatukseksi kommunistisen vallankumouksen jatkamisesta.

Jälkitotalitarismissa sen sijaan ideologiaa käytetään kyllä yksipuoluevallan oikeuttamiseen, mutta se ei enää ohjaa vallankäyttäjiä. Puoluevaltio käyttää totalitarismin keinoja lähinnä turvaamaan oman valta-asemansa ja sallii entistä laajemman kansalaisyhteiskunnan syntymisen. Samalla puolueen kyky ohjata yhteiskunnan muutoksia heikkenee, mikä voi lopulta vaarantaa sen valta-aseman.

Maon ajan jälkeen Kiinan kommunistinen puolue on siis käytännössä menettänyt uskonsa omaan ideologiaansa ja pitää kiinni vallasta sen itsensä takia. Kiina ei kuitenkaan näytä selkeitä merkkejä siitä, että kommunistisen puolueen valta olisi horjumassa.

Vuoren ja Paltemaan mukaan juuri jälkitotalitaristisen linjan onnistuminen on yksi tärkeimmistä puolueen selviämisen syistä. Samalla se mahdollisti talouden vapauttamisen ja Kiinan vaurastumisen.

Teos tekee kuitenkin selväksi, että Kiina ei ole noussut ongelmitta Maon ajan jälkeenkään. Deng Xiaopingin käynnistämät talousuudistukset loivat epävakautta, joka yhdessä poliittisten uudistusten puutteen kanssa jothti mielenosoituksiin Tiananmenin aukiolla vuonna 1989.

Puolue päätti hallinnastaan karanneen tilanteen väkivalloin, mutta vastaavanlaisen tilanteen estäminen ohjaa edelleen sen politiikkaa.Turvana tyytymättömyyden räjähtämistä vastaan puolueella on ollut kaksi asetta, elintason kasvu sekä isänmaallisuuden korostaminen koulutuksessa ja propagandassa.

Vuoden 1989 jälkeen maolaisuudesta luopumisen jättämää ideologista tyhjiötä on paikattu nationalismilla, joka näkyy kiinalaisten suhtautumisessa niin muihin maihin kuin omaan menneisyyteensäkin. Viimeaikainen esimerkki tästä on ollut saarikiista Japanin kanssa.

Viime lokakuussa Helsingin yliopistolla pitämällään luennolla Lauri Paltemaa kuvasi Kiinan lähihistorian tutkimiseen liittyviä kysymyksiä. Yksi niistä on se, missä määrin voidaan luottaa kiinalaisten omaan tutkimustietoon.

Kiinan historiasta puhuttaessa ”virallinen tulkinta” ei ole mikään kielikuva, vaan kommunistisen puolueen keskuskomitea todellakin tekee päätöksiä siitä, miten historiaa tulee tulkita. Ne taas velvoittavat tutkijoita aina käytettyä sanastoa myöten – esimerkiksi viimeisimmässä päätöksessä linjattiin, että vuoden 1989 tapahtumissa oli kyse ”vakavasta epäjärjestyksestä”.

Virallista linjaa haastavat niin läntiset, taiwanilaiset kuin Kiinan ulkopuolella julkaisevat kiinalaiset tutkijatkin, joilla on myös omat erimielisyytensä. Paltemaan ja Vuoren linjana on pääosin pyrkiä muodostamaan näistä yhtenäinen tulkinta, mutta he myös täyttävät lähdeviitteet eriävillä mielipiteillä ja vaihtoehtoisilla näkemyksillä.

Toinen ongelma on tutkimustiedon väheneminen nykyaikaa lähestyttäessä. Joitain asioita, kuten suuren harppauksen tarkkaa uhrimäärää, tuskin saadaan koskaan selville. Toisia taas ei voida kunnolla arvioida ennen kuin kaikki tarpeelliset seikat ovat tiedossa.

Voi vain arvella, haastaako joku myöhemmin paljastuva tieto esimerkiksi Paltemaan ja Vuoren suhteellisen posiitivisen arvion viime vuonna johdosta väistyneen Hu Jintaon politiikasta, jota he jopa kutsuvat ”hyvinvointivaltioprojektiksi kiinalaisin erityispiirtein”.

Kiinan kansantasavallan historia on hyvä johdatus aiheeseensa ja sitä voi suositella sekä yliopistoihin että laajemmalle yleisölle. Sille on varmasti myös tilausta, sillä nyky-Kiinaa ei voi ymmärtää tuntematta sen menneisyyttä.

Entäpä tulevaisuus? Sen suhteen tekijät esittävät vain kysymyksiä, todennäköisesti viisaasti. Paltemaa ja Vuori muistuttavat, että Deng Xiaopingin aloittamat uudistukset ovat edelleen kesken, eivätkä niiden lopulliset tulokset ole vielä selvillä.

Maolainen jatkuvan vallankumouksen projekti taas on loppunut, mutta sen jäljet ovat yhä näkyvissä – kuinka kauan, sitä tuskin kukaan tietää.

Kansantasavallan kertomus on ollut historiassa ainutlaatuinen ja vaikka tuntisikin maan menneisyyden, sen tulevaisuutta ei ole helppo ennustaa.

Juuri tällä hetkellä Kiinan kansantasavallan historian tärkein opetus onkin ehkä se, että Kiinan nousu ei ollut vääjäämättömyys, vaan tietynlaisen politiikan seuraamisen tulos. Siitä riippuu myös, kuka Kiinaa tulee tulevaisuudessa johtamaan.