Tärkeintä on koulutuksen tasa-arvon eetos

Arja: Pohjoismaisen hyvinvointimallin perusta on maksuton koulutus. Se on tasa-arvopolitiikan kulmakivi. Hyvän koulutusjärjestelmän sanotaan olevan myös hyvän kilpailukyvyn ponnin. Kun malli natisee ja paukkuu, ovatko nämä linjaukset edelleen päteviä?

Erno: Historiallisesti katsottuna ovat. Koulutuksen pitkäjänteinen kehittäminen on perustunut maksuttomuuteen ja koulutukseen satsaamiseen. Entä edelleen? Se on tärkeä keskusteluteema. Emme voi jatkaa ihan samalla tavalla. On kriittisesti arvioitava rajoittamattomasti maksutonta koulutusta.

Jarmo: Minusta linjaukset ovat edelleen pätevät. Kun katsotaan historiallista kaarta, nähdään, että vanhempien taloudellisen aseman vaikutus lasten koulutustasoon on ollut jatkuvasti laskeva suunta. Tasa-arvo on vahvistunut.

Minun näkökulmastani katsoen ei ole olemassa näyttöä, että kehitys olisi taittunut tai edes pysähtynyt eikä syitä muuttaa kurssia. Jos koulutukseen liittyviä oikeuksia ryhdytään rajaamaan, se vaikuttaa heikoimmassa asemassa oleviin heti.

Erno: Nyt on syytä tähdentää, että olemme kumpikin samaa mieltä maksuttomasta esi- ja perusopetuksesta.

Mutta kun elämme niukan julkisen rahoituksen aikaa, juustohöylämäisellä säästämisellä on pudotettu laatua siellä, missä se on kaikkein tärkeintä. Esi- ja perusopetuksen laadullisen heikkenemisen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat suuremmat kuin mahdolliset pienet rajaukset toisella asteella tai korkeakoulutuksessa kaiken maksuttomuuden suhteen. On katsottava, mikä on koulutuksellisen tasa-arvon kannalta kaikkein keskeisin asia, ja pidettävä siitä hyvää huolta.

Meillä on tehokkuusongelma. Sekä toisella asteella että korkeakoulutuksessa on paljon enemmän aloituspaikkoja, kuin mikä on ikäluokan koko. Pelkästään yliopistoissa 30 prosenttia paikoista menee niille, joilla on jo tutkinto tai jotka ovat osallistuneet jo johonkin ohjelmaan. Tästä seuraa, että 6 000 nuorta jää koulutuksen ulkopuolelle. Heidän joukossaan heikossa asemassa olevien nuorten osuus on suurempi kuin se, joihin koskisi päätös, että yhteiskunta tarjoaisi ilmaiseksi yhden tutkinnon kultakin asteelta.

Arja: Koulutuspolitiikan kannalta ollaan siis taitekohdassa. Tarvitaan julkista keskustelua. Eihän kukaan pysty suhteuttamaan yksityiskohtia kokonaisuuteen, jos linja on sumea.

Jarmo: Minäkin tartun juustohöylään koulutuksessa säästämisessä. Se on huonoin tapa. Kyllä yliopistoverkossa tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Jo pelkästään yliopistojen rahanjakomalli johtaa siihen.

Tämä 30 prosentin joukko kertoo, ettei järjestelmämme ole joustava. Ihmiset eivät pysty vaihtamaan alaa yliopistojen sisällä. He joutuvat tekemään sen päävalintojen kautta, toisin sanoen hakemaan toisen kerran koulutuspaikkaa.

Erno: On tietenkin niitä, jotka haluavat parantaa työmarkkina-asemaansa täydentämällä koulutustaan. Koulutusjärjestelmän kannalta ongelma ovat kuitenkin ne, jotka ovat jääneet pörräämään koulutukseen.

Jarmo: En usko pörrääjien suureen määrään. Ongelma on täydennyskoulutuksessa. Kun se muuttui markkinaperusteiseksi, se myös hankaloitui. Kun ihmiset joutuvat maksamaan täydennyskoulutuksensa itse harvan työnantajan osallistuessa kustannuksiin, maksuton järjestelmä kuormittuu.

Korkeakoulut toimivat meillä hyvin vuorovaikutuksessa työelämän kanssa. Kansainväliset vertailut osoittavat, että meillä siirtymäaika koulutuksesta työelämään on vain vuosi.

Arja: Puhutaan seuraavaksi enemmän perusopetuksesta. Mitä tekisitte? Mikä olisi sopiva koulun aloittamisikä? Pitäisikö toteuttaa kokopäiväkoulu? Kunnat kipuilevat nyt pienten koululaisten aamu- ja iltapäivähoidon kanssa.

Erno: Koulun aloittamisiän myöhäisyydestä ei näyttäisi olevan meille mitään haittaa. Olennaista on kattava esikoulu. Nyt esikoulun ulkopuolella on muutama prosentti. Usein perhe on valinnut niin itse.

Aamu- ja iltapäivähoito pitää olla kunnossa, kun meillä on kirjava perherakenne ja kovat työelämävaatimukset. Olisi viisasta nuoremmille koululaisiille, että heillä olisi mahdollisuus olla enemmän koulussa. Silloin voitaisiin myös ottaa huomioon yksilöllisiä eroja. Aiemmin koulujen vilkkaalla kerhotoiminnalla tehtiin paljon hyvää. Kun leikkaukset alkoivat, kerhotoiminta oli ensimmäisenä listalla.

Arja: Viime aikoina on puhuttu oppivelvollisuusiän pidentämisestä ja perusteltu sitä syrjäytymisen ehkäisyllä.

Erno: Hyväksyn ehdottomasti tavoitteen. Kyseessä on selvä nivelvaihe. Loisin toisen asteen alkuun kuitenkin mieluummin uusia ja monia vaihtoehtoisia koulutuksen malleja, jotka pelastaisivat syrjäytymiseltä.

Jarmo: Minäkin olen kahden vaiheilla. Sakolla kouluun ei tunnu hyvältä.  He ovat itse valinneet itsensä koulusta ulos, vaikka tiedämme, ettei työelämässä pärjää enää ilman toisen asteen koulutusta. Tässä on kriittinen vaihe juuri tasa-arvon kannalta.  Jako menee karkeasti ottaen käsillätekijöiden ja lukutyyppien välillä.

Erno: Itse asiassa jako on kolmeen: akateemiseen, ammatilliseen, ulos koko järjestelmästä. Viimeisin on tietysti pahin ongelma. Myös konservatiivinen koulupolitiikka mielellään korostaa selvää jakoa, vaikka sen ei sellainen tarvitsisi olla.

Arja: Siksipä etsivä nuorisotyö, työpajat ja oppisopimuskoulutus olisivat juuri sopivia malleja toisen asteen alkupäähän.

Erno: Jostain syystä meillä ammattiyhdistysliike on ollut nihkeä oppisopimuskoulutukselle. Kun on hypätty luokkamuotoisesta koulutuksesta ulos, ongelma ei ratkea tarjoamalla samaa tilalle. Etsivän nuorisotyön rahoitus on valitettavasti ollut pientä.

Jarmo: Minua kiusaa tapa puhua heistä. Silloin puhutaan ohi.  Luokkahuoneesta vapautumista haluavien tilannetta pitää ryhtyä korjaamaan heidän näkökulmastaan. Sitä etsivä nuorisotyökin tavoittelee.

Arja: Suuruuden ekonomia on valtavirtaa. Pienet maaseutulukiot ovat lakkautusuhan alla. Nuorten kortteerielämä häämöttää taas, kun pitää lähteä kauas kouluun. Onko alueellisesti kattavalla verkolla merkitystä koulutuksellisen tasa-arvon kannalta?

Jarmo: Totta kai sillä on merkitystä. On valtavan iso asia, jos 15-vuotiaana pitää muuttaa pitkien matkojen päähän. Kun digitaaliset työvälineet ovat tätä päivää, voivat ne olla sitä myös koulussa.

Olen itse kotoisin Rovaniemeltä. Siellä lähilukio ja pitkä matka asettuvat kysymyksinä toisin. Iso prosessi on kaupungistuminen ja syrjäseutujen tyhjentyminen, joka luo lisäpaineita myös koulutuksen järjestämiselle.

Erno: Toisella asteella keskittäminen ja karsiminen ovat huonosti perusteltuja. On myös kyseenalaista, tuovatko ne säästöä. Esimerkiksi kielivalintojen tarjoamisessa meillä on jo nyt etäopetuksessa hyvin toimivia malleja. Kysymys on myös ekologisuudesta. Meidän pitäisi miettiä, miten voimme elää näin suuressa maassa.

Arja: Suuri koulu: vähäinen yhteisöllisyys, monet sosiaaliset ongelmat. Pitääkö paikkansa?

Erno: Kyllä koulu voi olla iso ja silti jakautua yhteisöiksi. Ellei näin ole, tuloksena on kaaos.  Alaluokkien kohdalla lähiyksikköjen pieni koko on etu. Yläluokkien kohdalla voi olla etu, että ahdas avautuu. Luokattomuuden suhteen olen enemmän kriittinen. Siinä voidaan menettää sosiaalisuudessa paljon.

Jarmo: Turvallinen kasvuympäristö on tärkeä. Mutta pitää muistaa, ettei sosiaalisuus vahvistu vain lähiyhteisöissä. Kyse on myös siitä, miten media toimii ja miten itse koulu.  Koulutuksen pitää olla olennainen osa kasvussamme kansalaisuuteen ja siinä, millaisia eväitä saamme elämäämme. Miten sosiaaliset rakenteet elävät meissä? Miten ne näkyvät siinä, keitä me olemme?

Arja: Peruskoulu-uudistuksen tavoitteita olivat koulutuksellisen tasa-arvon ohella myös opetuksen sisällöt erityisesti niin, että koulun tulisi tuottaa kriittisiä tiedonhakijoita sekä ajattelevia ja kokonaisuuksia hahmottavia kansalaisia.

Erno: Tällä hetkellä näin on enemmän kuin alkuvaiheessa.  1980-luvulla konservatiivit halusivat palauttaa tasokurssit. Olisi otettu askel taaksepäin. Sitten tulivat Pisa-tulokset. Peruskoulu olikin menestys.

Peruskoulua ei luotu arviointimielessä. Tavoitteena oli taata kaikille silloisen keskikoulun tasoinen hyvä koulutus. Niin pitää olla edelleen. Meidän on tarjottava meille parasta eikä juosta arviointien perässä.

Arja: Salaisuus taitaa olla opettajakoulutuksessa ja sen arvostuksessa.

Jarmo: Muualla ihmetellään, miksi meillä ei ole koulutarkastajia. Näin vapautetaan opettajat itse opetustyöhön. Esimerkiksi brittien koulu-uudistuksessa koulujen tarkastustoimintaa vahvistettiin. Opettajien työmotivaatio romahti, ja opettajan työ menetti haluttavuuttaan.

Erno: Meillä on joskus esitetty huolena se, että opettajat saattavat hakeutua myös muihin tehtäviin. Se kertoo kuitenkin koulutuksen laaja-alaisuudesta ja professionaalisesta itsetunnosta.

Arja: Julkisuudessa puhutaan koulujen työrauhasta, kiusaamisesta, opettajien voimattomuudesta ja siitä, kuka nyt oikein kasvattaa: koti, koulu vai katu.

Erno: Muistat Arja varmaan Teiniliiton ison oikeusturvakampanjan 1970-luvulla? Silloinen koululainsäädäntö ei antanut oppilaille mitään oikeuksia. Kampanjointi aiheutti pysyvän muutoksen. Kävikö sitten niin, että oppilaat on nyt voimautettu ja koulutusjärjestelmä sinänsä on jäänyt puolustuskyvyttömäksi?

En oikein usko. 1990-luvun alun laman vaikutukset ulottuvat pitkälle ja näkyvät nuorten käyttäytymisessä kuten myös viihdemaailman trendit, joissa julkisesti kiusataan. Kyseessä on sittenkin marginaalinen ilmiö.

Tavoitteet kaikkien mukanaolosta samassa luokkahuoneessa ovat hyviä, mutta onnistumiseen vaikuttavat opetusryhmän koko ja muu tuki. Jos sitä ei ole, syntyy ongelmia.

Jarmo: Voihan työrauhaongelmissa olla lisäksi taustalla individualisoitumisen trendi. Meillä on ollut hyvä erityisopetus – on otettu kiinni niistä, jotka ovat jääneet jälkeen. Sen alasajo on huono asia.

Arja: Ongelma koulutuksessa on siis ovessa. Peruskouluun lopettajat eivät halua avata enää luokan ovea kun taas korkeakouluissa on niitä, jotka eivät halua sulkea yliopiston ovea. Ja sitten on ongelma, etteivät ovet aukene. Tuhansia jää koulutuspaikkojen ulkopuolelle.

Erno: Kyllä. Meillä on määrätietoiset pyrkijät, jotka hakevat etua itselleen ensin jostain muusta. Esimerkiksi aloittavat opiskelun luonnontieteissä mutta tähtäävät lääketieteelliseen. Toiset vahvistavat työmarkkina-asemaansa kahdella tutkinnolla. Kolmannet ovat jääneet kiinni järjestelmään, josta heidät pitäisi auttaa pois. Ja sitten ovat vielä neljännet, jotka ovat tehneet väärän valinnan ehkä huonon opinto-ohjauksen seurauksena.

Nämä ryhmät käyttävät koulutusresursseja rajattomasti, kun toiset eivät pääse edes aloittamaan.

Jarmo: Viimeisin ryhmä on luultavasti suurin. Se näkyy alanvaihtajien määränä.

Erno: Opintotukiuudistus ei muuten ollut mitenkään onnistunut. Joustavan opiskelun ja työelämän vuorottelu on juuri sitä mitä tarvitsemme.

Kuvaamani tehokkuusongelma uhkaa pohjoismaista kruununjalokiveä, maksutonta esi- ja perusopetusta. Oli käsittämätöntä, että perusopetuksen koulupiirijaosta aikanaan luovuttiin hyvin pienellä keskustelulla. Näin saatiin aikaan eriytymiskehitystä.

Arja: Mutta lukukausimaksut eivät ole mikään ratkaisu.

Erno: EU:n ulkopuolelta tulevien lukukausimaksu on lillukanvarsi. Aito ongelma on, että jotkut saattavat tulla köyhistä maista maksuttoman opetuksen vuoksi meille, mutta eivät stipendijärjestelmän puutteen vuoksi selviä kalliista elämisestä täällä.

Jarmo: Lukukausimaksukokeilun kokemukset olivat jo huonot. Vaikutukset tulevat olemaan, että EU:n ulkopuolisista maista tulevat eivät päädy Suomeen opiskelemaan. SYL kannattaa tietysti kansainvälistymistä ja vaihto-ohjelmia.

Arja: Vetäisimmekö nyt yhteen? Keskeisin ongelma? Keskeisin periaate myös jatkossa?

Erno: Pitää löytyä ratkaisu, jolla pidetään kunnolla huolta maksuttomasta ja laadukkaasta esi- ja perusopetuksesta. Yleensä laatu ja tasa-arvo nähdään toisilleen vastakkaisina. Peruskoulu-uudistuksessa niiden yhdistäminen oli jalo ja toimiva periaate.

Jarmo: Koulutuksen pitäisi valmistaa elämään. En ole ihan varma valmistaako. Tasa-arvon eetos on säilytettävä.

Ketkä?

Erno Lehtinen on kasvatustieteen professori Turun yliopistossa. Hän on myös Akatemiaprofessori.

Jarmo Kallunki on Suomen Ylioppilaskuntien liiton (SYL) koulutuspoliittinen sihteeri.

Kuvat Pekka Elomaa.