Olen viime viikkoina kantanut mukanani kahta kirjaa. Molemmat kirjat käsittelevät armottomalla tavalla politiikan ja talouden nykyisiä ehtoja.

Toinen on Wolfgang Streeckin Gekaufte Zeit. Die vertagte Krise des demokratischen Kapitalismus, suomeksi suunnilleen näin: Ostettu aika. Demokraattisen kapitalismin umpeutunut kriisi. Toinen on Armin Schäferin ja Streeckin toimittama Politics in the Age of Austerity.

En ota vielä kantaa siihen, ovatko nämä tutkijat jotakuinkin oikeassa vai ovatko he hakoteillä. Yritän pelkästään sulattaa heidän viestejään. Jo siinä on ihan riittävästi tekemistä.

Streeck aloittaa teemalla, joka on meille tuttu. Sodanjälkeinen kasvukausi – kapitalismin kultainen aika – perustui valtiojohdon, työnantajien ja ammattiyhdistysliikkeen linnarauhaan. Sitä tukivat enemmän tai vähemmän innostuneesti eurooppalaiset maltilliset konservatiivipuolueet ja eurooppalainen sosiaalidemokratia.

Taustalla olivat 1920- ja 30-lukujen yhteiskunnalliset epäonnistumiset ja niistä syntynyt maailmansota. Suomessa tätä hädän edessä syntynyttä yhteisymmärrystä kuvastaa hyvin sekä ”tammikuun kihlaus” että kokoomuksen ja SDP:n aseveliakseli. Välillä akseli näytti murenevan, mutta se johtui ennen kaikkea ay-liikkeen sisäisestä kilpailutilanteesta.

Mielenkiintoista – ja hivenen yleisestä eurooppalaisesta mallista poikkeavaa – oli, että tämä tapahtui Urho Kekkosen ja maalaisliiton johdolla. Aseveliakseli sopi ulkopoliittisista syistä huonosti kylmän sodan puristuksessa toimivalle Suomelle.

Kauden alussa politiikassa oli mahdollista tehdä valintoja, mikä kuvastuu tutkijoiden käyttämässä käsitteessä fiskaalinen demokratia. Silloisessa fiskaalisessa demokratiassa parlamentilla oli käytettävissään vaihtoehtoja, koska vain noin 60 prosenttia budjetista oli sidottu edellisten vuosien ja vuosikymmenten päätöksillä.

Oli siis mahdollista raivata yhteiskunnallisella toiminnalla tilaa erilaisille ideologisille tavoitteille. Poliittiset vaihtoehdot synnyttivät näin demokratian toteuttamisen kannalta välttämättömän toimintakentän.

Talouspolitiikan johtotähtenä oli tietenkin Keynes. Suhdanteiden heiketessä hallitukset harjoittivat ekstensiivistä politiikkaa ja rahoittivat alijäämäisiä budjettejaan lainoilla tai setelipainokoneella. Inflaatio söi lainoja ja hyvinä aikoina oli mahdollista toteuttaa ylijäämäbudjetteja.

Tässä lintukotomaailmassa oli myös mahdollista toteuttaa työväenliikkeen hellimiä taloudellisen tasa-arvon projekteja. Niihin kuului koulutus, eläkejärjestelmät ja työttömyysvakuutus.

Sitten järjestelmä pysähtyi. Se pysähtyi ensimmäiseen öljykriisiin, joka paljasti että politiikan ikuinen opportunismi oli houkutellut lupamaan enemmän kuin oli mahdollista toteuttaa. Päätökset sisälsivät kustannuksia, jotka tulisivat maksuun vasta paljon myöhemmin, ja joista ei juuri juhlapäätöksen hetkellä tarvinnut kantaa huolta – tai vastuuta.

Vanhan fiskaalisen demokratian väljät raamit olivat supistumassa pakkopaidaksi, jossa edellisten parlamenttien päätökset määräsivät yhä suuremman osan budjetista. Siitä seurasi myös, että ideologinen kenttä supistui.

Tästä alkaa lainattu aika.

Mancur Olson oli vähän aikaisemmin kirjoittanut teoksen The Logic of Collectiv Action, jossa kyseenalaistettiin linnanrauhan lähtökohtia. Hänen kirjansa The Rise and Decline of Nations. Economic Growth,Stagflation, and Social Rigidities puolestaan ilmestyi 1982. Turhautuneena ikuiseen sopimiseen ja tulopolitiikkaan markkinakapitalismi oli tekemässä paluuta politiikan kentille.

Mutta jotain oli opittu menneiden vuosikymmenten erehdyksistä. Luokkaristiriitoja ei voitu kärjistää, koska konservatiiviset puolueet tarvitsivat joukkokannatuksensa ja siihen rooliin kävi ainoastaan kohtalaisen hyvin toimeentuleva keskiluokka. Eliittipuolueiden aika oli ollut jo kauan sitten ohi.

Mutta ainoa tapa naamioida politiikan kaventuvat valintamahdollisuudet oli elää velaksi. Sitä olemme nyt tehneet kohta 40 vuotta. Fiskaaliset vaihtoehdot ovat melkein nollassa. Hallitusvaltaan nousevat puolueet pääsevät pääasiassa vain jakamaan jo kerran jaettua – ja vähän toisella tavalla. Muuttuvuuden illuusion ylläpitämiseksi esille nostetaan suuria vaatimuksia, joiden toteuttaminen vaatii vuosikymmeniä.

Ainoa tapa selviytyä on luopua opportunistisista lupauksista ja rehellisesti todeta, että rahat ovat lopussa ja eväät syöty. Mutta miten ulos kriisistä?

Säästökuri syö kannatusta ja levittää epäuskoa. Sisäinen devalvaatio on pelkästään teknokraattisen kaunis nimi erittäin häijylle palkkojen polkemiselle. Tämä palkkakuri alkaa Etelä-Euroopan kriisimaissa, mutta muuttuu Euroopan työmarkkinoiden rakenteelliseksi osaksi.

Sitten mietimme, miten me tähän päädyimmekään.

Kirjoittaja on europarlamentaarikko ja toimittaja.