Ydinkokemus: Risteyksessä
Kansallisteatterissa pyörivä Neljäs tie lataa tuutin täydeltä talouspolitiikkaa ja herättää katsojan miettimään, onko tämä sellainen maailma, jossa me haluamme elää?
Olipa kerran maa, joka katosi ja muuttui toiseksi.
Aluksi tuossa maassa juodaan pullakahvit. Uunista kaivetaan pellillinen höyryävää vehnästä, josta kaikki saavat palasen. Paitsi yksi ohuemman lipareen ja toinen kämmenenkokoisen särpimen.
Ensimmäisenä nousee ylös se ohuimman pullapalan saanut, tarttuu kuokkaan ja pukee päälleen takin, jonka hihassa loistaa punainen nauha.
Kansallisteatterin yleisön heti alkumetreiltä vangitseva Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama Neljäs tie kuljettaa katsojan aluksi ryminällä läpi kansakunnan historian sisällissodasta aina 1980-luvun nousukauteen saakka.
Suo, kuokka ja Jussi -tunnelmissa työkalut vaihtuvat aseisiin, paininta Venäjän karhun kanssa päättyy tappioon ja maata luotsataan tulevaisuuteen Paasikiven−Kekkosen linjalla.
Hyvinvointivaltiota rakennetaan ja 1960-luvulla uusvasemmistolainen nuoriso huutaa: ”Älä luota pappiin, poliisiin” Björn Wahlroosin lausuessa kauniita maailmasta, jossa ei ole sotaa ja väkivaltaa.
1970-luvulle tultaessa vuosikymmenten kulku rauhoittuu ja keskittyminen talouspolitiikkaan terävöityy. Käännekohdan muodostaa öljykriisi, josta Kekkonen jyrähtää, ettei ”paluuta entiseen enää ole”.
Laman syövereissä Sorsan toinen hallitus hakee ratkaisua. Näytelmässä pääministeri ottaa puhelun puoluetoimistoon Paavo Lipposelle, kun vakauspaketti ei pidä yhtään ja demareiden kannatus on jyrkässä laskussa.
Puoluetoimistolta Lipponen lähettää matkaan konsensus-keijun, jonka taikapölyn vaikutuksesta luodaan elvytysohjelma yrityksille. Vuonna 1977 Sorsa kutsui koolle jo myyttistä mainetta saaneen Korpilampi-seminaarin, jossa synnytettiin poliittinen konsensus Suomen tulevasta talouspolitiikasta.
Valtiotieteiden tohtori, SKDL:ssä ja SKP:ssä 1990-luvun alkuun asti vaikuttanut Jouko Kajanoja on todennut, että Korpilammesta lähtien elvytys alkoi merkitä elinkeinoelämän elvyttämistä.
Näytelmässä keiju riemastuttaa katsomoa vielä toisenkin kerran, kun Saksan liittokansleri Angela Merkel ottaa paniikkipuhelun Ranskan Nicolas Sarkozylle. Tällä kertaa vuosi on 2010 ja kriisin aiheena Kreikan kyvyttömyys maksaa velkojaan. Tällä kertaa matkaan lähetetään luottamus-keiju, jonka taikapölyn ansiosta lainataan lisää rahaa ja leikataan menoja.
Suomi nousee öljykriisin aikaansaamasta lamasta, Sorsa jatkaa pääministerinä ja hyvinvointivaltion rakennus jatkuu. 1980-luvulla kulutusjuhlat kovenevat. Finanssimaailmassa puhaltavat muutoksen tuulet, jota siivitetään osuvasti Scorpionsin klassikolla Winds of Change.
Valtion ohjausta vastustetaan koko ajan voimakkaammin ja lopulta ulkomainen lainananto vapautetaan ilman eduskunnan hyväksyntää.
Näytelmässä katsoja kuulee, kuinka ”parissa vuodessa kotitalouksien ja yritysten velka tuplaantuu parissa vuodessa.” Ja sitten kupla puhkeaa.
Euroopan yhdentymisen tuulet puhaltavat jo ja paikalla tuntuu olevan vain yksi vastatuuleen kulkija: Esko Seppänen. Neljännessä tiessä Seppänen on raikas hahmo, joka näyttäytyy useaan kertaan tietäjänä epäuskoisten keskellä.
Tässä käsikirjoittajat ovat luoneet mielenkiintoisen jännitteen Esko Seppäseen kiinnittyneen vastarannankiiski-maineen ja lavalla nähtävän Seppäsen välille. Nuorelle polvelle, jota itsekin edustajan, Seppänen on nykymediassa näyttäytynyt vasemman laidan persuna, joka ei ymmärrä edistyksen eli muun muassa eurooppalaistumisen ja globaalin markkinatalouden vaatimuksia.
Näytelmä avaa tähän kuvaan kuitenkin toisen katselukulman. Seppästä ei ehkä tulisikaan peilata ainoastaan valtavirran näkemyksiä vastaan.
Jukka Puotilan mainiosti esittämä Seppänen pitää yhden näytelmän parhaimmista monologeista, jossa selitetään, miten valtion yhtiöt yksityistettiin. Kelpona esimerkkinä tuodaan esiin Fortum ja surullisen kuuluisiksi nousseet optio-ohjelmat.
Lamaan johtavan kehityksen aikaan lavalle nousee myös Esko Aho, joka rummuttaa sitoutumista ECUun. Vuonna 1991 valtaan nousee Ahon johtama porvarihallitus ja lopulta ECU-päätös runnotaan hallituksessa läpi pääministeri Ahon ja valtionvarainministeri Viinasen voimin.
Hetken päästä Suomi devalvoi ja markka kelluu. Sen muistan itsekin televisiosta, vaikka olen ollut vasta peruskoulun alaluokilla. Mieleen ovat painuneet uutiset Neuvostoliiton hajoamisesta ja markan kellumisesta. Ylen uutisissa oli piirrosmarkka, joka kellui uutistenlukijan takana.
En muista leipäjonoja, mutta muistan epävarmuuden ja välituntipuheet äidin tai isän työttömyydestä. Lapsillakin oli huoli. Muistan kierrätettävät koulukirjat, kunnan maksamien luokkaretkien loppumisen ja kirpputoriostokset. Muistan ammattiyhdistysliikkeen suurmielenosoituksen, äiti lähti sitä varten Helsinkiin.
Tässä kohtaa näytelmää Neljäs tie onnistui varmasti koskettamaan jokaista katsojaa, 1990-luvun lama on osa kollektiivista muistia. Toinen on muisto liittymisestä Euroopan unioniin.
Näytelmässä katsoja seuraa intensiivisesti, kuinka tapahtumaketjua lamasta Euroopan unioniin ja nykyiseen talouskriisiin rakennetaan. Esiin piirretään kuva, kuinka kaikki pienen ihmisen puolesta puhuneet raivataan pois ja kuningaspaikalle nostetaan finanssimaailma, jatkuvan rikastumisen ja vaihtoehdottomuuden eetos.
Säästöleikkuriin lykätään toistuvasti sosiaali- ja terveyspalvelut, kun ei ole vaihtoehtoja.
Jos Suomen laman ajan piru on Neljännessä tiessä Viinanen, on rooli nykyaikaa kuvatessa annettu José Manuel Barrosolle. Käsikirjoittajat ovat löytäneet paikat, joissa nykyisen talouskriisin hoitaminen yhdistyy monin paikoin 1990-luvun tapahtumiin. Tämä todentuu etenkin valtioiden talkoissa pankkien pelastamiseksi.
Neljännen tien lopussa katsoja on vaikuttunut ja pumpattu piripintaan talouspolitiikkaa. Kyllä, näytelmä on julistava ja ideologialtaan vasemmistolainen. Neljäs tie vetää surutta joitain mutkia suoriksi ja kertoo, kuinka asiat ovat.
Toisaalta juuri siksi näytelmä on raikas tuulahdus farssien ja pekkoaikamiespoika-genren pöhöttämässä teatterimaailmassa. On hienoa, että Kansallisteatterin lavalla voidaan ottaa kantaa. Sanoman jytkeessä pitää vain muistaa ajatella myös itse.
Neljännen tien lopuksi paistetaan taas pullaa. Nyt ottajia on enemmän, ja osa jää kokonaan ilman. Ilmaan jää leijumaan ennustus tulevaisuudesta, joka kannustaa tekemään asioille jotain. Tarvitaan se neljäs tie. Vai onko se jo viides?
Kirjoittaja on Ytimen toimitussihteeri