Kanarialintuna kaivoksessa

 Räpin ja musiikin pitää olla ajassa kiinni. Kirjoitin biisin Mull’ on lupa heti vapun jälkeisenä päivänä. Poliisi oli katkonut ja takavarikoinut mielenosoittajien lippukeppejä astaloina. Kappale oli ulkona alle kolme viikkoa kirjoittamisesta.

Räppejä kirjoittaessani kommentoin meidän yhteistä kollektiivitajuntaamme, näkymätöntä abstraktiota jota yhteiskunnaksi kutsutaan.

Ei ollut mitenkään mahdollisuuksien rajoissa, että räppäämisestä voisi tulla ammatti, kun aloitimme tämän 90-luvulla. Se oli salaseurameininkiä ja vaihtoehtokulttuuria, ei mitään kaupasta ostettavaa.

Meitä kiinnostivat radanvarret ja graffiti. Moni ikäiseni graffititaiteilija on saanut kokea rajuja asioita. He ovat velkaantuneet, ja heidät on marginalisoitu yhteiskunnan laidalle.

Minua on aina kiehtonut se, mikä tekee musiikista poliittista ja kantaa ottavaa. Alice Cooperin 80-luvun hardrockballadi Poison saa kolme-nelikymppiset virolaiset liikuttumaan. Se oli ensimmäinen länsimainen popkappale, joka soi Eestin radiossa. He kirjoittivat siihen omia sanoja. Heille se on vapautumisen ja ajan kuva, meille vain biisi muiden joukossa.

Suurimpia idoleita minulle ovat dylanit, marleyt ja gillscottheronit, jotka ovat viiltävällä tavalla kuvanneet yhteiskuntaa. Tai Suomessa Mikko Perkoila, Juice Leskinen, Reijo Frank ja Jarkko Laine. Hectorin versio American Pie -biisistä, Suomi-neito, on mieletön yhteiskunnallinen teksti. Siinä on tarkkoja huomioita rakennemuutoksesta ja kansankirkosta.

Runoilijat ja parhaimmillaan räppärit ovat yhteiskunnan kanarialintuja kaivoksessa. Kaivoksissa pidettiin 1800-luvun Englannissa lintuja häkeissä. Kun ne alkoivat pökertyä, kaivosmiehet tiesivät lähteä nopeasti maan pinnalle ennen kuin kaivos täyttyi kaasusta. Runoilijoilla on valtavan pitkät tuntosarvet.

Äänestän ja kannatan edelleen poliittista vasemmistoa, sillä se on paras tapa vastustaa jatkuvan kasvun harhaa, sitä säätelemättömään vapaaseen markkinatalouteen ja uusliberalistisiin arvoihin perustuvaa maailmaa, jota presidenttimme ja pääministerimme edustavat.

Silti kaikkien poliitikkojen ja puolueessa toimivien on tunnustettava, ettei järjestelmä toimi. 60 prosenttia kansalaisista ei äänestänyt Suomen tärkeimmissä vaaleissa keväällä.

Julkinen keskustelu on banaalia. Minut leimataan heti kommunistiksi ja Neuvostoliiton kannattajaksi. Ikään kuin markkinataloudella ei olisi muita vaihtoehtoja, vaikka niitä on vaikka kuinka paljon.

Prosessi on onneksi jo alkanut. Siihen liittyy sukupuolineutraali avioliitto, puolustusvoimauudistus ja Jari Aarnion tutkinta. Yhteiskunnan pyhät lehmät, kirkko, armeija ja poliisi, kyseenalaistetaan. Se on terveellistä tälle herranpelkoiselle kansalle.

Yhä suurempi osa suomalaisista on valmiita uudenlaiseen ajatteluun ja maailmaan. Pienenevä joukko arvokonservatiiveja ja perussuomalaisia takertuu menneisyyteen, kansallisvaltioon ja Suomen lippuun.

Kaikki tietävät, mitä kulttuurien yhteen törmäämisestä seuraa: kauniita lapsia, hyvää ruokaa ja musiikkia. Se on parasta mitä on. Miten siinä voi olla jotain pelättävää? Nolottaa ja hävettää niiden suomalaisten puolesta, jotka ovat yhä leijonariipustietoisuudessa. Siksi olen kukkahattudädi tai suvakki.

Joidenkin mielestä on naurettavaa, että teen biisin astalokohusta. Jos poliisit tekevät smashasemeja tulevaisuuden vaikuttajille vuonna 2014, niin takaan, että poliisiautot palavat ja polttopulloja heitetään pian. Älykkäiden ja tulenpalavan intohimoisten ihmisten on saatava toimia politiikassa ja kansalaisaktivisteina.

Artistina dilemmani on, että minulta pyydetään ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin. Valitetaan että maalailen piruja seinille. Mutta se on kanarialinnun rooli.

Palefacen albumi Luova tuho ilmestyi syksyllä 2014.

Kuva: Pekka Elomaa.