Ukrainan kriisiä pohdittaessa pitää katsoa historiaan. Yhteiskunnallisten rakenteiden muutokseen on vain yksi lääke, kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen.

Loppuvuodesta 2004 Ukrainassa vaikutti siltä, että maa oli tienhaarassa. Leonid Kutšman valtakausi oli päättynyt ja presidentinvaalin toisen kierroksen voittaja oli Viktor Janukovytš. Maidan Nezaležnosti eli Itsenäisyyden aukio, oli täynnä ihmisiä ja vanha valta horjui.

Presidentinvaalin tulokset mitätöitiin monien väärinkäytösten vuoksi. Toisen kierroksen uusintavaalissa joulukuun 26. päivänä todelliseksi voittajaksi nousi Viktor Juštšenko. Mutta merkitsikö se muutosta Ukrainalle?

Niin kutsutusta oranssista vallankumouksesta on kirjoitettu mielenkiintoinen kirja: Revolution in Orange. The Orgins of Ukraine’s Democratic Breakthrough. Sen toimittivat Anders Åslund ja Michael McFaul.

Åslund oli jo 1990-luvun alkuvuosista lähtien ollut entisen Neuvostoliiton alueen taloudellisten muutosten johtavia asiantuntijoita. McFaul nousi samaan aikaan demokratiakehityksen kansainväliseksi esitaistelijaksi. Hänen viimeisin virkapaikkansa oli Barack Obaman suurlähettiläänä Moskovassa. Siitä tehtävästä hän sanoi itsensä irti Ukrainan nykyisen kriisin aikana.

Kirjan ehkä mielenkiintoisin luku on Nadia Diukin kirjoittama. Otsikkona on The Triumph of Civil Society. Nadia Diuk oli Ukrainassa vuonna 2004 National Endowment for Democracyn (NED) keskeisissä tehtävissä ja on tällä hetkellä säätiön varajohtaja.

NED on muodollisesti yksityinen säätiö, mutta suurin osa säätiön varoista tulee suoraan Yhdysvaltain budjetista. Säätiön kotisivuilta löytyy hyvinkin avoin ja yksityiskohtainen luettelo niistä ukrainalaisista järjestöistä, jotka viime vuosina ovat saaneet säätiöltä tukea. Tässä ei sinänsä ole mitään omituista tai väärää.

Koko entisen Neuvostoliiton alueen suurin demokratiaongelma on äärimmäisen heikko kansalaisyhteiskunta. Jokainen toimenpide tämän demokraattisen perusrakenteen voimistamiseksi on ymmärrettävä paremman tulevaisuuden perustuksien rakentamisena ja juuri tässä mielessä Diukin kirjoittama luku on tärkeä.

Yksi Diukin lähtökohdista on yhteiskunnan omaehtoinen järjestäytyminen. Hän painottaa, että ”kansalaisyhteiskunnan rooli on keskeinen demokraattisessa muutoksessa”, sillä sen kautta määräytyy, millä tavalla julkiset protestit toteutetaan. Se taas vuorostaan vaikuttaa protestien lopputulokseen.

Näiden ajatuksenkulkua johdattelevien määritelmien jälkeen Diuk pääsee asiaan. Hän toteaa, että Ukrainan kansalaisyhteiskunnan toimijat, järjestöt ja verkostot, olivat toimineet vuosikaupalla yhteiskunnan demokratisoimiseksi, mikä osaltaan legitimoi täysin hallituksen valtaannousuun johtaneen prosessin.

Jäi vain yksi ongelma. Vuoden 2004 oranssin vallankumouksen jälkeen ei Ukrainassa muuttunut mikään. Oli siis olemassa rakenteita, jotka olivat Diukin mainitsemia järjestöjä ja verkostoja paljon, paljon voimakkaampia.

Pinnallinenkin tutustuminen Ukrainan historiaan herättää hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Ehkä tunnetuin teos Ukrainan historiasta oli pitkään Orest Subtelnyn Ukraine – A History. Kirja julkaistiin 1988 ja sai heti maineen Ukrainan historian lopullisena versiona.

Mutta jo kirjan alussa törmäämme vaikeuksiin, jotka kuvastavat maan nykyisiäkin ristiriitoja. Subtelny näkee erityistä vaivaa osoittaakseen, että varsinainen Ukraina sijaitsee läntisissä maakunnissa – Volyniassa ja Galitsiassa.

Tämä konstruktio on tietyssä mielessä välttämätön, koska näillä alueilla syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana hyvin lyhytaikainen itsenäisyysliike. Toisen maailmansodan puristuksessa siellä syntyivät myös ensimmäiset ukrainalaiset itsenäisyyspyrkimykset.

Hajanaisen ukrainalaisen identiteetin toisena ääripäänä ovat idästä tulleet kasakat. Ukrainan romanttinen kansallisrunoilija Taras Ševtšenko nostaa kansalliseksi hahmoksi nimenomaan arojen yksinäisen sotilaan. Lähtökohta on lievästi ilmaistuna ongelmallinen.

Kasakoiden etninen alkuperä on monimutkainen ja viittaa hyvin selvästi polovetseihin ja muihin aroilla jo ennen mongoleja ja tataareja liikkuneisiin hajanaisiin heimoihin. Kasakoista on myös todettu, että sotaisuus ja tietynlainen järjestäytyneen yhteiskunnan vastaisuus olivat melko kehno lähtökohta kansalaisyhteiskunnan kehittymiseksi.

Amerikkalainen lähestymistapa: ”tässä me tulemme ja rakennamme nopeasti toimivan kansalaisyhteiskunnan”, on historiallisesti virheellinen ja johtaa helposti seikkailupolitiikkaan. Kun sen vastapainona on samaan aikaan erittäin raskaita ja syvälle yhteiskunnan ytimeen meneviä rakenteita, lopputuloksesi jää juuri se katastrofaalinen kehitys, mitä olemme Ukrainan 23 vuoden itsenäisyyden aikana todistaneet.

Perinteisillä taloudellisilla rakenteilla on edelleen juurensa Neuvostoliiton jälkeensä jättämissä laitoksissa. Ukraina tuottaa tänäkin päivänä avaruusrakettien osia, Venäjän laivaston tarvitsemia kaasuturbiinimoottoreita, Antonov-kuljetuskoneita, taisteluhelikoptereiden moottoreita ja panssarivaunuja. BKT on itsenäisyyden vuosina puolittunut. Maa on läpeensä korruptoitunut ja tällä hetkellä Transparency Internationalin listalla sijalla 140.

Neuvostoliiton sisäinen barterkauppa, jossa vaihdettiin tuotantotekijöitä ja tuotteita tavalla, joka syvästi loukkasi arvolakia ja Marxin Pääoman olettamuksia, synnytti katastrofaalisen energiariippuvuuden, eikä maa ole edellytyksistä huolimatta pystynyt tilannetta parantamaan.

Ukraina on myös täynnä ratkaisua vaille jääneitä kansallisia ongelmia. Länsiukrainalainen nationalismi yrittää ymmärrettävästi vahvistaa ukrainan kielen asemaa. Mutta lähtökohtana näyttää olevan samanlainen toisten kielten ja kulttuurien sortaminen, mikä on vaikuttanut alueella riippumatta siitä, oliko herrakansana itävaltalaiset tai unkarilaiset, puolalaiset, venäläiset tai saksalaiset.

Ensimmäiset laajamittaiset juutalaispogromit toteutettiin jo 1600-luvulla. Viimeinen merkittävä lisäys sille kehitykselle oli Stalinin vuonna 1944 allekirjoittama ohje, jonka nojalla Krimin tataarit häädettiin alueelta. Sitä ennen Saksa oli tuhonnut juutalaisväestön.

Tätä taustaa vasten Ukrainan uuden hallituksen päätös riistää venäläisväestöltä sen kielelliset oikeudet oli käsittämätön virhe.

Mikään Ukrainan historiassa ei siis viittaa siihen, että maa pysyisi koossa. Ainoa tapa taistella näitä demokratian kannalta tuhoisia rakenteita vastaan, on tukea hitaasti vahvistuvaa kansalaisyhteiskuntaa. Keskustelut Euroopan parlamentissa eivät synnytä luottamusta siihen, että siellä olisi tarvittavaa pitkäjänteisyyttä.