Pääkirjoitus 4/2015: Pelon ja vihan, rohkeuden ja rakkauden jakolinjat
Siuntion kirkon keskiaikaiset maalaukset tanssivat kynttilöiden liekkien valossa. Pianisti Laura Mikkolan tulkinnat Frédéric Chopinin nocturneista menevät kehon sisään uskomattoman keveinä juoksutuksina ja leikkautuvat vasemman käden tuottamaan jyrinään puhjeten taas lohdulliseen ja romanttiseen koskettimien lauluun. Tämän ovat kokeneet monet sukupolvet aina siitä asti, kun puolalainen emigrantti Chopin istahti pianon ääreen 1800-luvun Pariisin salongeissa – ja sai yleisönsä pakahtumaan.
Euroopan valtakeskuksia on monia. Talouden keskuksia ovat Frankfurt, jossa Euroopan keskuspankki pitää majaansa, mutta myös Lontoon City. Politiikan taas EU:n valtaama Bryssel, mutta myös vahvan Saksan Berliini. Kulttuurin ja eurooppalaisuuden arvojen koti on kuitenkin Pariisissa. Ehkä juuri siksi tuntuu erityisen puristavalta, että sunnijihadistit iskivät entistä tuhoisammin juuri Pariisiin ja ovat saaneet Euroopan vilkuilemaan olkansa taakse.
Toimittaja Liisa Liimatainen muistuttaa, että on kyse attentaattien sarjasta ja että palapelin eri osaset alkavat nyt tulla selviksi. Kylmän sodan synnyttämää sunniradikalismia ja sen geopoliittista hyväksikäyttöä ei enää pystytä eristämään Euroopan ulkopuolelle. Millään turvallisuusjärjestelyllä ei voida estää Isisin iskuja missä tahansa maailman kolkassa. Mutta sunni-jihadismin käyttövoimalle voi tehdä paljon.
Arabikevääseen 2010–2012 liittyi paljon odotuksia. Itsevaltaiset ja paikoilleen juuttuneet hallinnot saivat mielenosoituksissa ja väkivaltaisiksi leimahtaneissa yhteydenotoissa kyytiä tavallisilta ihmisiltä, jotka olivat kyllästyneet huonoihin elinolosuhteisiin, työttömyyteen ja jatkuvasti kohoaviin elintarvikkeiden hintoihin. Työttömien nuorten miesten joukkoon liittyivät tomaatin hinnoista suuttuneet perheenäidit – ja valta vaihtui. Mutta muuttuiko paremmaksi?
Osin kyllä. Suurelta osin ei. Arabikevään tuulien tyynnyttyä länsimaitten toivoman demokratian, sekulaarin ja ihmisoikeuksia kunnioittavan valtiorakenteen sijaan monissa maissa valtaa sai itsevaltainen, uskonnollinen ja vähemmistöjen oikeuksia polkeva valtarakenne. Demokratiaa ei voi siirtää, siihen pitää kasvaa.
Syyrian kansannoususta Basar al-Assadin hallintoa vastaan muistamme Aleppon kaupungin
saarron vuodelta 2012, jolloin ihmiset olivat vailla ruokaa ja lääkkeitä. Neljä miljoonaa ihmistä on paennut, nyt myös enenevässä määrin Eurooppaan. Elämme uusien kansainvaellusten aikaa. Sodat, köyhyys ja tulevaisuuden näköalattomuus panevat ihmiset riskeeraamaan kaiken – ja jättämään kotinsa.
Voisivatko vauraat länsimaat tosi paikan tullen todella olla voimattomia rauhan rakenteiden vahvistamisessa, toimivien yhteiskuntien jälleenrakennuksessa, ihmisten elinolojen parantamisessa ja turvan antamisessa niille, jotka sitä tarvitsevat? Viisaus piilee kenraali Hägglundin itsestään selvän sanomisessa: pommittajat eivät voi rakentaa rauhaa. Silti Pariisin iskujen suunnitellut vastaiskut ovat pommituksia ja ilmaiskuja, joiden jäljiltä ihmiset yrittävät kerätä jäljelle jääneitä rippeitä selvitäkseen arjesta.
Palestiinalaisten kohtalosta pitää voida oppia. Kun kukaan ei enää muista millaista elämä oli ennen leirejä ja eristämistä, tai siirtokuntia ja niiden tunkeutumista appelsiinilehtoihin ja viinitarhoihin, tai millaista oli, kun juutalaiset ja arabit olivat naapureita ja kävivät samoilla toreilla, syntyy toivottomuuden sukupolvia, joilla ei ole antaa mitään muuta kuin henkensä.
Piritta Asunmaa kirjoittaa lehdessämme Euroopan Unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Uuden strategian luominen voi tuntua paperinmakuiselta, mutta onnistuessaan voi saada Euroopasta toimijan, jolla on merkitystä. Heikki Taimio, Antti Ronkainen ja Joel Kaitila puhuvat puolestaan eurosta ja integraatiosta. Kun EU uudelle vuosituhannelle tullessa oli luonut rahaliiton, integraation syventämisen sijaan se valitsikin laajentumisen strategian. Omasta puolestani en syyllisty jälkiviisauteen, kun näen tästä syntyneen ongelmia, joille ei ole osattu tehdä mitään. Esimerkkeinä vaikkapa Romania, joka ei ole tehnyt kovinkaan paljon romanien aseman parantamiseksi, vaikka olisi pitänyt, sekä Unkari, joka pystyttää rajaa ja saa perässäjuoksijoita vapaan liikkuvuuden kuoppaamisinnossa.
Tästä Ydin-lehdestä piti tulla politiikkaa, symboleita ja niiden valtaa pohtiva teemanumero. Mutta uunista tulikin ulos oikeaoppinen lautasellinen Ydin-asiaa. Rauhan, turvallisuuden ja kehityksen pohdintaa on niin kolumneissa, asekauppa-raportti-jutussamme kuin kirja-arvioinneissa ja esseissäkin. Evakkovaelluksen kuvareportaasi solmii yhteen lähtemisen solmuja eri ajoilta. Kirjailija Katja Kettu siirtää meille perintöä kokemuksista, joita emme saa unohtaa. Tarjoamme myös muutamia esimerkkejä siitä, mitä jokainen voi tehdä.
Mutta toki kirjoitamme myös puolueiden muuttumisesta ekologisen ja globaalin angstin paineissa, tapaamme politiikan tutkija Mari K. Niemen, puhumme arjen kuvasymbolien markkinoistumisesta ja tunteitten vallankäytöstä musiikkimaun kautta. Ekologisen angstin koetos alkaa sekin Pariisissa, kun ilmastokokous käynnistyy, mistä Satu Hassi kirjoittaa. Toisin kuin sodissa tai sote-neuvotteluissa, ilmastonmuutos ei tunne tulitaukoa tai neuvottelujen aikalisää.
Vuosi on päättymässä levottomuuden vallassa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on polarisoitunut monella eri ulottuvuudella. Ihmiset on jaettu Suomitalomme eri kerroksiin ja pääsy yläkertaan on lukittu. Rahan mahti on vallannut olohuoneen sohvan, jossa se röhnöttää ja huutaa lisää mulle ruokaa tuokaa – ja politiikka keittää konehuoneen väelle aina ohuempaa velliä. Pahinta on kellarissa, jonne on säilötty syrjäytetyt kuin hillopurkit.
Onko se hullu, joka avaa lukittuja ovia, ruokkii kaikki ja vaatii röhnöttäjiäkin noudattamaan
yhteisiä talon sääntöjä? Onko se hullu, joka jakaa omastaan toiselle ja iloitsee ensilumen kauneudesta? Ydin kiittää menneestä ja valmistautuu 50. ilmestymisvuoteensa epävarmana toki, mutta silti rakkaudella ja rohkeudella.