Somaliasta muuttanut Nura Farah kirjoitti romaanin aavikon paimentolaisista. Hän toivoo somalialaisten ottavan oppia Euroopan historiasta ja tähtäävän täällä mahdollisimman korkealle.
– Vierastan maahanmuuttaja-sanaa! En osaa sanoa kotoutumisestani hölkäsen pöläystä. Siitä on jo niin kauan, Nura Farah huudahtaa kahvilan pöydän ääressä Itäkeskuksessa. Hän on asunut Itä-Helsingissä yli 20 vuotta.
Suomen ensimmäinen somalialaistaustainen kirjailija ei ahtaudu helposti lokeroihin. Hän käyttää huivia, koska haluaa. Töissä hän on laborantti Nura, tasavertainen työtoveri. Hän kertoo arvomaailmansa olevan täysin suomalainen, länsimainen ja demokraattinen. Hän ei tietenkään ole luopunut somalialaisesta kulttuurista.
– Somalialaisuuteni ei kumoa suomalaisuuttani, ja toisinpäin, Farah ilmoittaa.
Nura Farahin tänä keväänä julkaistu esikoisromaani [kursv.]Aavikon tyttäret sijoittuu 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Kirja seuraa puoliorvon Khadijan kasvua pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi paimentolaisleirissä. Elämä on rankkaa etenkin tytöille: poikalapsia suositaan kaikessa, kun taas nuorten tyttöjen sukuelimet silvotaan ja heidät naitetaan vanhoille miehille.
– Mietin kirjaa kirjoittaessani, annanko nyt leima-aseita rasisteille. Toisaalta en voi kontrolloida mitä ihmiset ajattelevat. Toivon, että kirjani päinvastoin lisäisi empatiaa ja ymmärrystä, Farah pohtii.
Hänen mukaansa tasa-arvosta puhutaan etenkin Euroopan somalien keskuudessa paljon. Kontrasti menneisyyteen on suuri. Naiset eroavat tarvittaessa miehistään, eikä tyttöjen ympärileikkausta hyväksytä Farahin lähipiirissä.
– Euroopassa eläminen on tehnyt meistä avarakatseisempia, ja ympärileikkaus on vähentynyt. Se on räikeimpiä tapoja hallita naisten seksuaalisuutta, typerää neitsyyden ihailua, Farah sanoo.
Somalian kehitystä vaikeuttaa Farahin mukaan edelleen naisten heikko asema. Kun pojat menevät kouluun ja töihin, jäävät tytöt kotiin, sillä heidän pitää auttaa äitiä kotitöissä. Perhehierarkia on epäoikeudenmukainen, mikä heijastuu yhteiskuntaan.
Perinteiset epätasa-arvoiset käsitykset eivät katoa hetkessä. Somalivanhemmat saattavat pelätä tyttärien tekevän kardinaalimokia. Poikien on mahdollista tehdä täyskäännös ja ryhtyä taas kunnollisiksi, mutta tytöillä on vain yksi kunnia.
Toisaalta perinteisen paimentolaiskulttuurin arvot vaativat myös pojilta paljon. Miehen rooli pitää ottaa nuorena. Kirjassa Khadijan yhdeksänvuotiasta veljeä Abdia valmistetaan kostamaan isänsä kuolema. Tunteiden ja pelon näyttäminen on pojilta kiellettyä.
– Se on raakaa kasvatusta. Pelon tunteminen on tärkeää, koska se tekee empaattiseksi, Farah sanoo.
Naisten ja miesten välinen tasa-arvo on Farahin mielestä universaali kysymys. Uskontoa tai mitä tahansa ideologiaa voi käyttää patriarkaalisessa kulttuurissa naisia vastaan, eikä islam ole siinä kristinuskoa pahempi. Parikymppisenä Farah luki Minna Canthia. Hän huomasi, että naiskysymys oli Suomessa hyvin avoinna vielä sata vuotta sitten.
– Sofi Oksanen sai minut näkemään, että Virossa on edelleen suuria tasa-arvo-ongelmia. Ihmiskauppa on siellä yleisempää kuin Somaliassa, hän toteaa.
Nura Farahin perhe eli Somaliassa keskiluokkaista ja kaupunkilaista elämää. Isä kannatti tyttöjen koulutusta. Muutto Helsingin Kontulaan 1990-luvun alussa oli 13-vuotiaalle tytölle shokki. Hän koki samalla olevansa etuoikeutettu voidessaan muuttaa Eurooppaan, toisaalta tunsi syyllisyyttä jättäessään sisällissodan kaaokseen joutuneen maan.
Farahin mukaan 1990-luvun rasismi oli kovaa. Hän pudistelee päätään kertoessaan, kuinka jotkut yläasteen opettajat osallistuivat kiusaamiseen viljelemällä neekeri-sanaa avoimesti. He saattoivat kysellä häneltä luokassa, mikseivät somalit menneet töihin.
– Herranjumala olimme olleet vasta kolme, neljä vuotta Suomessa. Kyselivät 15-vuotiaalta!, Farah tuhahtaa.
– Toivoisin, ettei kukaan kokisi enää sitä mitä minä. Minäkuvani meni rikki. En tiedostanut, kuka olen. Kerran ihmettelin, kuinka 15-vuotias poika pystyi istumaan vieressäni, kun tunsin itseni niin likaiseksi. Tuntemus tuli sanasta neekeri, joka oli jotain iljettävää, kuin torakka, joka piti hätistää pois. Kuljin luokkaan aina ihan opettajan perässä, halusin olla näkymätön.
Oli myös kannustavia opettajia, jotka auttoivat häntä eteenpäin. Jo kymppiluokalla Farah tunsi olonsa paremmaksi, ja lukio meni häneltä hyvin. Silti vielä myöhemmin hänellä oli pakottava tarve muuttaa pois Suomesta. Hän tajusi kuitenkin, ettei voisi sopeutua esimerkiksi arabimaiden epätasa-arvoiseen elämään.
– Vasta yli kaksikymppisenä hyväksyin itseni sellaisena kuin olen, Farah kertoo.
Aavikon tyttärissä koetaan Somalian itsenäistyminen vuonna 1960. Tunnelma on toiveikas ja innostunut, kun britit ja italialaiset pakkaavat laukkunsa.
Farahin mukaan Somalialla oli kaikki edellytykset menestyä. Lukutaito ja asfalttitiet levisivät. Rannikolle rakennettiin hotelleja. Kuitenkin kenraali Siad Barre tukahdutti kapinoita verisesti jo 1980-luvulla. Diktatuurin kukistuttua vuonna 1991 alkoi kaaos, joka ei ole vieläkään täysin hellittänyt.
– Sisällissota on edelleen tabu somalien keskuudessa, Farah kertoo.
– Oli raakalaisia ja uhreja, alistajia ja alistettuja, mutta keskustelua ei uskalleta käydä. Aihe on kipeä, tarvitaan toipumisaikaa.
Myös kiihkeä kansallismielisyys tuottaa Farahin mukaan ongelmia. Siirtomaaisännät luovuttivat osan somalien asuttamista alueista Etiopialle ja Kenialle. Vaatimus Suur-Somaliasta selittää osaltaan islamistisen al-Shabaab-liikkeen suosiota.
Klaanijärjestelmä määrittää vahvasti Aavikon tyttärien paimentolaisten elämää. Kaikki tuntevat esi-isänsä useita sukupolvia taaksepäin. Khadijan äiti kasvattaa lapsiaan vihaamaan naapuriklaania pienestä pitäen.
Farah kertoo sisällissodan jopa vahvistaneen klaaneja Somaliassa. Ne tuovat turvaa kaaoksen keskellä. Jo siirtomaaisännät osasivat usuttaa klaaneja toistensa kimppuun.
– Toiset taistelivat siirtomaavaltaa vastaan, ja toiset hymistelivät, Farah toteaa. Vieläkin kiistellään, ketkä rakastavat enemmän Somalian hiekkaa!
Farah pitää klaanijärjestelmää hyvin epädemokraattisena. Hän toivoo, että Euroopassa syntyneet somalit kyseenalaistavat klaanien valtaa. Moni somali onkin palannut Euroopasta viime vuosina, kun turvallisuustilanne on parantunut. Silti Farah on kärsimätön, sillä muutos parempaan on hidasta.
Farah toivoo somalinuorukaisten lukevan Euroopan historiaa. Edellisestä sodasta ei ole kauan, mutta maanosa on silti eheytynyt. Jos Suomessa uutisissa kerrotaan Somaliasta vain sodasta ja merirosovoista, se aiheuttaa nuorissa pahaa oloa. Ajatuksiin nousevat Jussi Halla-ahon lauseet somaleista rikollisena kansana.
– Samalla tavalla voisi väittää, että saksalaisissa on jotain geneettisesti vialla, Farah puuskahtaa.
– Enää Saksasta ei tule mieleen kuusi miljoonaa murhattua juutalaista vaan Angela Merkel, vahva naisjohtaja. Kyllä Somaliakin voi selviytyä.
Nura Farahin mukaan suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon 20 vuodessa. Ilmapiiri on suvaitsevampi, ja mediassa keskustellaan avoimesti rasismista. Presidentti Sauli Niinistö on toivottanut muualla syntyneet tervetulleiksi Suomeen, kunhan he vain antavat oman työpanoksensa.
– Mutta eivät työ ja ihmisarvo ole sidoksissa toisiinsa, Farah sanoo.
Hänen mukaansa työttömyyteen ja syrjäytymiseen vaikuttaa moni asia. Vanhemmat voivat olla alkoholisoituneita. Jos molemmat maahanmuuttajavanhemmat ovat lukutaidottomia, ei kukaan auta lasta läksyissä.
Nura Farah toivoo myös, ettei Suomessa syntyneiden siirtolaisten lasten tarvitsisi tuntea itseään ulkopuolisiksi. Hänen mielestään kaikkein tärkeintä on oppia kieli, jotta pääsee maan meininkiin mukaan.
– Heidän pitäisi tavoitella mahdollisimman korkealle. Toivoisin luokkaretkeä, jossa maahanmuuttajista tulisi professoreita ja lääkäreitä, ei vain lähihoitajia, Farah toteaa.