Suomen siirtomaapolitiikka
Stora Enso ja muut suomalaiset metsäteollisuusyhtiöt sulkevat tehtaitaan Suomessa ja keskittävät toimintojaan kehittyviin maihin piittaamatta paikalliselle väestölle ja ympäristölle koituvista seurauksista. Antti Tuuri sanoo suoraan, että yhtiöiden toiminnassa on siirtomaaisännän piirteitä.
Muistelen, että meillä tuomittiin menneinä vuosina imperialistinen talouspolitiikka, jota amerikkalaiset harjoittivat. Heidän suuryrityksensä pitivät ja pitävät yhä hallussaan kaivoksia, metsävaroja ja laajoja viljelmiä kehitysmaissa, tai niin kuin kauniisti on ruvettu sanomaan, kehittyvissä maissa.
Sanat luovat mielikuvia, kehittyvä maa maistuu paremmalta kuin kehitysmaa, vaikka maan luonnonvarat yhä olisivatkin ulkomaalaisten suuryhtiöitten hallussa.
Meillä puhuttiin ennen vanhaan puunjalostusteollisuudesta. Nykyään puhutaan vaatimattomammin metsäteollisuudesta tai vähemmän vaatimattomasti metsäklusterista, johon kuuluvat myös metsätalous ja metsäteollisuutta palvelevat tai käyttävät teollisuudenalat.
Metsäteollisuutemme on laajentunut viime vuosina rivakasti kehitysmaihin ja laajentuminen jatkuu, klusteri haravoi jo koko maailmaa. Metsäteollisuusyhtiöt sulkevat tehtaitaan Suomessa, hankkivat satojen tuhansien hehtaarien maaomaisuuksia Etelä-Amerikasta ja Kiinasta, istuttavat mailleen pelkkää eukalyptuspuuta ja rakentavat kehitysmaihin tehtaita, joissa palkat ovat murto-osan Suomessa maksetuista.
Stora Enso, jossa Suomen valtio on suurin omistaja ja yhdessä Kansaneläkelaitoksen kanssa pitää hallussaan myös suurinta äänimäärää yhtiökokouksessa, on maailman kolmanneksi suurin metsäyhtiö.
Stora Enso omistaa yhdessä chileläisen Arauco-yhtiön kanssa Uruguayssa 225 000 hehtaaria maata ja on käynnistämässä siellä valtavaa Montes del Platan sellutehdasta, jonka vuosituotanto on 1,3 miljoonaa tonnia sellua vuodessa. Tehtaan suunnitellaan käynnistyvän syksyllä 2013.
Montes del Plata -yhtiön omistavat Arauco ja Stora Enso puoliksi, Araucon omistus ketjuttuu mutkien kautta Angolino-yhtymään, yhteen Etelä-Amerikan suurimmista teollisuuskonglomeraateista.
Stora Enso ja Arauco ostivat espanjalaiselta Ence-yhtiöltä sen Uruguayn eukalyptuspellot, joista puolet jo kasvavat puuta. Espanjalaiset kun säikähtivät Uruguayn kansalaisliikkeiden vastustusta.
Montes del Platan sellutehtaan ja puupeltojen lisäksi rakenteilla on myös suuri satama, josta valmis sellu kuljetetaan Aasian, Yhdysvaltojen ja Euroopan markkinoille. Uusi tehdas on vain noin 40 kilometrin päässä Argentiinan pääkaupungista Buenos Airesista, merenlahden takana, jonka yli sellutehtaan hajut varmasti joskus ehtivät.
Stora Enso solmi Uruguayn hallituksen kanssa salaisen sopimuksen, jolla se sai luvan valtavaan maanhankintaan ja maailman suurimpiin kuuluvan sellutehtaan rakentamiseen sitä varten räätälöidylle vapaakauppa-alueelle, jossa yhtiön ei tarvitse maksaa mitään veroja. Uruguayn hallitus lupautui myös laajentamaan vapaakauppa-alueen kaksinkertaiseksi, jos yhtiö niin toivoo.
Sopimuksessa taattiin, että se on voimassa, vaikka poliittiset voimasuhteet Uruguayssa muuttuisivat. Uruguayn valtio sitoutui myös korvaamaan kaikki tappiot, jotka yhtiölle aiheutuisivat poliittisten olojen muuttuessa. Uruguayn yleinen syyttäjä vaati kuitenkin sopimuksen julkistamista ja on nyt viemässä sopimuksen purkua oikeuteen.
Stora Enson yhteistyökumppani Arauco on Chilessä tunnettu piittaamattomuudestaan lakeja kohtaan, mittavista ympäristövahingoista Araucon maakunnassa ja Chilen suurimman alkuperäisväestön, mapuche-intiaanien maiden anastamisesta ja mielenosoittajien teurastuttamisesta.
Stora Enso ja toinen Uruguayssa toimiva suomalainen metsäyhtiö UPM omistavat jo kymmenen prosenttia Uruguayn viljellystä maasta. Se kaikki on tarkoitus istuttaa eukalyptusmetsiksi, vaikka tiedetään millainen ympäristökatastrofi niihin kätkeytyy.
Geenimuunneltu eukalyptus, jonka istutuksille jo anotaan lupia, moninkertaistaa katastrofin. Se kasvaa vuodessa viiden metrin mittaiseksi ja viidessä vuodessa kaksikymmentäviisimetriseksi. Ei ole vaikea kuvitella, millaisia vesimääriä ja ravinnemääriä sellainen kasvu vaatii.
Stora Enso ja UMP yhdessä ovat tällä hetkellä Uruguayn suurin yksityinen maanomistaja. Kaikkiaan Uruguayssa on jo istutettu miljoona hehtaaria maata eukalyptukselle. Painetun paperin kysyntä on samaan aikaan alkanut laskea.
Kysymyksessä on siis lyhytaikainen voitontavoittelu: kun sellua ei enää Uruguaysta tarvita, tehtaat hylätään ja voitot etsitään uusilta alueilta. Jälkeen jätetään raiskattu maa ja kansa köyhyyteen, josta se ei suurista lupauksista huolimatta koskaan ole noussutkaan.
Suomen valtion, siis meidän kansalaisten suurelta osin omistamamme Stora Enso näyttää törmäilevän nyt kaikkialla. Se sulkee tehtaitaan Suomessa, satoja oikeudenkäyntejä on käynnissä yhtiötä vastaan Brasiliassa, ja Uruguayn yleinen syyttäjä on viemässä yhtiötä oikeuteen salaisesta sopimuksesta. Kiinassa yhtiö on lykännyt sellutehtaan rakentamista, koska se on joutunut rajuihin kiistoihin maanomistuksesta paikallisväestön kanssa.
Siirtomaapolitiikaksi tällaista toimintaa ennen vanhaan sanottiin. Siihen liittyi, niin kuin suomalaisella metsäteollisuudella nyt, valtavien maaomaisuuksien hankinta, paikallisten poliitikkojen pitäminen vallassa rahoittamalla heidän toimintaansa, mieluisien lakien junaileminen ja niihin lakeihin vetoaminen, jos syytöksiä kuuluu, ja paikallisen väen pitäminen kurissa vaikka asein.
Kun siirtomaita aikoinaan jaettiin, Suomi oli osa Venäjää, emmekä itsenäistymisen jälkeenkään omistaneet siirtomaita, repineet niistä hyvinvointiamme raiskaten luontoa ja polkien ihmisoikeuksia, tappaenkin, niin kuin tekivät monet Euroopan valtiot, joiden siirtomaapolitiikka nyt on yleisesti tuomittu.
Nyt Suomen valtion omistama yhtiö on suuromistaja kehitysmaissa, järjestelee poliitikoille vaaliavustuksia, ja saa näiden maiden sotajoukot turvaamaan omaisuuttaan asein.
Stora Enson toimitusjohtaja on diplomi-insinööri Jouko Karvinen, hallituksen puheenjohtaja on ruotsalaine Gunnar Brock, hallituksen jäsenet singaporelainen Hock Goh, Birgitta Kantola, Mikael Mäkinen, Juha Rantanen, ruotsalainen Hans Stråberg, Matti Vuoria, ruotsalainen Marcus Wallenberg, ranskalainen Elisabeth Fleuriot ja Anne Brunila. Heiltä tuskin kannattaa odottaa ymmärrystä ympäristökysymyksille ja ihmisoikeuksille.
Surkuhupaisaa asiassa on se, että Suomen nykyisessa hallituksessa valtionyhtiöiden omistajaohjauksesta vastaavana ministerinä on Heidi Hautala, tunnettu vihreä poliitikko, Euroopan unionin parlamentissakin vihreää aatetta puolustanut pitkän linjan ympäristöaktivisti. Hän näyttää hoitavan tätäkin valvontatehtäväänsä huonosti.
Arvaan hänen vetoavan nyt niin kuin ennenkin siihen, että yhtiössä toimiva johto ja hallitus tekevät päätökset. Ministeriauton takapenkillä nukkuu hyvin.
Kirjoittaja on kirjailija.